lauantai 9. huhtikuuta 2022

Ukrainan sota - kenen syy?

 

John Mearsheimer  (74 vuotta) on yksi Yhdysvaltain johtavista politologeista. Hän on johtava ns. realistisen koulukunnan edustaja. Tämä Chicagon yliopiston professori on tullut tunnetuksi Yhdysvaltojen toimenpiteiden kovana arvostelijana koskien Ukrainan sotaa. Hän on syyttänyt Yhdysvaltoja epäonnistumisesta konfliktin ja sitä edeltäneiden vaiheiden ratkaisemisessa.

Pääsyytös on, että työntäessään Natoa itään,  ja rakentaessaan suhteita Ukrainaan,  Yhdysvallat on lisännyt sodan mahdollisuutta USA:n ja Venäjän välillä ja luonut perustan Vladimir Putinin aggressiivisille toimille Ukrainassa. Oheinen kirjoitus perustuu Mearsheimerin puheenvuoroon, joka on otsikoitu  ”Ukraine war & the solution” 5.4.2022.

On selvää, että Mearsheimeriin on kohdistunut ankaraa arvostelua, mutta tässä kirjoituksessa pyrin ensisijassa  valottamaan hänen näkemystensä perusteita, en niinkään kritisoimaan hänen mielipiteitään.

Mearsheimer lähtee liikkeelle kriisin alkusyistä ja siitä,  mihin lännessä on pyritty. Syyllinen lännen mielestä on Vladimir Putin: ”on hyviä poikia lännessä  ja on pahoja poikia idässä (venäläiset)”. Tässä on siis kysymys sodan alkujuurille pureutumisesta, ei venäläisten vertahyytävistä sodanaikaisista julmuuksista. Venäjän syyttelyn Mearsheimer tyrmää: Yhdysvallat itse yhdessä länsiliittoutuneiden kanssa on syyllinen konfliktiin.

Mearsheimerin näkemyksen mukaan Yhdysvallat on vuodesta 2008 lähtien pyrkinyt kääntämään Ukrainaa länteen.

Lännen tärkein strategia on ollut Naton levittäytyminen länteen mukaan lukien Ukraina. Toinen strateginen elementti on ollut EU:n laajentuminen itään. Kolmas osa strategiaa oli lännen ja länsimielisten tukema värivallankumous (Ukrainassa oranssi vallankumous). Viimekätisenä tavoitteena on ollut saada voimaan liberaali demokratia yhteiskuntajärjestelmänä, eikä pelkästään se, vaan saada liberaali demokratia kukoistamaan Venäjän rajalle.

Länsi on omaksunut liberaalin demokratian perinnön, josta se ei voi antaa periksi, kun vastassa on autoritaarinen järjestelmä. Mearsheimer tuntuu koettelevan rajaa,  miten pitkälle autoritaarisen järjestelmän kampeamisessa mennään varsinkin,  kun  kysymys on vastapuolen (Putinin Venäjän) elintärkeäksi kokemasta intressistä eli Venäjän rajalla sijaitsevan lännen etuvartion – Ukrainan - torjumisesta.

Valitaanko siis periaatteellinen kanta liberaalin demokratian puolesta vai  joustaminen rauhan säilyttämiseksi? Mearsheimer taipuu käsittääkseni jälkimmäisen kannalle. Sodan julmuuksien tultua julki hyvin moni asettuu Mearsheimerin näkemystä vastaan.

Keskeisin strategioista oli siis Naton laajentuminen,  ja sen takia huhtikuussa 2008 Bukarestissa Naton huippukokouksessa Nato julkisti kaksi tavoitetta:  Ukrainan ja Georgian liittämisen Natoon. Venäjä julisti heti, että tämä ei käy. Tässä kohtaa kulki punainen viiva. Länsi painotti ja painottaa suvereenin valtion oikeutta liittyä haluamiinsa järjestöihin, kun taas  Mearsheimer tavoittelee odotettavissa olevan konfliktin ennalta ehkäistyä.

Ennen Bukarestia Natolla oli kaksi laajennusrypästä: vuonna 1999 mukaan tulivat Puola Unkari ja Tsekki ja vuonna 2004 Baltian maat sekä Romania, Bulgaria ja Slovakia.  Venäläiset arvostelivat näitä laajennuksia, mutta ”nielaisivat”  ne, kuten Mearsheimer asian muotoilee.

Muutama kuukausi Bukarestin kokouksen jälkeen syttyi sota Georgian ja Venäjän kesken. Se kertoi, että jännitteisessä ilmapiirissä oli astuttu sodan rajan yli.

Helmikuun toisena päivänä 2014 syttyi sota Ukrainassa. Venäjä-mielinen presidentti  Janukovits syrjäytettiin, kun hän oli hylännyt EU-yhteistyösopimuksen venäläisten mieliksi.  Amerikkalaisilla oli sormensa pelissä syrjäyttämisessä. Seuraus:  Venäjä käynnisti sotatoimet sekä Itä-Ukrainassa että Krimin niemimaalla. Venäläiset viestivät,  että he mieluummin tuhoavat Ukrainan kuin suostuvat siihen, että Ukraina liittyy Natoon. Mearsheimer on varma,  että Krim ei palaa enää Ukrainan yhteyteen.

