Tukikohtaimperialismista kolonialismiin: Donald Trump aloittaa toisen presidenttikautensa

 

Seuraava teksti pitää sisällään hulluttelua, joka sallittakoon, niin sekopäisiksi tapahtumat maailmalla ovat menneet. Mutta totuushan voi olla vieläkin ihmeellisempi.

Donald Trumpin valmistautuessa ottamaan vastaan presidentintehtävät ovat asiat menossa suuntaan, josta olen muistuttanut huolestuneena useaan kertaan. Vastavalittu presidentti näyttää tekevän, mitä mieleen juolahtaa. Silti hänellä on ihailijansa: ”eihän se sitä tarkoita, mitä se sanoo”.

Yhdysvalloilla on ollut historiallisessa katsannossa selkeä käsitys imperialismista. Se on vastustanut myöhempää liittolaistaan Englantia ryhtymästä alistamaan valtioita ja kansakuntia alusmaikseen kolonialismin hengessä. Kuitenkin Yhdysvaltain itsensä piti kokeilla tätä mahdollisuutta 1900-luvun vaihteessa, jolloin se alisti valtansa alle Kuuban ja Filippiinit. Koska Yhdysvalloissa oli omaksuttu – vapauden nimissä – kriittinen kanta kolonialismiin, oli kritiikki Yhdysvaltain sisällä omia vastaavia toimia vastaan ankaraa. Tunnetuin siirtomaaherruuden vastustaja taisi olla Mark Twain, ja hänen sanansa painoi. Tästä politiikasta oli pakko luopua. Yhdysvallat korvasi vanhatyyppisen kolonialismin ”tukikohtaimperialismilla”, joka meni omassa maassa läpi ilman kovempia vastalauseita. Yhdysvaltain tukikohtien määrä nousi 1960-luvulla yli tuhanteen, mutta sittemmin määrä on vähentynyt  useilla sadoilla sotilastukikohdilla (joita en kylläkään arvota perinteistä kolonialismia paremmaksi alistamisstrategiaksi).

Donald Trumpin johdolla Yhdysvallat näyttää palaavan kolonialismikokeiluihinsa (lue: siirtomaa…). Liipaisimella ovat ainakin Panama (Panaman kanava-alueen takia), Grönlanti (joka on joutunut kovan painostuksen kohteeksi strategisen merkityksensä takia), samoin kuin Tanska, joka hallitsee Grönlantia. Myös Kanada on joutunut laajenemishaluisen Trumpin silmätikuksi, joskin on vaikea kuvitella, että Trump olisi Kanadan suhteen edes puolitosissaan. Kaikki nämä puheet on kuitenkin alistettava kriittiseen tarkasteluun: mihin Trump oikein pyrkii, muuten kuin näyttämään, kuka täällä nyt on pomo.

Vakavasti ottaen kysymys on askeleesta kohti ekspansiivista maailmanpolitiikkaa, jonka puolesta on tähän saakka liputtanut  Vladimir Putin.

Ei ole vaikea nähdä, että Trumpin kuiskuttelijana toimii Elon Musk. Tai pikemminkin Muskin kohdalla pitäisi puhua Trumpin kaiuttimesta, siksi kuuluvasti Musk kailottaa erilaisia tavoitteitaan. Musk voitaisiin nimetä harmaaksi eminenssiksi, jos hänet voisi ottaa vakavasti. Silti hälytyskellojen pitäisi soida Euroopan pääministereiden työpaikoilla, siksi suoraviivaista on Muskin naiivi tunkeutuminen maailmanpolitiikkaan. Kaukana ei ole ajatus, että uudesta maailmanjärjestyksestä haaveillee nyt myös parivaljakko Trump-Musk Putinin lisäksi. Sehän tiedetään, että Trump on yllytyshullu, mutta nyt on käväissyt mielessä, että Trump on viimeaikaisissa valmistelevissa keskusteluissa sopinut jonkin diilin Putinin kanssa. Edellä esitettyyn viitaten  luontevaa -  mutta ei uskottavaa - olisi, että herrat pyrkisivät jakamaan tunnettua maailmaa etupiireihin. Diileihin kuuluu väliraha.  Mutta mitkä asiat tai alueet kuuluvat välirahaan ja kuka joutuu maksumieheksi?

