Kahdeksannessa ja viimeisessä jaksossa ”Suomi on amerikkalainen” dokumenttisarjaa eritellään, miten Suomesta tuli amerikkalainen, vai tuliko? Jakson nimi on ”Vapaan maailman rintamassa”. Suomi on ilman epäilystäkään osa läntistä arvomaailmaa. Tuli historiallinen tilanne tai tilaisuus, jonka suomalaiset halusivat tapahtuvan. Tuo tilanne syntyi, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun 22.2.2022. Seurasi säikähdyksenomainen reaktio, jonka seurauksena suomalaiset siirtyivät maanvyörymäisesti – ja ilman mitään ehtoja – kannattamaan länsisuuntautumista aina sotilasliittoa myöten. Siirtymän vastaiset voimat hiljenivät, eikä heitä ole juurikaan näkynyt Ukrainan sodan aikana. Tästä huolimatta osa kansalaisista vastustaa länteen integroitumista sotilaallisesti. Vuoden 2024 lopulla tehdyssä gallupissa (EVA) 10 prosenttia suomalaisista vastusti Natoon liittymistä . Neutraalisti suhtautuneita oli 17 prosenttia ja kannattajia 71 prosenttia. Myönteisesti suhtautuneissa on tapahtunut pieni notkahdus.
:::::::::::::::::::::::::::::
Sana freedom on amerikkalaisille
äärimmäisen tärkeä sana. Sitä viljellään jokaisessa paikassa, missä se on vain mahdollista.
Sarjan juontaja Olavi Seppänen kysyy ohjelmassa onko amerikkalaisessa
vapaudessa jotain sellaista, jota emme ymmärrä. Onko niin, että vapaudesta on
tullut itsetarkoitus tai sitten pelkkä hokema, joka pitää olla jokaisessa puheenvuorossa
Jumala-hokeman tapaan.
Myös Suomessa vapaus on tärkeä, mutta eri tavalla kuin
Yhdysvalloissa. Suomessa vapaus merkitsi
kansallisen heräämisen kautta saatuja menestyksiä ja itsenäisyyden puolesta
käytyjä kamppailuja vihollista vastaan
useassa sodassa. Suomessa vapaus oli käytännöllinen asia ilman jatkuvasti
toistettavia fraaseja.
Yksi juuriltaan suomalainen
- Amerikan suomalainen John Morton - oli päättämässä brittisiirtokuntien itsenäistymisestä
vuonna 1776.
Amerikkalaisille tuiki tärkeät ”kansakunnan isät” (Founding Fathers) ovat
saaneet tarunhohtoisen maineen Yhdysvaltain historiassa. Heitä olivat George
Washington, Benjamin Franklin, Alexander Hamilton, John Adams, Thomas Jefferson
ja James Madison. Heitä kunnioitetaan suuresti, mutta tosiasiassa he riitelivät
keskenään aivan kuten nykypoliitikotkin. Mielestäni vastaavilla, jos ei painavammillakin
perusteilla, K.J. Ståhlberg voitaisiin nimetä Suomen perustajaisäksi.
Suomen maakuva Yhdysvalloissa on vaihdellut, mutta itsenäistymisen
jälkeen se on vakiintunut erinomaiselle tasolle, eikä vähiten kansallisvaltion
onnistuneen pystyttämisen, ripeän Amerikan-velan poismaksamisen ja Paavo Nurmen
sankaritekojen johdosta.
Liikkumavaran kaipuu on tärkeä aspekti vapauden määrää arvioitaessa.
Suomella oli omat rajoitteensa kylmän
sodan olosuhteissa. Dokumentissa Suomen vaihtoehdot pelkistettiin toisen
maailmansodan jälkeen kommunistiseksi tai kapitalistiseksi. Tosiasiassa
Suomella oli useita vaihtoehtoja, joista voittajaksi selvisi skandinaavinen
hyvinvointiyhteiskuntamalli.
Paljon puhutun Neuvostoliiton uhan tai painostuksen
symboliksi fantasoitiin dokumenttisarjassa
(pahantahtoinen) puhelinsoitto, joka ilmensi ongelmia Suomen itsenäisyydelle
Sitten siirryttiin vuoropuheluun Natosta vakavassa mielessä.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei saanut lännessä
heti aikaiseksi vihreää valoa Suomen esittämille Nato-toiveille. Lännessä
pelättiin kolmannen maailmansodan syttymistä,
jos geopoliittinen kartta muuttuu dramaattisesti. Pian Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys
näytti hyvältä myös amerikkalaisin silmin. Suomi täytti kaikki
”Nato-perheeseen” hyväksymisen tunnusmerkit ihmisoikeuksista puolustuskykyyn.
Yhdysvalloilla on kuvitelma olla aina jonkin tahon uhkaama.
Tämä ajatus ulotetaan dokumenttisarjassa aina alkuperäisten siirtolaisperheiden
kokemuksiin saakka lähtömaassa. Saako Suomi Nato-liittolaisuuden kautta
tartunnan tästä kuvitelmasta?
Yhdysvaltain ja toisaalta Suomen ja Ruotsin edut eivät käy
yksiin juhlapuheiden kanssa. Nato ei ole rauhansatama, vaikka viime
vuosikymmeninä ehkä onkin totuttu vähäiseen selkkaustiheyteen.
Nato on jatkuvan muutospommituksen kohteena, josta Suomessa
ei Natoon liityttäessä juurikaan keskusteltu laajemmin. Meillä asioita on
pidetty liiaksi kiveen hakattuina. Poliittinen liikkumatila on muutosten
kourissa (USA käyntiin panevana voimana ja Suomi potentiaalisena kohteena),
kuten Natokin sotilasliittona
Maapallon geopoliittinen kartta on muutoinkin
potentiaalisten muutosriskien kohteena. Trumpin kaltaiset poliitikkoliikemiehet
voivat heikentää liberaalidemokraattista yhteisöä ja käynnistää vaikkapa
maailmanlaajuisen uusimperialistisen
vaiheen. Edellisen kerran suuri siirtoja kolonialismin maantieteessä tehtiin Berliinin konferenssissa
vuonna 1884-1885. Putinin uusi maailmanjärjestys saattaa saada kilpailijan
Yhdysvalloista.
:::::::::::::::::::::::::::::::::
Onko Suomi nyt amerikkalaisempi, kun se on nyt Natossa
verrattuna aiempaan? Amerikkalaisempaan suuntaan viittaa Natoon liittyminen,
suurempi polarisaatio eri kansanryhmien välillä, oikeistolainen
työmarkkinapolitiikka ja etninen kirjavuus ym.
Väliin voidaan heittää muuttujia, joita ei ehkä ole huomattu
kovin selkeästi. Amerikkakin on muuttunut – vieläpä ripeästi - eikä ehkä enää täytä niitä kriteerejä, jotka
olivat voimassa ensi-ihastuksen keskellä. Yhdysvaltoihin ei suhtauduta enää sillä
tavalla esikuvana kuin vanhoina hyvinä aikoina.
Jopa Amerikalle sielunsa myynyt Elisabeth Rehn myöntää
vierastavansa ”America First” -slogania.
Tässä välillä (1990-luvulta 2010- luvulle) ei Venäjään
suhtauduttu mielestäni jatkuvana uhkana vaan
siihen ikään kuin totuttiin, kauppakin alkoi sujua. Mutta sen jälkeen, kun Suomi
liittyi Natoon, aiemmat uhkakuvat
realisoituivat vanhoihin huonoihin aikoihin projisoituna. Oliko kysymys siitä,
että Natoon liittymisen jälkeen oli varaa myöntää, että joskus aikaisemmin
Venäjää pelättiin.
Yhdysvaltoihin nähden Suomen piti aiemmin yrittää ymmärtää
Yhdysvaltoja, mutta se ei ehkä riitä enää. Pitääkö meidän nykyisissä
olosuhteissa samaistua Setä Samuliin kaikissa olosuhteissa?
Vielä meillä on Donald Trump, joka vaatii oman käsittelynsä.
Yhdysvaltojen kanssa toimeen tuleminen
ei riitä vaan tarvitaan toimeen tulemista Trumpin kanssa. Kuitenkin monet ovat
sitä mieltä, että tällaisen miehen kanssa ei tarvitsekaan pystyä yhteistyöhön.
Vai onko tämä jumiutumista stereotypiaan?
Epäilemättä Suomi on henkisesti lähempänä Bidenin
Yhdysvaltoja kuin Trumpin Yhdysvaltoja. Tätä puoltaa esimerkiksi se, että henkilösuhteet
ja kauppasuhteet kehittyivät verrattomasti paremmin Bidenin kaudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti