Juuri valmistunut puolustusselonteko antoi hyvän pohjan
keskustelujen käymiselle. Puolustuselonteon mukaan odotuksissa on, että tilanne
Ukrainan sodasta johtuen tulee jatkumaan paljon pidempään kuin oletettiin. Suomen
turvallisuustilanne ei kuitenkaan kohentuisi, vaikka sota Ukrainassa päättyisi nopeastikin.
Venäjän politiikan keskiössä puolustusselonteon mukaan on etupiirijaon tavoittelu. ”Jaltan malli” on
siis edelleen voimissaan! Valko-Venäjä on jo tästä mallina.
Venäjän etenee vääjäämättömän tuntuisesti Ukrainan sodassa
ja se hallitsee myös laajempaa keskusteluympäristöä. Nyt ei enää aselepo ja
lupaukset rauhasta riitä vakauttamaan tilannetta. Tuntuu siltä, että uskottava asioiden
hallinta on osin kadonnut
eurooppalaisten johtajien käsistä. Voidaan kysyä, missä johtajuus on. Pakotteet
ovat osoittautuneet paljon odotettua tehottomimmiksi, vaikka Hanna Smith yritti
A-talkissa vielä valaa luottamusta niiden voimaan.
Pahinta on, että Euroopasta puuttuu johtajuutta käsitellä
sotaa ja sen ympärille muodostunutta uutta strategista asetelmaa. Putin on pyrkinyt
johtamaan käytävää keskustelua ja on osin onnistunut tässä. Nytkin hän vastikään
pidetyssä vuosittaisessa pressikonferenssissa haastavasti ja tekopyhästi esitti
kompromissin hakemista. Venäjä kuulemma on tähän valmis. Kuulijalle ei jäänyt
käsitystä, että hän tavoitteli jotain muuta kuin Venäjän hengessä käytäviä neuvotteluja.
Lännen tilanne on liikkumavaraltaan ahdas. USA painaa
päälle, että Euroopan valtioiden on kannettava
vastuunsa ja nostettava puolustusmenoja. Donald Trump vaatii eurooppalaisilta
liittolaisiltaan puolustusmenojen nostamista viiteen prosenttiin ja
vähintäänkin 3,5 prosenttiin, joka on ennenkuulumaton vaatimus. Tämä vaatii
varmasti muiden budjettierien karsimista ja esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnan
luonteen muuttamista. Äärimmillään tässä on kysymys sen työn hukkaan heittämisestä, jota on tehty
kymmeniä vuosia nykyisen liberaalin demokratian pystyttämiseksi. Mutta eihän
Euroopan maat ole valmiit viiteen prosenttiin.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::
Mutta mikä käynnisti nykyisen historiallisen vaiheen, kun lähtökohtana
oli 1990-luvun suhteellisen rauhanomaiset olot. Alkusyynä mielestäni oli Vladimir
Putinin tuntema alemmuudentunne länttä kohtaan,
ts, Putinin mielestä länsi
kohteli häntä alentuvasti toisen luokan valtiomiehenä. Tästä käynnistyi prosessi, jonka tavoitteena
oli kohottaa Venäjän asemaa maailmanpolitiikan rankingissa kohti huippuasemia. Johtoajatuksena ei ollut enempää
tai vähempää kuin uuden
maailmanjärjestyksen luominen.
Ideologis-uskonnollisena pohjana oli alkuperäisen kristillisen
perinnön vaaliminen, jonka länsi liberalismillaan oli tuhonnut, väittävät Putin
ja Sergei Lavrov. Näin Putinin maailmanjärjestys sulkee sisäänsä sekä henkisen (hengellisen)
että aineellisen tavoitteiston.
Eurooppalainen puolustus ei tunnu Putinin toimien rinnalla kovin
vakuuttavalta. Yhtenäinen Nato voisi tarjota Venäjälle tarvittavan vastavoiman.
Ääneen tämän lausui A-talkissa Hanna Smith. Keskustelussa puolustuksen
laadukkuudesta haluttiin A-talkissa nostaa kissa pöydälle. Vain Suomi ja Puola
käyttävät yli 50 prosenttia puolustusbudjetistaan riittävän laadukkaasti eli varusteluhankintaan.
Suomi on konkreettisesti ”Frontline State”, rajamaa, ja sodassa se on akuutin
hyökkäyksen ensikohteita. Ensimmäisen kerran Putin puhui Europan
turvallisuusjärjestelemän uusimistarpeesta 10 vuotta sitten. Ukrainan sotaa
edelsi konkreettinen varoitus sodan mahdollisuudesta, jonka Putin ja Lavrov
ottivat esille puheenvuoroissan joulukuussa 2021 muutama viikko ennen hyökkäystä
Ukrainaan. Venäjän uhkan toteaminen ei enää riitä. Tarvitaan konkreettisia
toimia.
Ulko- ja puolustuspoliittinen selonteko keskittyy
Eurooppaan. Ei pitäisi puhua kuitenkaan pelkästään Euroopasta, vaan lähestyä
problematiikkaa muuttuvan maailmanjärjestyksen näkökulmasta. Siksi laajalle
konfliktiherkkyys on levinnyt.
Äskettäin järjestämässään pressikonferenssissa (tai
propagandasessiossa) Putin ilmoitti julkeasti Venäjän haastavan Natoa menemättä
kuitenkaan yksityiskohtiin. Putinille näytti sopivan myös se, että Nato haastaa
Venäjää. Naton perusstrategia (erityisesti viides artikla) sisältää ajatuksen,
että muut jäsenvaltiot tulevat apuun, jos yksi joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Entä jos hyökkäys on
laaja-alaisempi? Syyrian vallankumous kuitenkin näyttäisi osoittavan, että
Syyria sitoo Venäjän asevoimia eikä sillä ole voimavaroja useamman rintaman
sotaan.
Puheessaan Putin vaikutti itsevarmalta ja ylimieliseltä:
Venäjä on siirtynyt sotatalouteen
hämmästyttävän mutkattomasti ainakin näin etäältä katsottuna.
Hannu Himanen tuntui olevan melko varma, että Ukraina on valmis
alueluovutuksiin, vaikkei ilmaisekaan
sitä näin suorasukaisesti. Venäjä puolestaan saattaa kokeilla hyökkäyksellisiä
voimavarojaan myös muualla. Turvallisuusjärjestelmä käsitetään usein liian
suppeana, vaikka se esimerkiksi Venäjän
taholta koetaan huomattavan laajana, jopa maailmanlaajuisena. Venäjälle on
tärkeää, että sillä on selkeä paikka tässä järjestelmässä. Selvää on, että
Venäjälle nykyinen maailmanjärjestys on
sitä rankasti aliarvioiva.
Venäjä laajentanee painostettavien valtioiden määrää.
Kysymykseen tulevat mm. Moldova, Baltia,
Puola ja Suomi. Paljolti tulevaisuus riippuu Naton kyvystä puhaltaa yhteen
hiileen. Jos Eurooppa horjuu eikä pysty luomaan riittävää painetta Venäjää
kohtaan, ovat seuraukset arvaamattomat.
Entä tulevaisuus? Onko uskottavia rauhansuunnitelmia
olemassa?
Markku Kangaspuron kaavailema ETYK-tyyppinen
turvallisuusrakenne Ukrainaan sovitettuna ei saanut kannatusta. Se ei ole
uskottava takaaja rauhalle. Iraniin,
Kiinaan kohdistuvat sanktiot ovat mahdollisia, mutta tarvitsevat toteutuakseen
nykyistä ryhdikkäämmän ja yksimielisemmän Euroopan.
Kuten sanottu, eniten Euroopassa kaivataan johtajuutta,
mutta juuri nyt Ranska ja Saksa eivät siihen pysty omista sisäpoliittisista
vaikeuksistaan johtuen. Optimistisin A-talkin asiantuntijoista oli Hanna Smith
muiden ollessa epäileviä rauhanhankkeiden
ja painostuskeinojen toimivuudesta.
