tiistai 30. tammikuuta 2018

Vietnamin sota: ”Tarvitaan 200 000 miestä lisää”

Vietnamin sotaa käsittelevän TV-dokumentin kolmannessa osassa käsitellään vuosia 1963-65, jolloin sota faktisesti käynnistyi. Kennedyn kuoleman jälkeen presidentiksi tulleen Lyndon B. Johnsonin mieltä kalvoivat pahat epäilyt koko sodan tarkoituksesta: ”Miksi helvetissä minä lähetän sinne nuoria miehiä”. Hän näki hyvin selkeästi, että ”sota oli helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa”. Johnson nauhoitti puhelunsa, jonka takia tunnemme hänen tapansa käsitellä asioita. LBJ oli varapresidenttinä vastustanut Ngo Dinh Diemin raivaamista tieltä ennakoiden sen johtavan tilanteen pahenemiseen. Niin kävikin. Etelässä hallitukset vaihtuivat tuhkatiheään vaikeuttaen sodan kokonaiskuvan hahmottamista.

Johnson ei katsonut voivansa harkita laajoja sotatoimia ennen kuin hänellä oli kansalta saatu suora valtuutus vaaleissa: ja vaalit pidetiin marraskuussa 1964.

Erittäin mielenkiintoinen oli dokumentin kohta, jossa tarkasteltiin Pohjois-Vietnamin sodanjohdon ja maan liittolaisten erimielisyyksiä. Kiina oli aggressiivisen maailmanvallankumousajattelun kannalla ja kannusti pohjoisvietnamilaisia massiiviseen sotaan. Neuvostoliitto kannatti kylmän sodan liennytystä. Valta pohjoisessa oli siirtynyt kommunistisen puolueen pääsihteerille Le Duanille, joka myötäili kiinalaisia. Ho Tsi Minh ja neuvostoliittolaiset ajoivat maltillisempaa linjaa. Le Duan voitti sisäisen kamppailun.

Oliko siis sissistrategian asema niin vahva kuin siitä sanottiin? Le Duanin tapa ajatella asioita muistutti omituisesti perinteistä tapaa käydä sotaa: vihollinen piti tuhota massiivisella hyökkäyksellä! Oliko kysymys pikemminkin siitä, että sissitaktiikka jäi pohjoisvietnamilaisten ja FNL:n ainoaksi tavaksi menestyä, kun jatkossa laajasti organisoidut hyökkäykset eivät tuottaneet haluttua tulosta?

Sotilasasiantuntijoiden määrä kasvoi Kennedyn 16 000 miehestä vuoden 1963 loppuun mennessä 23 000 mieheen. Joukkojen komentajaksi tuli kenraali William Westmoreland, joka tuli tutuksi TV:n kautta kaikille sotaa seuranneille. Hänen tehtäväkseen tuli julistaa virallista optimismia sodan päämääristä.

Sodan eskaloituminen ajoitetaan yleensä ns. Tonkinin lahden välikohtaukseen. Pohjois-Vietnamin rannikkovartioston ja USA:n laivaston hävittäjien välillä syntyi tulitaistelu Pohjois-Vietnamin rannikolla 2.8.1964. Pari päivää myöhemmin jännittyneessä tilanteessa amerikkalaiset radistit tulkitsivat väärin vihollisen radioliikennettä ja uskoivat uuden hyökkäyksen todennäköisesti tapahtuneen. Johnson reagoi harhaanjohtaviksi tai epäselviksi osoittautuneisiin tietoihin ajamalla kongressissa läpi ylivoimaisella äänienemmistöllä (senaatti: 88-2) ns. Tonkinin lahden päätöslauselman rajoitetuista ilmaiskuista Pohjois-Vietnamiin. Johnsonin sotatoimia kannattaneiden kansalaisten määrä kasvoi äkkiä 42 prosentista 72 prosenttiin.

Presidentinvaaleissa Johnson sai maanvyörymävoiton.

Molemmat osapuolet laajensivat sotatoimia: Pohjois-Vietnam lähetti vakinaisia joukkoja etelään ja amerikkalaiset kävivät laajaa sotaa lentoaseella. Johnson epäili alusta lähtien, että pelkästään ilmaiskut eivät riitä, tarvittiin maavoimia. Vielä hän ei päätöstä kuitenkaan uskaltanut tehdä.

:::::::::::::

Dokumentin taustalla soivat tuon ajan folk-pohjaiset suosikkisävelet, joista kasvoi vähitellen Vietnamin sodan myötä protesti- ja sodanvastaisten laulujen vyöry. Mielenosoitukset alkoivat hyvin vaatimattomasti, olihan sodalla kansalaisten laaja tuki. Ensimmäiseen napalmin käyttöä pommituksissa vastustaneeseen mielenosoituksen osallistui 40 henkeä!

Dokumentin ratkaisu käyttää eräänlaista kehyskertomusta molemmin puolin kuvaamaan tavallisen perheen sopeutumista ja osallistumista sotaan on onnistunut. Sotatapahtumat saavat lihaa ja verta ympärilleen. Samalla ne kuvaavat ilmapiiriä ja sen muutosta.

Sodankäynnin luonnetta perataan Binh Gian kylään Saigonin lähellä tapahtuneen hyökkäyksen avulla. FNL:n ja Pohjois- Vietnamin etelään Ho Tsi Minhin polkua myöten soluttamien joukkojen avulla tehtiin Le Duanin mallin mukainen laaja hyökkäys, jonka tarkoituksena oli vallata kylä, tuhota isot Etelä-Vietnamin apuun lähettämät joukot ja kääntää kyläläiset sympatiat sissien puolelle. Amerikkalaisten helikopterit kutsuttiin hätiin.

Puolustavat joukot saarrettiin. Verilöylyssä 200 vietnamilaista ja viisi amerikkalaista kaatui. Useita satoja haavoittui. ”Le Duan” tai ”pikku Dien Bien Phu” tuntui toimivan. Sodan loppu näytti häämöttävän muutaman kuukauden päässä.

Ja tietenkin kamera oli paikalla Binh Gianissa. Sota kuvataan dokumentissa kaikkine inhottavuuksineen. Ihan kaikkea ei sentään näytetty vuonna 1965 koteihin 13 000 kilometrin päähän.

Sodan laajentumiskierre jatkui, eikä sota ollut lähelläkään päätepistettä. Englanti ja Ranskakin heristivät sormeaan sodan vaarallisen eskaloitumisen takia. Tuli mieleen vanha pilapiirros, jossa amerikkalainen sotilas keskellä viidakkoa neuvottomana kysyy opastusta puuta vasten lepäävältä ranskalaiselta koppalakkipäiseltä luurangolta, Indokiinan sodan aikaiselta uhrilta: ”Pardon, mutta olisin vain kysynyt tietä”.

Amerikkalaiset vastasivat teknologialla. Maaliskuussa 1965 käynnistyi operaatio ”Rolling Thunder” eli laajamittaiset Pohjois-Vietnamin pommitukset, joiden tarkoitus oli lannistaa pohjoisen vastarinta. Siitä tuli ”uskonkappale”, kuten eräs veteraani nyt sanoo. Johnson salasi amerikkalaisilta siirtymisen kostoiskuista järjestelmällisiin pommituksiin. Toivottuun tulokseen pommitukset eivät johtaneet.

”Varaa henkeäsalpaavat Airbnb-asunnot Da Nangista”, kirkuu mainos tänä päivänä. Vuonna 1965 henki salpautui vähän toisesta syystä. Keskivietnamilaisen Da Nangin kaupungin nimi syöpyi kaikkien meidän mieliin, jotka seurasimme sotaa. Se oli rajujen taistelujen näyttämö. Juuri sinne amerikkalaiset ensimmäisenä sijoittivat varsinaisia maajoukkoja. Da Nangista tuli pohjoiseen suuntautuvien lentojen merkittävä lentotukikohta.

Pelin henki alkoi olla selvä. Da Nangiin sijoittuessaan amerikkalaiset eivät ensisijaisesti auttaneet Etelä-Vietnamia, vaan kävivät kylmän sodan taistelua kommunismia vastaan.

Vietnamista tuli maailman uutisoinnin keskus. Se näkyi myös uhriluvuissa. Sodassa kuoli yli 200 toimittajaa ja valokuvaajaa. Samaan aikaan Vietnamin vastaiset mielenosoitukset laajenivat kymmenien tuhansien ihmisten suuruisiksi joukkotilaisuuksiksi yliopistot keskuspaikkoinaan.

William Westmoreland vaati lisää joukkoja ja lopulta Johnson lähetti kiistelyjen jälkeen 50 000 miestä. Sodasta ei voinut enää perääntyä. Kamppailu sai pohjoisessa erilaisen luonteen kuin etelässä. Amerikkalaisten ja etäelävietnamilaisten sotaa kontrolloitiin demokraattisista yhteiskunnista käsin. Le Duanin politiikasta saatettiin sanoa, että ”sodalle ei lasketa hintaa”.

Sodan yksi julmista laajennuksista oli kylien systemaattinen tuhoaminen. Kävi ilmi, että amerikkalaiset liittolaisineen pitivät kyliä hallussaan päivisin, sissit öisin. ”Etsi ja tuhoa” nousi iskulauseeksi. Amerikkalaiset sotilaat kyynistyivät ja turhautuivat eivätkä kylien tuhoamiset kaduttaneet moniakaan polttajia.

Sodalla oli myös Yhdysvalloissa kannattajansa ja usein nämä olivat palvelukseen astuneita sotilaita: ”pasifistit ruikuttavat” tai ”olemme lähellä onnistumista” olivat lausahduksia, joista sodanjohto piti.

Dokumentin lopulla nähtiin marraskuulle 1965 ajoittunut etsi ja tuhoa -operaatio Trangin (?) laakson tuntumassa. Amerikkalaiset joutuivat aluksi väijytykseen ja kärsivät suuria menetyksiä. Joukot kuitenkin onnistuivat pitämään puoliaan saamansa ilma- ja tykistötuen ansiosta. Amerikkalaiset yrittivät merkata joukkonsa savupatruunoilla omien lentokoneiden ilmahyökkäysten varalta, mutta taistelussa sattui karmeita erehdyksiä, kuten dokumentissa tuodaan julki. Sissien strategiana oli päästä mahdollisimman lähelle amerikkalaisia, jotta he pääsisivät amerikkalaisten suojaavien savujen muodostaman sateenvarjon alle.

Tässäkin operaatiossa toimittaja ja kamera olivat mukana matkassa välittäen hektiset taistelun tuokiot jälkipolville. Sissit ja pohjoisvietnamilaiset menettivät yli 600 miestä, mutta voitetut taistelut eivät merkinneet voittoa sodassa. Päinvastoin sota jatkui pahaenteisissä merkeissä.

Mikään ei tuntunut hyvältä, kun oli kysymys omista pojista: Westmoreland: ”Tapamme 10 vihollista yhtä amerikkalaista kohden”. Senaattori Hollings: ”Kansa ei välitä niistä kymmenestä vaan siitä yhdestä”.

Vuoden 1965 lopulla Westmorelandilta tuli veret seisauttava pyyntö: 200 000 miestä lisää. Silti voiton mahdollisuus arvioitiin vain yhdeksi kolmesta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti