Rauhaa, vain rauhaa toivotaan

 

1960-luvun puolessa välissä ilmestyneessä Neuvostoliiton kustannuksella irvistelleessä  kaskukirjassa ”Ole totinen, toveri” kysytään: ”Syttyykö sota?” Ja vastataan: ” Ei syty, mutta sen sijaan syttyy niin kova taistelu rauhasta, ettei jää kiveä kiven päälle”.

Kai minäkin naureskelin tuolle kylmän sodan tunnelmissa 55  vuotta sitten esiteylle vitsinpoikaselle. Tänään se aiheuttaa lähinnä selkäpiitä karmivia väristyksiä. Niin ahdistavalta sota Ukrainassa tuntuu, ettei tee mieli laskea leikkiä sodan kustannuksella. Ukrainan katastrofin raunioita katsellessa tulee väistämättä mieleen sodan humanitaarisen avun tarve ja tarpeen loppumattomuus.

Tällä hetkellä tilanne ei ole edes tilapäisesti rauhoittumassa. Sen sijaan Ukrainan ympärille on muodostumassa uusia kriisipesäkkeitä. Tässä vaiheessa näihin kuuluvat Ukrainan lisäksi Georgia, Syyria, Libanon  ja koko Palestiinan alue, pienemmistä konflikteista puhumattakaan.

Kun katsoin vanhaa sivulaudaturtyötäni (1974) Lähi-idän konfliktiherkkyydestä 1950-luvulla, niin voi vain hämmästellä, miten käytännössä samat maat ovat tänä päivänä – vuonna 2024 - sotaisten aikomusten sokaisemia. Suurvalloista Yhdysvallat ja Neuvostoliitto muodostivat kilpailevia ”ystävyyssuhteita” kapitalismin ja sosialismin välisen taistelun nimissä. Tosiasiassa kysymys oli suurvaltojen etupiirien muodostamisesta silloin,  kuten nytkin, eli voimapolitiikasta.                  

Jostakin syystä isot välienselvittelyt käynnistyvät muutaman vuosikymmenen välein. Jos joskus syntyy  rauhanomainen vaihe, niin pian konfliktiherkät alueet tuottavat uusia sodan aihioita.

Tänä päivänä askarruttaa, miten helposti alistutaan militaristisen hengen johdateltavaksi puolin ja toisin. Sotaisia kierroksia lisätään ja sotatilaa ruvetaan pitämään oletuksena. Julistetaan, että ”meillä ollaan valmiita”, ja jopa luetellaan aselajeittain oma varustelun taso. Miksi? Ehkä omantunnon rauhoittamiseksi.  Miten aseiden kalistelulle annetaan näin helposti periksi?

 Kilvoitellaan sotilasliittosopimuksilla, jotka luovat illuusion vahvistumisesta (unohtaen vihollisen strategiset kyvykkyydet). Entisen kahden prosentin bruttokansantuoteosuuden sijasta halutaankin rikkoa kolmen prosentin raja.

Ehkä tässä kaikessa on ärsyttävintä on uhoamisen tuntu,  joka vaikuttaa tarttuneen Suomenkin valtiojohtoon: täältä pesee!  Kuitenkaan ei välttämättä tunnisteta  vihollisen voimavarojen laajuutta eikä kestävyyttä, kuten nyt näyttää käyneen Ukrainan sodanjohdolle. Se tuntuu myös unohtuvan, että ydinasedoktriinin sisältöä ja luonnetta, samoin kuin sodan käynnistyksen ajoitusta voidaan säädellä ilman että ydinaseeton valtio voi siihen vaikuttaa kuin hyvin rajoitetuin keinoin. Suomella tuntuu vielä   vaikuttavan epäreiluksi koettu suomettumisen kausi, johon haetaan hyvitystä suuntautumalla länteen. Entä jos kaikista huonoista kokemuksista huolimatta pitkässä historiallisessa perspektiivissä tuo aika katsotaan siedettäväksi vaiheeksi Suomen ja Neuvostoliiton  välisissä suhteissa? Paljon kurjempia aikoja on eletty kymmeniä vuosia.

Toisinkin voidaan ajatella. Muistuu mieleen työurani alkupuolta tapaus, jossa pyysin eläkeläisryhmää muistelemaan sota-aikoja, jotka vielä tuolloin (1980-luvulla ) olivat monilla hyvässä muistissa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta minkäänlainen rehentely sotaisilla urotöillä ei tullut esiin puheenvuoroissa eikä kirjoitetuissa teksteissä .Pikemminkin  jäi kuva, että tärkeintä oli oman henkikullan varjelu sen ohella, että tehtiin, mitä käskettiin.