:::::::::::::::::::::::::::
Ehkä A-talkin kaltaiset ajankohtaiset ohjelmat - niin hyviä kuin ovatkin - tarvitsisivat kunnollista asiantuntijaoppositiota. Nyt
pyritään keskustelijoiden kesken suureen konsensukseen ehkä aristellen kansakunnan
yhteisen tahtotilan rakoilemista. Tai sitten erilaisia näkemyksiä syntyy vain
täydentämällä keskustelevaa ryhmää jollakin toisinajattelijalla.
Liberaali-demokratia niin hyvä kuin se
onkin monessa suhteessa, ei ole ehkä parhaimmassa iskussa sodan uhatessa tai
sodan oloissa. Rauhanaikainen eripura sekä yhteiskunnallisesti että poliittisesti
ja suuret sallitut vapaudet eivät ehkä luo parhaita edellytyksiä ja valmiuksia
sotaa varten.
Kuka asettaisi kyseenalaiseksi nykyisen länttä imartelevan politiikan
ja aseistamista palvelevan euforisen mielialan, jota kuvaa kilpailu siitä, kuka
lyö puolustusmenojen kasvun korkeimmat prosentit pöytään ?
Vasta aivan viime aikoina on ollut nähtävissä ja kuultavissa
tervejärkistä kritiikkiä vallitsevaa ilmapiiriä ja politiikkaa kohtaan. Janne
Saarikiven pitkän Helsingin Sanomissa 22.2.2024 ilmestyneen esseen otsake on
paljon puhuva: ”Suomessa on jälleen sotahulluuden aika”. Ajoittain on näyttänyt
siltä kuin iltapäivälehtien etusivulta olisi
varattu vakiopaikka Vladimir Putinille.
Kanava-lehden 8/2024
pakinassa ”Onko Suomella malttia pelastua?” suomalaisen konservatismin
isähahmo Timo Vihavainen toteaa maailmanpolitiikkaan kohdistuvan myös meidän
osalta vaaroja, joita ”Natoon liittyminen ei suinkaan poista”. Natosta
päinvastoin seuraa entistä suurempia velvoitteita ja kustannuksia Suomelle,
joille voisi olla perustellusti parempaakin käyttöä. Timo Vihavainen toteaa ,
että jännitteitä Venäjän kanssa tulisi välttää, koska ”ne synnyttävät Venäjän
poliittisessa kulttuurissa vainoharhaisuutta, jolla Venäjän poliittisessa kulttuurissa
on vahvat perinteet”.
::::::::::::::::::::::::::::
Esitän vielä lopuksi toisinajattelijan, Chicagon yliopiston professorin John Mearsheimerin
näkemyksiä Ukrainan sodan ratkaisumalleista. Oheinen perustuu melko tarkalleen
10 vuotta sitten ilmestyneeseen blogikirjoitukseeni ”Toisinajattelijan kuvaus
Ukrainan tapahtumista”. On selvää, että oheinen näkemys herättää jyrkkiä
vastaväitteitä varsinkin sen jälkeen, mitä tapahtui 24.2.2022. Hän ei edusta
totuuden torvea Ukrainan kysymyksessä, mutta katson hänen vakavasti otettavalla
”välihuudollaan” olevan merkitystä.
Professori John J.
Mearsheimer on kansainvälisen politiikan asiantuntija, joka kirjoitti Foreign
Affairs -lehden loka-marraskuun numeroon (2014) hienon artikkelin ”The Liberal
Delutions, That Provoked Putin”. Hänet luetaan kansainvälisen politiikan
tutkijana neorealistiseen (tarkemmin offensiivinen realismi) koulukuntaan
kuuluvaksi. Offensiivisella realismilla tarkoitetaan suurvaltojen pyrkimystä
saada jalansijaa alueellisella hegemonialla. Tämän opin isä on John Mearsheimer.
Ensinnäkin hän katsoo suurimman vastuun Ukrainan kriisistä
kuuluvan lännelle. Putin ilmeisesti oletti aivan aidosti Naton sijoittavan
laivastotukikohdan Krimille. Venäjän kannalta Nato esiintyi aggressiivisesti:
vuonna 1999 tapahtui laajeneminen Tsekkiin, Unkariin ja Puolaan ja vuonna 2004
Bulgariaan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Romaniaan, Slovakiaan ja Sloveniaan.
