perjantai 26. tammikuuta 2018

"Vastatkaa selkeästi: kyllä tai ei!"

Yksi presidentinvaalidebatin keskeisiä aiheita on ollut suhtautuminen Natoon. Liitytäänkö vai ei? Vastaus presidenttiehdokkailta on ollut selkeä EI joko toistaiseksi tai näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan. Vain yksi ehdokas on profiloitunut liittoutumisen kannattajaksi ja kannatus on olemattoman pientä.

Entä yleisemmällä tasolla? Taidan olla aikamoinen poikkeus, sillä en ymmärrä tätä yksioikoisen mielipiteen ilmaisemisen vaatimusta. Ylivoimainen enemmistö asioista on sellaisia, joihin on mahdotonta vastata kategorisesti kyllä tai ei. Objektiivisten vastausten kirjo on moninainen, harmaan sävyjä on paljon. Median vaatimus (ja kansalaisten kuvitellaan olevan tässä takana), että vastausten pitää olla ”selkeitä”, tarkoittaa usein sitä, että vastausten täytyy olla yksinkertaistavia. On selvää, että vastausten tulee olla selkeitä ja kiteytettyjä, mutta niiden pitää olla myös eritteleviä ja riittävän monitahoisesti asiaa valottavia. Viime mainitusta ei pidä tinkiä minkäänlaisen populismin edessä.

Entä vastaanottava taho? Mitä äänestäjiltä odotetaan demokratiassa?

Yhä enemmän nykyinen yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottaminen edellyttää vahvaa yleissivistystä. Meillä on hyvän koululaitoksen takia mainiot edellytykset varmistaa tiedollinen pohja alakoulusta lähtien korkeakoulutukseen saakka. Mutta käytämmekö eväitä hyväksemme?

::::::::::::::::::

Käyn ohessa läpi yhtä kysymystä, Nato-kysymystä, edellä esitetyn johdannon pohjalta.

Liittoutumiskysymyksestä on tehty pallottelukysymys Ruotsin ja Suomen välillä. Kilpaillaan siitä, kumpi on enemmän tai vähemmän Naton kannalla. Varsinkin Ruotsissa liittoutumista ajavat sotkeutuvat toisten puolueiden asioihin pyrkien manipuloimaan mielipiteitä itselleen edullisiksi.

Nato-entusiastit ovat täällä meillä olleet enemmän tai vähemmän epätoivoisia viime aikoina ja pyrkineet löytämään muka kätkettyjä viestejä presidenttiehdokkaiden puheista. Silmiinpistävää on, kuinka vaaditaan selviä ”kyllä tai ei” -vastauksia kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin yleensä ja Nato-kysymyksiin erityisesti.

Natoon liittymisen kannattajat puhuvat keskustelujen tarpeellisuudesta. Mutta kun kuuntelee vähän aikaa Nato-intoilijoita, huomaa, että heidän mielestään ainoaa selkeänä pidettävää keskustelua on se, missä ilmoitetaan oltavan sotilaallisen liittoutumisen kannalla. Muut vastaukset ovat ”hämäriä”, ”epäselviä”, ”suomettuneita”, ”vanhanaikaisia” tms. Jos vastaa selkeästi EI kysymyksen sotilaallisesta liittoutumisesta eivät Nato-intoilijat siihen usko, vaan pyytävät selitystä, miksi käsitys on näin pahasti harhainen.

Asiaan kuuluu spekuloiminen Ruotsin tulevalla hallituspohjalla. Keskustelussa vaalit tässä välissä ovat jääneet pahasti sivuun ja spekuloidaan suoraan sillä, että jos porvaririntama voittaa niin sitten…. Tässä nallea nyljetään jo ennen kuin se on kaadettu. Asia on paljon monimutkaisempi, sillä Ruotsissa vaaditaan konsensus isoissa asioissa. On suuri mahdollisuus, että seuraavakin hallitus on jälleen vähemmistöhallitus. On erittäin vaikea sanoa säilyykö porvariston periaatteellinen myönteinen kanta – jos porvarikoalitio voittaa - vai hiipiikö pelko puseroon hallitusvastuun lähestyessä.

Yksi vaihtoehto Ruotsissa näyttäisi olevan Suomen kaltainen Nato-optio tavalla tai toisella.

Ruotsissa liittoutumiskysymyksen avainasiaksi tunnustetaan demarien kanta ja sehän on ollut yksiselitteisen kielteinen. Innokkaimmat pyrkivät arvioimaan, milloin demarien kanta muuttuu (sillä kuvitellaan, että se muuttuu). Kumma vaan, että Ruotsin suurin puolue ei ole antanut merkkiäkään kannanmuutoksesta. Ja se johtuu siitä, että kanta ei ole oikeasti muuttunut liittoutumiskysymyksessä!

Ruotsin diskuteerauskulttuurin tuntien ei porvaripuolueidenkaan tuki liittoutumiselle ole yksimielinen. Soraääniä löytyy, ja sitä enemmän, mitä lähemmäksi hallitusvastuuta tullaan. Tehokas tapa vastata kiertäen ”kyllä” on ilmoittaa varsinaisen päätöksen siirtyvän sanokamme 10 vuoden päähän ikään kuin joku voisi oikeasti arvioida millainen poliittinen tilanne silloin vallitsee. Osa porvareista sitoo päätöksensä Suomen kantaan, kuten esim. Ruotsin keskustapuolue teki muutama vuosi sitten.

Vannomme toinen toisillemme, että toista osapuolta ei yllätetä. Tässäkin keskustelussa varjonyrkeillään mukaan menolla. Väitetysti auki on vain se, milloin liittoutuminen tapahtuu. Ongelma on tosiasiassa se, että eteneminen ei ole realisoitumassa. Molemmat maat ovat valinneet hiljaa hivuttamisen tien. Mennään niin lähelle sotilasliittoa, että viimeinen askelma ei ole edes porras, vaan luiska. Tämäkin etenemistapa on tosin kaukana itse liittoutumisesta.

Sivustatukea tulee Naton pääsihteeriltä Jens Stoltenbergilta. Hän antaa ymmärtää, että apua ei heru, jos ei olla Naton siipien suojissa. Viides artikla on koettelematon kynnys sotatilanteessa. Ainakin minä epäilen sen toimivuutta vahvasti.

Presidentinvaalikampanjan keskustelun aiheena Nato alkaa olla jo väljähtänyt aihe. Moneen kertaan pureksittu aihe pidetään keinotekoisesti esillä siltä varalta, että jos joltain pääsisi vielä lipsahdus suusta, niin media saisi kunnon otsakkeet.

Vesi kielellä moni on odottanut Venäjän sekaantumista presidentinvaaleihin. Epäilin jo varhain näissä blogikirjoituksissa, että Venäjä ei puutu vaaleihin pitkällä seipäälläkään. Suomi ei ole USA eikä edes Ranska. Minusta niiden, jotka pitivät mahdollisena, että tapahtuu räikeää hybridivaikuttamista – jopa salamurhia – pitäisi nyt tulla esille ja – jos ei muuta – pahoitella suusta päästettyjä sammakoita. Näissäkin uhkakuvissa on ollut tarkoitus pelotella kansalaisia liittoutumisen kannalle. On tapahtunut päinvastainen ilmiö: sekä kansalaiset että ehdokkaat ovat loitontuneet liittoutumisajatuksista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti