Nato-selfie – mitä siitä näkyy?

 

 Minua hämmensi hiljattain puolustusvoimain komentajan  Timo Kivisen suorasukaisen myönteinen kannanotto Naton pysyvien tukikohtien sijoittamismahdollisuuksista Suomen maaperälle edellyttäen, että Suomesta tulee Naton jäsen. Toki hän voi asiasta lausua mielipiteensä sotilaana, mutta  nyt jäi kuva,  että hän toimii päätöksen kummisetänä  ja poliittiset päättäjät – joille asia mielestäni ehdottomasti kuuluu – joutuvat sopeuttamaan kantansa komentajan kantaan. Puolustusvoimain komentajan osallistuminen poliittiseen keskusteluun osoittaa,  miten dramaattisesti ajat ovat muuttuneet sitten Kekkosen päivien. Silloin ajauduttiin toiseen ääripäähän: sotilailla ei ollut lupaa ottaa kantaa julkisuudessa maanpuolustuksen suuriin linjoihin. Ne kuuluivat presidentille, joka mustasukkaisesti omi päätäntävallan itselleen.  Mutta silloinhan nämä kysymykset olivatkin hyvin poliittisia, ei niinkään sotilaallisia, vaikka kenraalit ajoittain niin luulivat!

Suomen osallistuminen Baltian ilmavalvontatehtäviin (Viron puolustusministeri: ”suomalaiset voivat pyörähtää Baltian ilmatilassa”)  ja sotilaiden sijoittaminen Naton ”tukikohdan ” joukkojen rotaatioon (Venäjä ja Nato ovat sopineet 1990-luvun lopulla, että Nato ei perusta pysyviä tukikohtia uusiin Natoon liittyneisiin Itä-Euroopan valtioihin) katsotaan itsestään selvyydeksi. On siis kehitetty kiertotie pitää eri Nato-maiden joukko-osastoja Baltiassa ja Itä-Euroopassa ”tilapäisesti pysyvästi”. Suomalaisten halutaan osallistuvan ”eteentyönnettyyn läsnäoloon”. Tosin sitten kiireesti lisätään, että Suomi tietenkin huolehtii ensisijaisesti omasta puolustuksestaan. Oleellista tässä on,  että syntyy tunne, että vaivihkaa Suomen oletetaan osallistuvan Viron puolustukseen maalla ja ilmassa.

”Eteentyönnetyllä läsnäololla” on huono kaiku. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K. viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

On vaara, että pieni Suomi sidotaan pienten Baltian maiden puolustukseen hiljaa hivuttamalla, kuten aikanaan syvennettiin kumppanuussopimuksia Naton kanssa. Julkisuus seurasi perässä sitten, kun sopimukset oli jo tehty pohjalta ”tästähän on sovittu aiemmin”. Viides artikla Naton jäsenenä toki sitoo Suomeakin, mutta vaara on, että apu automatisoidaan, siitä tehdään itsestäänselvyys.

Tuntuu siltä, että tekninen Natoon liittyminen  on vain ensiaskel,  jota seuraavat jatkostepit. Eniten hämmentää tietynlainen yli-innokkuus: mikään ei tunnu olevan enää esteenä Natoon sitoutumisen syvemmille muodoille. Demokraattisen päätöksenteon tulisi nyt osoittaa voimansa, etteivät  päätökset valu ns. asiantuntijoille ja harvalukuisille poliitikoille. On oltava lupa olla eri mieltä tapahtumassa olevasta. Onko tässä taas mahdollista, että luokan kiltein oppilas seuraa kaikista maista orjallisimmin jokaista avunpyyntöä? Onko tässä vaara, että päätöksistä vastaa pieni ydinjoukko, kuten äärimmäisissä kriiseissä tai sodissa - usein jopa perustellusti - tapahtuu? Päätöksenteon kapeneminen on tyypillinen piirre sodan uhatessa tai sotatilanteessa, mutta ei aikaisemmin!

Hienossa, näytellyssä dokumenttisarjassa ”Sodan ja rauhan miehet” (Matti Tapio, 1978) kuvataan monivivahteisesti dokumentteihin pitäytyen ulkoasiainvaliokunnan kokousta kesällä 1941 juuri jatkosodan alla, jossa melkein jokainen valiokunnan jäsen protestoi äänekkäästi saksalaisten kauttakulkulupaa koskevan päätöksentekomenettelyn  karkaamisesta eduskunnalta. Valiokunnan jäsenet selvästi tajusivat,  että arpa  on heitetty: sotaan on sitouduttu pienessä porukassa peruuttamattomasti  ja demokraattinen päätöksenteko on  hyllytetty määräämättömäksi ajaksi.

Kansalaiset ovat seuranneet Nato-kysymyksessä poliittisen eliitin viitoittamaa tietä – tosin vasta pitkän epäröinnin jälkeen. Päätöstä ovat pyrkineet jouduttamaan eri mediat parhaansa mukaan. Kun vyöry lähti liikkeelle,  ei sitä ole mikään pysäyttänyt. Tästä saamme tietenkin kiittää pääosin yhtä miestä, Vladimir Putinia, jolle kansainvälisen politiikan enemmistöt ja vähemmistöt eivät tunnu merkitsevän mitään. Silti lehdistön kattava yhdenmukainen asennoituminen herättää huomiota.

Ehkä kaikkein hämmentävin havainto on ollut rationaalisen ajattelun kärsimä tappio nyt meneillään olevassa konfliktissa . Läntinen järkiperäisenä pitämämme objektiivisuuskäsite on menettänyt vaikuttavuuden Putinin rikollisessa käsittelyssä.  Putinin perustelut eivät mitenkään pysty täyttämään totuuteen syntyneitä ammottavia aukkoja. On syntynyt nykyhistorian raakalaismaisin verilöyly.

Naton kiinteyden ja keskinäisen luottamuksen nimiin on vannottu Suomessa pitkin kevättä, mutta totuus ei ole aivan näin yksinkertainen. Tätä kirjoitettaessa Ranskassa ovat juuri olleet  vaalit, joissa ranskalainen oikeistolainen riippumattomuuden julistus sai huomattavan kannatuksen.  Marine Le Pen tasapainoili jonkinasteisen Venäjä-suopeuden ja Naton Venäjä-vastaisten toimien välillä.  Osittainen Natosta irtautuminenkin oli esillä. Myös Italian oikeisto saattaa menestyä seuraavissa vaaleissa. Kamppailua käydään keskustavasemmistolaisten (Saksa, Skandinavian maat) ja oikeistolaisten suuntien välillä.

Vaikka edellä olen ennakoinut osin tulevia,  voidaan tulevaisuudesta laatia vain erilaisia todennäköisyyksiä. Ajattelumme on nyt sidoksissa Ukrainan tapahtumiin, mutta liittoutumiskysymyksessä on kysymys pitkäaikaisesta, ehkä vuosikymmeniä kestävästä sitoumuksesta. Uskon ainoastaan siihen,  että tulevaisuus ei ole jännitteiden osalta lineaarinen: tapahtuu vaihtelua asevarustelun ja aseistariisunnan välillä. Ilman toista skenaariota ei voi olla toista.