Trumpilla oli ensimmäisellä kaudellaan ”holhoajia” eli vanhan hallinnon kokeneita virkaihmisiä torjumassa hänen kaikkein hulluimpia ideoitaan. Nyt hän on suorittanut/tai suorittamassa  puhdistuksia virkakoneistossa, jossa oppositiomiehet ja -naiset ollaan siirtämässä sivuraiteelle virallisluontoisen aseman hallinnossa saaneen Elon Muskin johdolla. Vaikuttaa siltä, että sekä Trump että Musk kuvittelevat olevansa toistensa alter egoja. He pelaavat yhteen. Totuus on hupaa aineistoa näiden herrojen käsittelyssä.

Esittäessään ylimitoitettuja vaatimuksia Trump ehkä kokeilee kepillä jäätä, ja lähtee siitä, että jotain jää käteen älyttömistä avauksista. Tai sitten hän on aivan tosissaan. Kaikki toimet ovat hyväksyttäviä isojen poikien pelissä kiristystä myöten. Trumpin ja Muskin suhde on toistaiseksi kestänyt, mutta veikkaanpa, että stoppi tulee jossakin vaiheessa. Toistaiseksi voidaan sanoa: vakka on kantensa valinnut.

Kun tähän vielä lisätään rahan vallan tunkeutuminen politiikkaan suuryritysten johtajien avittamana, aletaan olla villakoiran ytimessä. Esimerkiksi Musk ottaa kantaa  - millähän valtuuksilla - eri valtioiden sisäisiin asioihin.

Ukraina ei näytäkään olevan palstatilaa hallitseva aihe, kun Trump pääsee  vauhtiin täydellä eliksiirillä...

::::::::::::::::::::::::::::

Professori Heikki Patomäki on Iltalehden tuoreessa haastattelussa ottanut esille muutamia em. aiheeseen liittyviä maailmanpolitiikan askelmerkkejä, joita ohessa mittailen ja kommentoin.

Patomäki pystyy laajan kokemuksensa tietomääränsä puitteissa muodostamaan kokonaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä maailmanpolitiikan ajankohtaisten tapahtumien analysoimiseksi.

Trumpin imperialistiset ”valloitukset” ovat aivan uusia menettelytapoja liberaalidemokratioiden mittapuulla tarkasteltuna. Kanadaa vastaan hän käyttää toki ”pehmeämpiä” argumentteja uhaten maata ”vain” korkeilla tulleilla. Tällaiset aikomukset voivat myös edeltää neuvotteluihin pakottamista.

Paitsi että em. esimerkit edustavat imperialistista ajattelua, ne ovat myös Naton periaatteiden vastaisia (koskien Tanskaa, Yhdysvaltoja ja Grönlantia).

Trump perustaa aikomuksensa kyllä-miehiin ja -naisiin, joiden joukosta Elon Musk on presidentin toimeksiannosta pudottanut pois oppositioaineksen.

Voiko Eurooppa enää luotta Trumpiin? Tarvitaan irrationaalista mielistelyä ennen kuin em. aikomukset tulevat hyväksytyksi. Eikä niillä luultavasti ole ollutkaan tositarkoitusta. Jo pelkkä puhe on omiaan rikkomaan luottamuksen, jota on parhaassa tapauksessa rakennettu vuosikymmeniä Euroopan valtioiden kesken. Trumpin politiikka on johtamassa itsekkäiden pyrkimysten politiikkaan, jolle ei kunniankukko laula.

Entä miten reagoi Kiina? Suurvallat tuskin kuitenkaan ovat omaksumassa tykkivenediplomatian modernisoituja muotoja.

Onko tämä droonidiplomatiaa? Trumpin ja Muskin strategia (tai pikemminkin taktiikka) perustuu säikähdyttämisefektiin, jolla länsivaltojen päättäjät pyritään saamaan pois tolaltaan. Osa johtajista onkin järjestämässä hätäkokouksia, joiden tarpeellisuudesta voidaan kiistellä loputtomiin.

Heikki Patomäki on ollut näkevinään imperialistisia pyrkimyksiä jo pitkään maailmalla. Onko siis kokonaisten valtioiden alistaminen palaamassa suurvaltojen agendalle? Lievemmissä tapauksissa hallituksen vaihtaminen voisi tietysti tulla kysymykseen.

Yhdysvallathan osti Alaskan Venäjältä vuonna 1867, joten kokemusta tällaisista kaupoista on. Mutta nyt on nyt. Sitä paitsi tukikohtaimperialismi on paljon tehokkaampi alueiden hallitsemisen muoto.