Mearsheimer viittaa tässä yhteydessä Monroen oppiin: eivät amerikkalaisetkaan hyväksyisi Venäjän joukkojen sijoittumista Yhdysvaltain tuntumaan (”Yhdysvaltain takapihalle”). Tästä saatiin opetus,  kun Neuvostoliitto sijoitti ydinohjuksia Kuubaan vuonna 1962. Vasta maailmanpalon vaara laukaisi tilanteen. Yhdysvallat painosti Neuvostoliiton vetäytymään.

Länsi vakuutti Venäjälle, että USA ei käytä Naton laajentumista ja länsimielisiä hallituksia Venäjää vastaan, mutta ei sillä tietenkään ollut mitään vaikutusta. Vääjäämättä konflikti eskaloitui.  Mustanmeren alueella tapahtui kriittisinä hetkinä  lännen taholta välikohtauksia, jotka ärsyttivät venäläisiä. Mearsheimer pitää välikohtauksia harkitsemattomina.

Mearsheimer arvelee tietävänsä,  mikä olisi paras ehdotus konfliktin ratkaisemiseksi, mutta epäilee samaan hengenvetoon, että osapuolet eivät siihen suostu. Mearsheimerin ehdotus on, että Ukrainasta tehdään puolueeton valtio ja ”enemmän tai vähemmän puskurivaltio” Naton ja Venäjän väliin. Itse asiassa tämä tilanne vallitsi Ukrainassa helmikuuhun 2014 saakka. Vuosien 1991 ja 2014 välillä Ukraina ei muodostanut ongelmaa lännen ja idän välillä - oli vain retorisia  yhteenottoja. Mikä on suurin este toteuttaa neutraali Ukraina? Mearsheimerin mukaan lännen itsepintainen halu liittää Ukraina läntiseen sotilasliittoon! Ainakin minulle tulee vasta-ajatuksena mieleen Putinin pyrkimys muodostaa lähialueilleen etupiiri. Ukraina on yksi sen avainalueista. Joten, tässä sitä taas ollaan!

Puolueeton puskurivaltio voisi tulla kysymyksen vihoviimeisenä ratkaisuna turhauttavan sotatilanteen viitoittaessa tietä pois vaihtoehtoisista ratkaisuista. Puolueeton vaihtoehto on – myönnettäköön – upottavan suon takana!

Donbassin venäläisväestö on yksi isoimmista ongelmista. Ukrainassa vallitsee sisällisota, joka sellaisenaan toimii esteenä rauhanomaiseen ratkaisuun pääsylle.

Mearsheimer tekee pääsyyllisen Ukrainan tilanteeseen Joe Bidenin (ja hänen edeltäjiensä) Yhdysvalloista,  koska se ei voi luopua Naton laajenemistavoitteista. Tälle ajatukselle on helppoa löytää vastaväite. Ja se on Putinin itsepintainen tahto luoda Venäjän uusimperiumi, jonka ydinalueita on Ukraina. Ja ympyrä sulkeutuu.

Mearsheimerin ajatuskulkua voidaan pitää yhtenä hypoteesina Ukrainan konfliktin ymmärtämiselle, mutta se ei kelpaa kokonaisvaltaiseksi kuvaksi tapahtuneesta. Tuntuu siltä, että Mearsheimer näkee tilanteen Ukrainassa sisäsyntyisenä lännen ja erityisesti Yhdysvaltain ongelmana. Ikään kuin hän haluaisi sanoa moittimismielessä, että läntinen ”liberaalidemokraattinen” imperialismi (levittäytymishalu) on niin syvällä meidän oikeudentunnossamme, ettei tosiasiallisia vaihtoehtoja ole.

Vastaavanlainen lauserykelmä löytyy Venäjän syyttämiselle: Vladimir Putinin vainoharhainen uhatuksi tulemisen narratiivi on se väkevä voima,  josta hän löytää kieron motiivinsa.

 

 

 

2 kommenttia:

  1. Jostainhan sen pitää aina maailmansodan syntyä. Putin kenties ajatteli että syvästi velkaantunut länsi olisi kenties vomaton, kun viellä juuri oli päästy koronasta helpommalla.
    Länsimaiden yleinen mielipide on nyt saatu siihen suuntaan, että pian ilmeisesti pääsemme nauttimaan suuremman sodan seurauksista.
    Meillä Suomessa vasemmistolainen hallitus on ryhtynyt ajamaan oikeistolaista sotapolitikka.
    Pääminsteri väittää Suomen voittaneen Neuvostoliiton sodassa.
    Olisikko nyt aika ja tilaus vanhemille valtiomiehille.

    VastaaPoista
  2. Tietty hurmoshenkisyys ja pelkokerroin samaan aikan johtavat maata. Johdon pitäisi nyt olla valppaana.

    VastaaPoista