Laajenemisen tärkeinä lobbareina olivat itäeurooppalaiset siirtolaiset
Yhdysvalloissa, jotka vaativat Clintonin aikana ”suojelua” entisille maanmiehilleen.
Venäjä ei pystynyt heikkoutensa takia puuttumaan Yhdysvaltain ja
Naton toimiin Bosniassa 1990-luvulla, vaikka siellä kohteena oli sen vanha liittolainen
Serbia. Tulenaraksi tilanne muuttui, kun Georgia ja Ukraina pyrkivät Natoon
vuonna 2008. George Bush olisi kummatkin maat hyväksynyt mukaan, mutta Ranska
ja Saksa torjuivat hankkeen Venäjän varoitettua voimakkaasti strategisen
tasapainon muutoksista.
Vuoden 2008 elokuussa syttyi Venäjän ja Georgian välillä sota
jälkimmäisen aloitteesta, jonka seurauksena Venäjä otti hallintaansa Abhasian
ja Etelä-Ossetian. Venäjän kannalta oli tultu viimeiselle rajalle.
Mearsheimer johdattelee lukijan myös tapahtumien alkulähteille.
Mistä hänen näkemyksensä mukaan kaikki alkoi? Mitkä olivat eri tapahtumien syy-seuraussuhteet?
Ohessa referoin hänen erittelyään.
Aloitetaan Bill Clintonista. Hänen hallintonsa sisällä oli
ristivetoa Venäjä-politiikasta. Monet ajattelivat, että kylmän sodan loppu
muutti fundamentaalisti kansainvälistä politiikkaa. Varsinkin Yhdysvalloissa
tälle ajatukselle löytyi kannatusta. USA noudatti oman tulkintansa mukaan ikään
kuin ”hyväntahtoista hegemoniaa”, jonka mukaan sen enempää Yhdysvallat kuin
Venäjäkään eivät olleet uhkaksi toisilleen. Tietenkin oli myös
perinteellisempiä vastakkainasetteluun perustuvia kantoja.
Mearsheimer nostaa artikkelissaan esille erään Clintonin
aikaisen vakuuttavan faktan, joka kuuluu näin: ”geopolitiikka ei enää
merkitse”. Tämän illuusion varassa elettiin varsinkin Euroopassa. Paitsi Bush
niin myös liberaalit demokraatit omaksuivat Naton laajenemiseen myönteisenä
tahtotilana tällä vuosituhannella. Putinin ärsyyntyneitä lausuntoja pidettiin
2000-luvun kestäessä edellisvuosisadan muistoina, mitä ne eivät suinkaan
olleet.
Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F. Kennan
totesi jo vuonna 1998: ”Uskon että venäläiset reagoivat vähitellen
epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen
että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”. Jotain oleellista Kennan
tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin
Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa
lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.
Mikä aiheutti viime kädessä konfliktin puhkeamisen? Ensinnäkin
suurvallat ovat herkkiä reagoimaan, jos tullaan niiden iholle. Ei
Yhdysvallatkaan hyväksynyt Kuuban siirtymistä Neuvostoliiton liittolaiseksi
1960-luvun alussa. Vuonna 1962 USA julisti Kuuban kauppasaartoon, eikä Obaman
käynnistämä läheneminen Kuubaan suinkaan kumoa vuoden 1962 kauppasaartoa.
Venäjä varoitti etukäteen Georgian ja Ukrainan tapahtumien
muodostamasta uhasta rauhalle, jos länsisiirtymä jatkuu. Nato luuli, että sen
omat vakuuttelut riittivät: se oli sanonut jo 2000-luvun alussa, ettei uhkaa
Venäjää. Vuonna 2002 jopa perustettiin Nato-Venäjä -neuvosto tehostamaan
keskinäistä yhteistyötä. Vähitellen yhteistyöaikomukset hiipuivat ja vuonna
2009 USA alkoi sijoittaa ohjuksia Tsekkiin. Venäjä ryhtyi ankaraan
ennaltaehkäisevään vastarintaan.
Helmi-maaliskuussa 2014 ylitettiin Venäjän toimenpidekynnys,
jonka seuraamuksien keskellä nyt elämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti