Putinin historianäkemys ja Ukraina

 

Seuraavassa johdannossa ja kuvassa tarkastelen lyhyesti Vladimir Putinin toimia Ukrainaan kohdistuvien  suunnitelmien ja taustojen näkökulmasta.

 

Venäjän presidentti Vladimir Putin piti 21.2.2022 (kolme päivää ennen hyökkäystä Ukrainaan) lähes tunnin mittaisen televisiopuheen Ukrainasta. Puheesta on käytetty nimeä sotapuhe tai ”sodan oikeutus”,  sillä siinä esitettiin vaatimukset Ukrainalle. Lukuisat asiantuntijat ovat kiistäneet aiheellisesti puheessa esitetyt väitteet valheellisina. Puheessa sekoitettiin faktat ja epätodet niin, että kokonaisuus jäi selkeästi muunnellun totuuden ja valheellisuuden puolelle. Seuraavassa pyrin selittämään Putin käytöstä hänen itsenä luoman narratiivin näkökulmasta.

Puheessa Putin pyrkii ”maailmankuvalliseen” näkemykseen samalla,  kun siihen on leivottu sisään päivän politiikkaa ja uhkakuvia,  joita Putin näkee Venäjän ympärillä. Ulkoinen uhka on aivan keskeisesti  mukana Putinin maailmankuvassa aina vainoharhaisuuteen saakka. Länsimaisittain katsottuna uhat ovat liioiteltuja, mutta Venäjän asemasta nähtynä voi havaita joitakin perusteltujakin varomattomuuksia,  joihin länsi on syyllistynyt. En kuitenkaan kajoa niihin, koska niillä ei pystytä selittämään Putinin julmuuksia aloittamassaan sodassa.

Todellisuudessa Putinin loihtimat uhkakuvat esitetään niin jyrkästi, että uskottavuus kärsii perustavaa laatua olevalla tavalla. Tuskinpa Venäjällä on ollut välitöntä vaaraa minkäänlaisesta sen alueeseen kohdistuvasta hyökkäyksestä. Kylmän sodan uusintapainos tekee temput ja idän ja lännen vastakkainasettelu painaa räikeästi päälle. Molemmat osapuolet rakentavat kuvan toisistaan uhkakuvien perusteella.

Putinin puheesta huokuu menneen -  kuvitellun tai todellisen - suuruuden haikailua. Kaikesta käy ilmi,  miten tärkeä Venäjän historia on ammoisiin aikoihin saakka Putinin näkökulmasta. 

Kylmän sodan loppumisen myötä – liberaalin demokratian näyttäessä  voittavan ideologioiden välisen taistelun  -  Venäjän suurvalta-asema romahti ja tämän ylitse Putinin tuntuu olevan mahdotonta päästä.

Venäjän imperiumin hajoaminen  on Putinin turhautumisen päälähde. Hän ei selvästikään halua poistua historiaan häviäjän roolissa. Välimuodot  IVY ja Euraasian talousliitto eivät ole olleet kuin laiha lohtu suuren unelman kaatumisesta.

Juuri 1990-luvun alussa toteutui Putinin mukaan viime vuosisadan suurin ”geopoliittinen katastrofi”, Neuvostoliiton hajoaminen.

Syytökset tapahtuneesta – Putin painottaa – kohdistuvat bolsevikkihallintoon, jonka organisoituminen loi tilanteen,  jossa osavaltiot pystyivät irtautumaan liian helposti äiti-Venäjästä.  Leninin ja Stalinin välisessä kamppailussa Lenin myönsi neuvostotasavalloille itsemääräämisoikeuden  aina Neuvostoliitosta eroamiseen saakka. Asetelma realisoitui vasta 1990-luvun alussa.

Syy bolsevikkien myötämielisyyteen tasavaltoja kohtaan johtui Putinin mielestä siitä, että bolsevikkien tavoite sekasortoisessa tilanteessa ”oli pysyä vallassa hinnalla millä hyvänsä”. Bolsevikit suostuivat kaikkeen,  jopa Brest-Litovskin nöyryyttäviin rauhanehtoihin.

Eri asia on sitten, että Stalin ei noudattanut Leninin diktaattia valtiojärjestyksessä. Hän unohti kuitenkin yhden asian,  leniniläisen perustuslain muuttamisen. Mentiin siis Leninin mallin mukaan. Stalin ilmeisesti odotti,  että käskyvalta pitää Neuvostoliiton koossa ilman lainsäädännöllistä varmistusta. Ja niinhän se pitikin stalinismin ollessa vielä voimassa, mutta 1990-luvulla ajat olivat muuttuneet. Tasavallat irtautuivat leniniläisessä hengessä.

Nyt kymmeniä vuosia myöhemmin häviöt kalvavat Putinin  mieltä. Menetyksiä korvatakseen hän on pyrkinyt käynnistämään Venäjän turvaksi valtavan hankkeen suoja-alueineen ja etupiireineen.  Ukraina on tämän politiikan ytimessä.  Putinin mielestä ”Neuvosto-Ukraina” oli ja on leniniläisen virhepolitiikan tulos ja hankaloittaa hänen pyrkimyksiään.

Tosiasia on kuitenkin, että Venäjän voimavaroille valta-aseman osittainenkin realisoiminen saattaa olla liian kova rasite. 

Putin kyllä myöntää, että historian kelloa ei voida kääntää taaksepäin, mutta ainakin ”niistä (historiassa tapahtuneista) on puhuttava suoraan ja rehellisesti”. ”En syytä nyt ketään mistään”, hän sanoo, myöntäen,  että tilanne katastrofaalisen sisällissodan jälkeen oli kriittinen. ”Se on historiallinen tosiasia”.

Puheen loppuosa on täynnä Ukrainan rajua arvostelua, joka koskee sen korruptiota, sen Nato-valmiuksia, sen russofobiaa, sen vetäytymistä sopimuksista, sen toimimista sillanpääasemana, sen toimimista iskuetäisyydellä venäläisiin kohteisiin…

Puheenvuorossa tulee tavattoman selvästi esille, että Putinin historianäkemyksissä torjutaan ”konjunktuuripolitiikka”. Pysyvä valtiojärjestys on se,  joka ratkaisee. Siksi muutoksiin suhtaudutaan yleensäkin vieroksuen, vaikka kysymys olisi brutaalista diktatuurista.

Olen seuraavassa kuvassa eritellyt Putinin puhetta  jakaen sen pääkohtiin,  joita olen sitten määrittänyt alakohdilla.

Suurenna klikkaamalla kuvaa ja palauta tekstitila Esc-näppäimellä.