Suezista itään

 

 Olen aikoinani tehnyt useita opinnäytetöitäni Lähi-idän nykyhistoriasta käsittäen aikajakson suurin piirtein Suezin kriisistä (1956) lähtien. Myös maantieteellisesti rajana ovat olleet karkeasti aiheet, jotka käsittelevät aluetta ”Suezista itään”. Lähi-itä on yksi levottomimmista maailmassa, kuten olemme viimepäivinä ja -viikkoina panneet merkille .Heijastusvaikutukset ulottuvat kaikkialle suurvaltasuhteet mukaan lukien.

Öljy on tietenkin magneetti, joka vetää puoleensa sekä aluetoimijoita että suurvaltojen imperialistisia intohimoja. Kuitenkin uskaltaisin sanoa, että teemat ovat laajentuneet - öljyn sijasta -  päättymättömiin etnisiin ongelmiin ja suurvaltojen etupiirikysymyksiin saakka. Öljyn merkitys on ollut samaan aikaan sekä suuri että aleneva arabimaissa.

Myös sisällissotakäsite saa uusia ulottuvuuksia Lähi-idästä. Uskonnolliset ja em. etniset ja nationalistiset monenkirjavat konfliktit muodostavat kehyksen sotaisalle Lähi-idän nykyhistorialle. Suurvaltojen Ranskan ja Englannin  yli 100 vuotta sitten suorasukaisesti ” viivoittimella” suorittujen rajanvetojen tarkoitus ei ollut edes yrittää noudattaa kansallisuus- tai uskonnollisten lahkojen rajoja. Mielivaltaiset etupiiritavoitteet ovat sotkeneet karttaa monilta osin.  Niinpä seurauksena ovat olleet ”sisällissodat” niiden laajimmassa mielessä. Tarkoitan tällä,  että alueen ”sisällissodat” ovat aina olleet valtioiden rajojen sekä sisä- että ulkopuolella tapahtuvia sotaisia tapahtumia ja konflikteja.  Vielä voidaan  puhua ”alueellisista sisällissodista” eli arabimaiden muodostaman Lähi-idän alueen sisällä tapahtuvista voimainmittelöistä.  

Väliin tulevat muuttujat sotkevat kokonaiskuvan omaksumista ja niitä on paljon. Harva valtioiden välinen julistus on aiheuttanut niin paljon sotia ja muita väkivaltaisia yhteenottoja kuin Balfourin julistus (1917), jolla juutalaisille luotiin mahdollisuudet perustaa oma valtio. Asiaan kuuluu, että Englanti ja Ranska toimivat samaan aikaan kätilöinä arabimaille annettujen  lupausten mukaisesti itsenäisten arabialueiden muodostamiseksi. Päällekkäin sopiminen on yksi tyypillisistä kriisien syistä alueella. Kaksi entistä suurvaltaa Englanti ja Ranska ovat 1900-luvun aikana sekä muodostaneet imperiuminsa että ovat olleet pakotettuja luopumaan niistä. 

Arabien tulinen reagointiherkkyys ja helposti päälle jäävä kostonkierre ovat luonteenomaisia tuon alueen yhteenotoille.

Neuvostoliitto ja Yhdysvallat huolehtivat niille jääneistä viimeisen sanan vetoista, joilla ne puolustivat saavuttamiaan asemia. Molempia johti 1950-luvulla ajatus  rinnakkaistarkoitusperistä hallita aluetta sekä ideologisista että valtapoliittisista syistä. Neuvostoliiton intressi kohdistui 1950-luvulta alkaen Syyriaan ja Egyptiin. Kun tutkitaan karttaa ovat Venäjän intressissä Lähi-idässä nimenomaan Syyrian sijoitetut  tukikohdat, joiden vaikutus ulottuu tähän päivään saakka (nykykriisin yhteydessä ratkaistaan Venäjän läsnäolo Syyriassa pitkäksi aika tulevaisuuteen).

Oma lukunsa on Yhdysvallat, tuo joka paikan höylä, joka yritti rauhoittaa aluetta sekä taloussuhteidensa  takia että omalta osaltaan linjata etujaaan. Se käyttäytyi kuin norsu posliinikaupassa. Siispä voidaan kysyä kumpi vaikutti enemmän alueella, dullesilainen  (Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministerin mukaan) ”puolueettomuus on moraalitonta” -ajattelu vai puhtaat etupiirirajat. Piti siis valita puolensa. Samaa ajattelua harjoitettiin Neuvostoliitossa.

Yhdysvalloissa on vallinnut koko sen historian ajan erittäin voimakas kolonialismin vastainen henki, joka johti konflikteihin muuten luotettavaksi koetun kumppanin, Englannin ja brittiläisen imperiumin kanssa.  Yhdysvallat vastusti kokonaisten valtioiden alistamista  alaisuuteensa siirtomaita lismia vastustavassa hengessä ja sen takia suututti varsinkin Englannin (ja Ranskan) Suezilla. Yhdysvallat asettui Suezin kriisissä 1956  puolustamaan Egyptiä  Englantia ja Ranskaa vastaan, tosin tehden sen matalalla profiililla. Joka tapauksessa Yhdysvallat oli ainakin osavastuussa Englannin (ja Ranskan) vetäytymisestä ”Suezista itään” eli Intian-Tyynen meren alueelta. Läntiset suurvallat siis myös kilpailivat keskenään.

Mielenkiintoista on havaita, että tänä päivänä britit ovat ruvenneet haikailemaan uudelleen globaaleista intresseistä  ml. Lähi-itä. Onko kysymys globaalista nostalgiasta vai tosiyrityksestä jää nähtäväksi.

Yhdysvallat korvasi Englannin ja Ranskan vanhatyyppisen kolonialismin amerikkalaisella   ”modernilla” tukikohtaimperialismilla, jossa ei pakotettu kokonaisia valtioita sotilassaappaan alle ”vanhaimperialistiseen” tyyliin vaan imperiumin kartta muodostui hotspoteista (tukikohdista), joita Yhdysvalloille kertyi 1960-luvulle tultaessa yli 1000 yksikköä  maailmanlaajuisesti.

Neuvostoliitto/Venäjä on osin noudatellut samaa politiikkaa Lähi-idässä kuin Yhdysvallat, joskin tukikohtaverkostosta ei voida puhua. Bipolaarinen ajattelu tukikohtaimperialismin  hengessä vastasi kylmän sodan ajattelua. Siitä on jäänteitä jäljellä vieläkin, kun suurvallat tukeutuvat vanhoihin ”lemppareihinsa”, Yhdysvallat Saudi-Arabiaan ja Venäjä Syyriaan ja Iraniin. Nyt tämäkin kuvio tukikohtineen on huojumassa Syyrian sisällissodan ja Ukrainan sodan (!) seurauksena.

Amebamaisesti levittäytyvät kurdit ja niitä vastaan taisteleva Turkki, alueen voimatekijä yhdessä Saudi-Arabian kanssa, täydentävät palapelin.

Kiina on historiallisessa katsannossa seurannut USA:n ja Venäjän esimerkkiä muodostaen globaalisti hotspoteja (satamien ja muun infrastruktuurin rahoittaminen ja rakentaminen strategisiin kohteisiin). Kiinan tukikohdat palvelevat ensi sijassa kaupallisia tarpeita, ei sotilaallisia. Kiinan laajeneva tukikohtaverkosto ei ole kuitenkaan korostetusti vahvoilla Lähi-idässä ainakaan vielä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Meneillään on tulevaisuuteen suuntautuvan imperialismin uusien  muotojen kokeilu. Näihin muutoksiin kuuluvat  öljyn jälkeisen maailman järjestelyt, joissa supersuurvallat (USA ja Kiina) muokkaavat maailmanjärjestystä uusiksi. Tähän jakoon on tyrkyllä mukaan Vladimir Putinin Venäjä, joskin sen voimavarat ovat hauraat tavoitteeseen nähden. Venäjä on fossiilisista energialähteistä riippuvainen maa eikä ole nähtävissä, että se pystyy korvaamaan niitä. Venäjän politiikka ei ole uusimperialistista (jonka takia Vladimir Putin haluaa uutta maailmanjärjestystä) vaan vanhaan ja taantuvaan pitäytyvä. Ukrainan sodassa ei ole kysymys tukikohdista vaan laajojen maa-alueiden kaappaamisesta. Venäjän panostaminen muiden valtioiden kyvykkyyksien torpedoimiseen ja kyberosaamisalueiden häiritsemiseen ja vahingontekoon on pelkästään jäljellä olevia suhteita mitätöivä ratkaisu.

Uuteen oman vallan levittämiseen kuuluvat modernit tietotekniset innovaatiot,  tietoliikenneverkot, teollinen vakoilu,  tekoälyn hyväksikäyttö maailman muuttamisen välineenä sekä kaiken uuden tekniikan nopea omaksuminen, vaikka virheitäkin tehden.

Lähi-idän merkitys vähenee vääjäämättä ilman, että suuria öljytuloja olisi  käytetty riittävästi osaamisen parantamiseen  esimerkiksi kerskarakentamisen sijasta (vrt. urheilupyhättöjen rakentaminen ja ennätyksiä tavoitteleva,  korkeuksiin rakentamisen panostaminen). Ympäristösyyt muuttavat painopistettä vääjäämättä ei-fossiilisen suuntaan.  

Suunta on edelleen Suezista itään, Tyynenmeren ja Intian valtameren rannoille saakka. Kehitys on kehittynyt suuntaan, jossa arabivaltiot kompuroivat  jatkuviin etnisiin ja uskonnollisiin haasteisiin.

:::::::::::::::::::::

Aina kuin ympäröivät valtiot ja äärijärjestöt haistavat veren, ne pyrkivät  muuttamaan sisällissodat ja niiden  aihiot ulkoiselle painostukselle haavoittuviksi. Näin on käymässä Syyrialle, joka on käymässä sisällissotaa, joka yhdessä Venäjän heikkenemisen kanssa johtanee pysyviin  muutoksiin alueen voimatasapainossa ja on omiaan syventämään Syyrian ahdinkoa. Vain ihme voi pelastaa sunnien ja shiiojen hallitseman Syyrian sekasortoiselta hallinnolta.