::::::::::::::::::::::::

Suomalaisten Nato-into(ilu) on laantumassa, ja hyvä niin. Venäjän hyökkäys Ukrainan kimppuun aiheuitti säikähdysmäisen reaktion suomalaisissa, joka tietysti oli odotettuakin. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) tuore mielipidetutkimus osoittaa, että 82 prosenttia kansalaista suhtautuu myönteisesti Natoon tällä hetkellä (vuosi sitten 88 prosenttia). Naton suosio laskee maltillisesti samaan aikaan, kun kansainvälinen jännitys kasvaa. Ihmiset ovat huomioineet, että sopimukset sitovat  meitä mahdollisesti syttyvään sotaan, joka  tappaa ja vammauttaa ihmisiä ja tuhoaa infrastruktuuria riippumatta siitä, kuinka menestyksekästä puolustautuminen on. Nykysodankäynnin tuhojen luonne t on nähtävissä Ukrainassa. Sodalle tyypillistä on totaalisuus, vain osin rintamiin sidottu asetelma. Nykyinfrastruktuurin  herkkää haavoittuvuutta käytetään armotta hyväksi miehittämättömillä lentoaseilla ja muilla modernin sodankäynnin välineillä. Sotilasliitot velvoittavat tai ainakin niillä painostetaan lisäämään panostuksia puolustukseen yli kansakunnan voimavarojen.

Käsite ”pelote” on kärsinyt inflaation. Onko sillä odotettu teho, jos Yhdysvallat (DCA-sopimus) ja eurooppalainen Nato lupaavat täydentää omaa puolustustamme muutamalla tuhannella (?) miehellä ja modernilla aseistuksella?

Näkemykseni on kriittinen, koska puolustuskykyymme kohdistuu odotuksia, joiden täyttymisestä ei ole varmuutta. Totean vielä, että  Naton viidennen artiklan toteuttaminen  on erittäin vaativa harjoitus käytännössä ottaen huomioon Euroopan valtioiden eripuran monissa asioissa.

::::::::::::::::::::

Kirjoitukseni pariin ensimmäiseen kappaleeseen viitaten tulee tunne, että moderni maailma on ajautumassa taas kerran sotaan. Tämä sama tunne lienee ollut hyvin monien - mutta ei tarpeeksi monien – mielipide ennen käytyjä maailmansotia. Silti ei tunnuta opitun mitään ja samat virheet toistetaan yhä uudelleen. Tarvitsemmeko me rauhasta puhdistumista?

Missä määrin sodan ja rauhan kysymyksissä voidaan ottaa oppia toisten menestyksestä tai menestymättömyydestä, jotta sodat voitaisiin välttää? Puhutaan, että Ukraina voisi ottaa oppia Suomen kokemuksista alueluovutuksineen ja YYA-sopimuksineen. Yhteys lienee aika  kaukaa haettu. Suomella ei ole ollut kuin pienin jaksoin historiassa sellaista Venäjään kohdistuvaa vihan määrää, joka on ollut tyypillistä Keski- ja Itä-Europan maille. Mutta tähänhän voidaan lisätä, että Venäjän johto  tuntuu itsekin – ilman mitään häpyä - haluavan itseään vihattavan, mutta ei välitä siitä. Venäjä tuntuu hävinneen rauhan, mutta kostoksi haluaa voittaa sodan.

Ymmärrän Stubbin ”arvopohjainen realismin” siten, että Suomi muiden liberaalien demokratioiden kanssa pyrkii kasvattamaan omaa painoarvoaan samalla kun myönnetään, että toisinajattelevia autoritaarisesti johdettuja kansakuntia on pilvin pimein. Minulla ei ole illuusiota, että Suomella olisi nimellispainoarvoaan selvästi suurempi  kyky kasvattaa reaalista painoarvoaan ongelmien ratkaisijana. Painoarvoa rajaavat vuoronperään suurvaltojen veto-mahdollisuudet jokaisessa huomattavassa kriisissä. Koivistolainen selviytyjän rooli on Nato-huuman keskellä jäänyt unholaan. Onko itsetunnon ja asevarusteludoktriinin kasvattamisessa mukana katteettomia toiveita?