Katsoin vastikään erästä TV:n ajankohtaisohjelmaa. Meneillään oli yksi monista Ukrainan sotaan liittyvistä keskusteluista. Kysymys, joka esitettiin kuului, miten mahdollinen Suomen Natoon liittyminen vaikuttaa turvallisuustilanteeseen Suomessa ja lähialueellamme? Keskustelussa olivat mukana puheenjohtaja ja neljä asiantuntijaroolissa olevaa debatoijaa. Keskustelijat jakautuvat kahtia, puolet ja puolet. Toinen puolikas totesi itsevarmasti, ettei Natoon liittymisen seurauksena tule esille mitään turvallisuuteen liittyvää uhkaa sanallista uhittelua lukuun ottamatta. Toinen kaksikko on taipuvainen ajattelemaan, että tietyissä tilanteissa negatiivisia vaikutuksia voi hyvinkin tulla esille. Ero osapuolien välillä on selvä: Natoa kannattavat - uhkakuvien torjujat - ovat huomattavan varmoja mielipiteissään, kun taas uhkia näkevät vetävät melko matalaa profiilia korostamatta näkemyksiään.
Näin se taitaa mennä yleensäkin. Kriittisesti Natoon suhtautuvat
eivät juuri elämöi mielipiteillään ja ovat ikään kuin altavastaajina. Ei tunnu erityisen
muodikkaalta toppuutella prosessia, kun
ollaan Nato-liittoutumisen kynnyksellä. Henkisesti päätökset on jo tehty: homma
hoituu, onhan meillä viides artikla ja vahva armeija.
TV-ohjelma vei ajatukseni historian toistumisen mahdollisuuteen.
Mieleen tulivat 1930-luvun tapahtumat ja niiden rinnastaminen nyt meneillään
olevaan sodan logiikkaan, jos sillä mitään logiikkaa on.
:::::::::::::::::::::::::::::
”En tiedä, mikä olisi hinta, jos tänään
asetuttaisiin Putinia vastaan. Se voisi olla korkea. Kuitenkin olen oppinut
historiasta, että huomenna hinta on vieläkin korkeampi. Vuonna 1936 Hitlerin
pysäyttäminen olisi maksanut tietyn verran, vuonna 1937 hinta olisi ollut
erilainen, 1938 hinta olisi ollut korkea ja 1939 oli jo liian myöhäistä”. Näin
puhui shakkimestari Garri Kasparov kommentoidessaan vuonna 2014 puheessaan
Venäjän ja länsivaltojen suhdetta.
Olemme päättäneet, että Ukraina on ketjureaktion yksi väistämätön lenkki.
Muita ovat Georgia, Tšetšenia ja Krimin niemimaa + Luhansk ja Donetsk. Ja jos
Venäjä saa päättää – jos sen annetaan päättää – jatkoa on luvassa, näin sanotaan.
Tullaan väitetysti tilanteeseen, jossa Venäjän etelärajalla tapahtuneet anastukset
viitoittavat tulevan kehityksen. ”München 1938” ennusmerkkinä vahvistaa suunnan, sanotaan. Tämän ajattelun mukaan ainoa oikea toimenpide on, että diktaattori
on pysäytettävä. Tästä viimeksi mainitusta voitaneen olla laajalti yhtä mieltä.
Mutta onko kysymys siitä, että historia toteuttaa ketjureaktionomaisesti itseään sillä varmuudella kuin sanotaan.
Isommassa uuden kylmän sodan kuvassa ryhmittäydytään tulevien konfliktien
osapuoliksi, Venäjä vs. muut maat (ml. Ruotsi ja Suomi). Kehitys kuvataan
vääjäämättömänä, sitähän historiakin osoittaa. On luotu kuva (”että menetetään maa
kerrallaan….”), joka on muodostunut hokemaksi. Dominoteoriaksi nimetty teoria muodostaisi
jatkumon. Mutta nyt – näin on länsiliittoutuneiden kesken päätetty - ei tehdä 30-luvulla
tehtyjä virheitä. Vihollinen on pysäytettävä kovilla pakotteilla ja uhria eli Ukrainaa avustamalla.
Tästä ei lännessä oikeutetusti vallitse
erimielisyyttä.
:::::::::::::::::::::::::::
Meillä eduskunnassa Ben Zyskowicz
on pitänyt Münchenin seurausketjun toteutumista Ukrainan tapahtumien yhteydessä
itseään toteuttavana syndroomana. Näin ajattelevat myös monet tavalliset
kansalaiset.
Sieluni silmillä näen pääministeri Neville
Chamberlainin – Münchenistä palattuaan - heiluttavan Hestonin lentoasemalla
”Rauha meidän ajallemme” -sopimusta,
joka ei osoittautunut sen arvokkaammaksi kuin tuulen riepottelema
paperilappu Chamberlainin kädessä , jolle ”rauhantakuu” oli kirjoitettu.
Tapahtuma on leimattu länsimaisen naiiviuden virstanpylvääksi. Ero kahden ajattelun
välillä ei olisi voinut olla suurempi: Chamberlain ei voinut kuvitella sotaa,
Hitler halusi sitä. Kaikki meni pieleen: suuri enemmistö briteistä ja suuri enemmistö
parlamentista oli Chamberlainin takana. Jälkikuvan rakensivat muut, Winston
Churchill etunenässä. Paradoksi: ”historian huonoin pääministeri” oli eniten
rauhan puolesta, mutta tuki myös uudelleenvarustautumista monien muiden
vastustaessa. Viime kädessä rauhantahtoinen rationaalisuus oli yksi tulevien tapahtumien häviäjistä.
”Munchen 1938” otetaan esille, kun halutaan kuvata,
kuinka diktaattori vie ensin pikkusormen, sitten koko käden ja lopulta kaiken
muunkin. Hitlerin häikäilemättömyys ja länsivaltojen hyväuskoisuus johtivat
ensin Itävallan Anschlussiin, sitten Tsekkoslovakian miehitykseen. Lopulta
hyökkäys Puolaan johti sodanjulistukseen natsi-Saksalle, joskaan ei silloinkaan
vielä käytännön sotatoimiin länsiliittoutuneiden puolelta.
Garri Kasparov ei liene kansainvälisen politiikan kärkiasiantuntija,
mutta ylivertaisena shakkimestarina hän oli varmaankin laskenut Putinin siirrot
jo etukäteen – vai oliko? Lukemattomia kertoja on toistettu ”München -38”
-syndroomaa ikään kuin kansainvälisen politiikan lakina. Amerikkalaiset
sovelsivat sitä oletuksena Vietnamissa. Päätöksentekijöillä (Eisenhower,
Kennedy, Johnson, McNamara…) oli hyvässä muistissa Münchenin tapahtumat.
Kuitenkaan dominoteoria ei toiminut Kaakkois-Aasiassa. Ei levinnyt kommunismi
Vietnamista koko Kaakkois-Aasiaan maa kerrallaan. Dominoteorian mukaan
kommunistit nappaavat ensin Vietnamin ja sitten Kambodzan, Thaimaan,
(silloisen) Burman, Malesian, Indonesian ja Filippiinit. Jotkut puhuivat
vakavasti Australian ”menettämisestä”. Presidentit Kennedy ja Johnson
omaksuivat tämän ajattelun. Kuten tiedetään itseään toistava historia ei
toistanut itseään. Vietnamissa ja Laosissa vallitsee sosialistinen
yhteiskuntajärjestelmä, joka on kuitenkin kaukana Pohjois-Korean diktatuurista.
München 1938 on osa historiallista kokemusta, jota
kannattaa arvioida kriittisesti yhtenä historian toimintamekanismina, mutta ei
minään toistuvana tapahtumakierteenä. Kolmekymmentäluvun lopun tilanne oli
asemien hakemista tulevaa, odotettavissa olevaa sotaa varten (Venäjä haki
liittolaisia lännestä ja epäonnistuttuaan teki sopimuksen Saksan kanssa
voittaakseen aikaa jne.). Suurvaltakoreografia 1930-luvulla oli osin
ainutlaatuista, osin ketjureaktionomaista liittolaissuhteiden muodostamista
aiempaa historiaa soveltaen.
Nykytilanteen vaaramomentti ei ole
Venäjän München -38 -tyyppinen laajentumistendenssi, vaan se, kun propagandaa
ja varustelukierrettä jatketaan idässä ja lännessä tarpeeksi kauan, joudutaan
vaaraan, että sota uhkaa puhjeta sisään rakennetun logiikan (vastavuoroisen
uhkailun) seurauksena.
Mutta onhan tiedossa Venäjän
pyrkimys luoda etupiiri itselleen! Eikö sen potentiaalinen muodostamispyrkimys ole
juuri dominoteorian toteuttamista? En
kuitenkaan usko Venäjällä olevan suurisuuntaisia valloitusajatuksia. Sille
riittää, kun Nato vetäytyy Venäjän
rajoilta. Mutta, mutta…. Tuskinpa Venäjä
ja Putin uskovat itsekään tähän. Putinin world order -etupiirijako ei toteudu. Sen
sijaa uhkaa asevarustelun jatkuminen ja
suursodan syttymisen vaara on olemassa.
Liittämällä historiasta palasia
yhteen luodaan uhkakuvien tilkkutäkki, kokonaisuus, joka kuitenkin muodostuu
joka kerralla ainutlaatuisesta tapahtumasarjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti