Ranskan suuren vallankumouksen hukattu perintö

 

 

VTM Jorma Turunen on kirjoittanut teoksen ”Ranskan vasemmiston tarina. Suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen” (Into, 2019). Keskityn tässä vasemmistoliikkeen syntyhetkiin Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä ja seurauksena. Referoin Turusen kirjan ao. kohtia ja kommentoin niitä soveltuvin osin.

Ranskan vasemmisto on voinut pitkään huonosti. Ikään kuin ideologia olisi pyyhkäisty pois Ranskan kartalta. Muutokset ovat tapahtuneet aivan viime vuosina. Francois Holland saavutti jättimäisen voiton vuoden 2012 presidentinvaaleissa. Jorma Turunen osoittaa kirjassaan, että vasemmiston (Ranskassa sosiaalidemokratia ei ole koskaan ollut vaikuttava voima) voitot Ranskan vaalien historiassa ovat pyyhkiytyneet pois kerta toisensa jälkeen. Niin tapahtui nytkin. Jo vuonna 2015 sosialistinen puolue hävisi vaalit ja  äärioikeistolainen Kansallinen rintama (Front national) saavutti maanvyörymävoiton. Vuonna 2016 Hollande vetäytyi presidentinvaalikampanjasta. Presidentin kannatus oli pudonnut gallupien mukaan neljään prosenttiin!  Kannatuksen menetyksen viimeinen vaihe tapahtui hämmentävän nopeasti. Hollanden johtopäätös olla pyrkimättä toiselle kaudelle  sotki koko vasemmiston pakan. Kansalliskokousvaaleissa 2017 sosialistien paikkamäärä putosi 284 paikasta 30 paikkaan. Katkeruutta lisäsi, että  valtaan nousi Emmanuel Macron, joka oli toiminut Hollanden aikana valtiovarainministerinä.

Onko kysymys siitä, että sosialistipuolue kuihtuu samalla tavalla kuin aiemmin Ranskan kommunistit?

Miksi kävi näin? Lukemattomia kysymyksiä risteilee ilmassa. Onko kysymys ihmisten uudenlaisesta suhtautumisesta politiikkaan, jossa kantaa vaihdetaan lennosta? Toisaalta silloin kannatustaan menettäneillä on myös mahdollisuus palauttaa suosiotaan.

Kehitys on hämmentävä,  kun muistetaan, että alun perin sana vasemmisto on peräisin Ranskasta. Samalla on sanottava,  että Ranskassa ei ole - kuten ei muuallakaan - yhtä vasemmistoa, vaan useita, joita en kuitenkaan tässä ryhdy erittelemään. 

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Kukaan ei kiistä sitä, että Ranskan vuoden 1789 vallankumous on historian merkkitapaus. Sen seurauksena porvaristo nousi valtaan syrjäyttäen absoluuttisen monarkian, feodaaliyhteiskunnan ja säätyvallan. Turunen toteaa: ”Ranskalaiset eivät enää olleet alamaisia, heistä tuli kansalaisia”. Samassa yhteydessä katolinen kirkko menetti valtionuskonnon aseman.

”Vasemmisto” ja ”oikeisto” -käsitteet ovat saaneet nimensä siten, että perustuslakia säätävän kokouksen puheenjohtajan vasemmalla puolella istuneet olivat radikaaleja uudistajia ja oikealla puolella istuneet ”säilyttäjiä”, joka tapauksessa uudistuksia vastustavia. Jo vallankumouksen vuosina muodostui jatkuvasti muuttuvia fraktioita: oikeisto, keskustaoikeisto, keskustavasemmisto ja äärivasemmisto. Äärivasemmistoon kuului Raivopäät-ryhmä (samanniminen ryhmä toimi vuoden 1968 kumouksessa radikaaleimpana ryhmänä), joka vaati jyrkkään sävyyn  uudistuksia. Se asettui maltillisia eli jakobiineja ja girondisteja vastaan.

Vaikka perustuslakia säätävän kokouksen istumajärjestystä on pidetty ideologisen jaon pohjana, käsitteitä vasemmisto ja oikeisto  ryhdyttiin käyttämään laajemmin vasta kolmannen tasavallan alusta eli 1870-luvulta lähtien. Sitä ennen puhuttiin liberaaleista ja konservatiiveista.

Ranskan historiassa vasemmistolaisina  on pidetty ensin tasavaltalaisia, sen  jälkeen radikaaleja tasavaltalaisia ja vasta näiden jälkeen sosialisteja ja kommunisteja.

Olen itse nähnyt Ranskan vallankumouksen tarinan malliesimerkkinä siitä,  kuinka välttämättömiä uudistuksia vitkuteltiin vuosikymmeniä paineen kasvaessa lopulta liian suureksi:  kumous tappoi vanhan yhteiskunnan. Yhteiskunta porvarillistui vaivihkaa mm. elinkeinojen muutoksen takia. Kuitenkin ”menneen hallinnon” kuolinkamppailu oli pitkä, kestäen koko 1800-luvun ja pidempäänkin.

Mitkä konkreettiset syyt aiheuttivat vallankumouksen? Kysymys oli tyytymättömyydestä Louis XVI:n  (minulle opetettiin aikoinaan, että nimi kirjoitetaan  ”Ludvig”) itsevaltiutta kohtaan: varallisuus oli epätasaisesti jakautunut, papistolla ja aatelilla oli erioikeuksia. Myös valistuksen opit löivät tuolloin läpi. Versailles´n ylisuuri,  tuhlaileva hovi ärsytti suunnattomasti ihmisiä. Epäoikeudenmukainen verotus kaatoi kansalaisten  kupin lopullisesti.  Omilta opiskeluajoiltani muistan, kuinka professori Aira Kemiläinen opetti minulle Jyväskylän yliopistossa, että kansalaisten nälkä johti kiukustumiseen ja väkivallantekoihin.

Pelättiin kuninkaan yrittävän vallankaappausta. Kansalaiset ryhtyivät avoimeen kapinaan. Opiskeluaikoinani kadulle rynnänneestä väestä käytettiin mielenkiintoista nimeä ”roskajoukko”. Kuningas erotettiin ja monarkia purettiin. Kansalliskokouksessa hyväksyttiin suuret uudistukset, jotka voidaan sälyttää sloganin ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” sisälle. Näitä olivat henkilökohtaiset vapaudet,  ihmis- ja kansalaisoikeudet, omistusoikeus ja turvallisuus. Jos kehitys olisi jatkunut rauhallisena tästä eteenpäin olisi vallankumous muistettu myös suurena voittona ihmisen kyvylle siirtyä rauhanomaisesti uuteen aikaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan kilpailevista ryhmistä radikalisoitunut jakobiinit (vallassa 1793-94) pääsi voitolle ryhtyen ajamaan äärijyrkkiä tavoitteita. Jakobiinit työnsivät syrjään girondistit, vasemmiston maltilliset. Valta keskittyi Maximilien Robespierrelle, joka käynnisti kymmeniä tuhansia uhreja vaatineen terrorin.

Mielenkiintoista on todeta, että maaseudun konservatiivit asettuivat radikalismia vastaan, joka johti sisällissotaluonteiseen tapahtumaketjuun. Ranskan vasemmisto jakautui tuolloin kahtia, maltillisiin uudistajiin ja jakobiinien terroriin

Tasavallan ja kuningasvallan taistelu jatkui lähes koko 1800-luvun ajan. Vallankumoukset koettiin vielä vuosina 1830, 1848 ja 1871. Turunen: ”Ranskan vasemmiston henkinen perintö syntyi ja vahvistui näissä kumouksissa ja kuvasti niiden luomia arvoja”.

Nykypäivän kannalta tärkeää on, että vallankumouksesta voidaan johtaa nykydemokratian kullankalliit arvot, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaatteet.

Vuosi 1789 on myös tarjonnut mallin joukkojen käyttäytymiselle kaduilla. Hämmentävää on millä herkkyydellä kadun laki astuu voimaan.

Ranskan vasemmiston historia alkaa suuresta vallankumouksesta, vaikka se olikin lopputulokseltaan porvariston voitoksi kääntynyt kumous. Vallankumous oli ja on myös vasemmiston nykyisten ja tulevien ongelmien lähde,  sillä niin monella tapaa kumousta on tulkittu. Joka tapauksessa Ranskan vasemmistolaisessa retoriikassa viitataan jatkuvasti – positiivisessa mielessä – vallankumouksen velvoittavaan perintöön.

:::::::::::::::::::::::::

Turunen toteaa, että Ranskan vasemmisto on tällä hetkellä historiansa pahimmassa kriisissä. Kommunistit ovat heikentyneet olemattomiin jo kauan sitten. Lopputuloksena maltillinen vasemmisto on jakautunut useisiin fraktioihin ja osa on siirtynyt Emmanuel Macronin taakse.

Turunen toteaa aivan oikein, että globalisaatio on siirtänyt päätöksentekoa kansallisvaltion ulkopuolelle. Kansallisvaltiokeskeisyys on muutoinkin vahvistunut. Puoluekenttä on pirstoutunut ja populistit ovat laajentaneet kannatustaan sosialistien kustannuksella. Kansainvälisyyteen luontevasti suhtautuvan vasemmiston on ollut vaikeaa omaksua umpikansallisia näkökohtia, jotka ovat mahdollistaneet populistien kansallismielisen politiikan. Puolueista on tullut vaaliorganisaatioita, ideologiat ovat korvautuneet yksilölähtöisillä tavoitteilla ilman solidaarisuuspainotusta. Vasemmiston enemmistö on edelleen painotetusti vakautta tavoitteleva joukkoliike. Nykyinen häilyvä puoluesitoutuminen ei ole ominta vasemmistolaisuudessa.

Ehkä yksi vasemmiston kannatuksen tulpista on tosiasia, että jo 1800-luvulla (1847) arviolta 4,5 miljoonaa ranskalaista toimi vasemmistolle vähemmän herkän pienteollisuuden piirissä  ja suurteollisuuden piirissä toimi vain 1,2 miljoonaa ihmistä.

Onko Ranskan vasemmiston ongelma sen vahvassa sitoutumisessa historiaan?  ”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo” on komea julistuksenomainen iskulause,  jolle nykyihmiset eivät kuitenkaan anna muuta kuin periaatteellista arvostusta. Potentiaaliset vasemmiston kannattajat ovat irtaantuneet yksilökeskeisiin ja yksilöpsykologisiin tavoitteisiin.  Ja kun juuri nyt olisi sosiaalinen tilaus yhteisvastuulle.

Ranskan vallankumouksen kymmenet tai sadat tuhannet uhrit syntyivät  taistelussa tavallisen tehdastyöläisen, tavallisen maataloustyöläisen, tavallisen porvarin puolesta. Nyt heitä ei muistella kuin korkeintaan historian itsetutkisteluissa.

Mutta historia jatkuu….

Juuri käydyissä presidentinvaaleissa Emmanuel Macron voitti ja jatkaa sinänsä harvinaisella toisella kaudella presidenttiyttä. Monin tavoin muokkautunut vasemmisto nousi ällistyttävästi Jean-Luc Mélenchonin johdolla aivan ratkaisevan toisen kierroksen tuntumaan. Onko vasemmisto nousemassa tulevien parlamenttivaalien  myötä uudelleen vaikuttavaksi tekijäksi Ranskan politiikassa? Ehkä vallankumouksen perintöä ei olekaan hukattu, vaan se jalostuu haastamaan uusin tavoittein nykyajan ongelmia.