Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella
käynnistettiin vuonna 1971 hanke, jossa
ryhdyttiin tallentamaan elävien kirjailijoiden puhetta. Tavoite oli, että kirjailijat itse kertovat
teoksistaan eikä niin, että
kirjallisuuden tutkijat porautuvat kirjailijoiden uran vaiheisiin. Yksi valituista
kirjailijoista oli Väinö Linna. Onneksi näin, sillä Linna ei kirjoittanut
kovasti toivottuja muistelmiaan. Elämäkertakirjoja
hänestä on toki kirjoitettu.
Linnan haastattelijaksi valikoitui professori Pertti
Virtaranta. Tähän vaikutti varmaankin
se, että keskinäinen sielujen sympatia loi pohjan
läheiselle yhteistyölle. Virtaranta oli murteiden tuntija, joka syvensi
edelleen miesten keskinäistä kanssakäymistä,
olivathan murteet Linnalle hyvin tärkeä kirjallisten hahmojen luonneanalyysin
väline.
Väinö Linnan varsinainen kirjailijan ura oli jo kaukana
takanapäin, kun haastatteluja tehtiin
vuoden 1973 helmikuusta lähtien. Haastattelut ottivat sairastelevan kirjailijan
voimille, mutta urhoollisesti hän täytti sovitun tehtävän. Virtaranta teki
tarkkaa työtä ja kaikki Linnan puheet välittyivät muistiinpanojen kautta
jälkipolville.
Virtarannan tekemiä nauhoja kertyi 49 tuntia. Niitä on
hyödynnetty Linnan elämäkerroissa.
Virtaranta itse suunnitteli aineistoon
perustuen itsenäistä teosta, mutta se jäi tekemättä. Kun Linnakaan ei ryhtynyt
tuumasta toiseen, jäivät muistiinpanot syrjään kymmeniksi vuosiksi.
Kirjailijoiden elämäkertojen kirjoittajana kunnostautunut
Panu Rajala tarttui asiaan ja hyödynsi Virtarannan tarkasti litteroimia aineistoja Linnan lapsuudesta, nuoruudesta, sotaväkiajasta aina Linnan teosten syntyvaiheisiin saakka.
Rajalan toimittaman teoksen nimi on ”Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna
muistelee” (Siltala, 2020).
Linna kertoo avoimesti kokemuksistaan ehkä olettaen, että puhe toimii vain
kirjallisuustieteellisenä aineistona. Rajalan kirjan lukija ”kuuntelee” Linnan
puhevirtaa, joka katkeilee ajoittain ja
poukkoilee aihetta vaihtaen, mutta koko ajan mielenkiintoisena pysyen. Tyyli on jutusteleva. Lukija voi asettua
sohvalla lepäilevän Linnan asemaan ja syventyä kirjailijan mietiskelevään
puheeseen.
Keskityn tässä Linnan muisteluiden valaisemana kirjailijan
uran avainkohtiin ja niistä vedettäviin johtopäätöksiin. En pyri kattavuuteen
vaan välähdyksiin kirjailijan tunnoista.
Väinö Linna aloitti kirjailijanuransa ensimmäiset haparoivat
yritykset jo sodan aikana, jolloin hän milloin missäkin paikassa etsi
kirjoittamiselle sijaa, laiturilla, kannonpäässä…. Linnan tarkka ihmistuntemus
toimi sotaympäristössäkin. Hän oli ihmismielen tarkkailija. Ympärillä olevat
kanssataistelijat eivät juuri korvaansa lotkauttaneet havaitessaan Linnan
puuhailut kynän ja paperin kanssa. Kustantajallekin Linna lähetti kyhäelmiään.
Ne eivät läpäisseet julkaisukynnystä, mutta toimivat harjoittelukierroksena
tulevaa kirjailijanammattia varten.
Muutoinkin lukuharrastus oli mitätöntä aseveljien
keskuudessa. Sitäkin enemmän ”sotalainaston”
kirjoja kulutti Linna.
Alusta lähtien paljastuu Linnan ominaislaatu kirjoittajana:
ensinnäkin muisti tuntuu pettämättömältä. Toiseksi Linnalla on erityisen tarkka
korva ja silmä erilaisten luonteenlaatujen analysointiin. Hän ehkä piirsi
mielessään kuvan ihmisestä - tai muutamasta
ihmisestä, joista hän sitten muodosti
fiktiivisen hahmon. Paljon henkilöissä oli olemassa olevaa todellista ainesta.
Tämä sai jotkut vähättelemään Linnan kirjailijan ominaisuuksia. Hän kertoi –
väitteiden mukaan - ”vain” dokumentaarista
tarinaa sodasta. Vanha kertomakirjallisuus ei ollut modernistien suosiossa
1950-luvulla.
Haastattelunauhoilta jää erityisesti mieleen Tuntemattoman
Honkajoen eksentrisen hahmon esikuvan luonnehdinta. Linna myöntää, että kirjassa
annettu kuva on epätoden rajamailla,
mutta niin on alkuperäinenkin ”Honkajoki”!
Linnan kertomus Virtarannan nauhoille ja lopulta Rajalan
kirjaan on myös erinomainen asetoveruuden kuvaus. Kaveruudet saattoivat olla pysyviä,
henkiin jääneiden ikuisia ystävystymisiä. Luodut suhteet jäivät elämään sodan
jälkeen, josta meillä on muistumana esimerkiksi Mikko Niskasen elokuvan
”Sissiluutnantti” karhean sydämellinen yhteenkuuluvuuden tunne asetovereiden
haudalla.
Rajalan kirjaa lukiessa päällimmäiseksi nousee tunne Linnan
”tavanomaisuudesta”. Niin skarppi kuin hän onkin, on hän lähellä kanssaihmisten (ja
kansanihmisten) psyykettä. Tämä yhdistelmä varmistaa ihmisen syväluotauksen,
joka jälkeenpäin on nostanut Linnan fiktiiviset hahmot esimerkiksi modernin
työelämän tyyppijaottelun pohjaksi.
Linna ei mässäile sotakertomuksillaan – niillä
oikeilla, itse koetuilla - mutta yhden kohtalokkaan
hetken hän kertaa perusteellisesti. Ilmeisesti kranaatinheittimen ammus räjähti
keskellä Linnan konekivääriryhmää ja
teki tuhoisaa jälkeä: ”koko ryhmä siinä meni”. Linna itse selvisi kuin
ihmeenkaupalla sirpalesateesta: ”mikä merkillinen rako se oli, johon minä sovin”.
::::::::::::::::::::::
Mutta mitä tapahtui ennen kuin Linnasta tuli kuuluisuus
Tuntemattoman myötä?
Sota päättyi aikanaan ja Linnalla oli yhtä ankeata kuin
monella muullakin sodasta palanneella, puutetta ja kurjuutta riitti, ja kirjailijanura oli alkutekijöissään. Linna
luki paljon maailmankirjallisuuden
mestariteoksia. Dostojevski saattoi hänet matkalle kohti esikoisromaaniaan ”Päämäärää”
(1947), jossa oli omaelämäkerrallisia painotuksia. Kirjan päähenkilöllä on
samoja tavoitteita kuin Linnalla itsellään kirjailijaksi ryhtymisestä. Linnan
lukeneisuus ja omat ambitiot sekoittuivat vyyhdeksi, jonka seurauksena
kirjailijan psyyke joutui horjumistilaan, joka tapauksessa kovalle koetukselle.
Linna tutustui (Mikko) Mäkelän kirjalliseen piiriin
Tampereella, joka oli hedelmällinen ryhmäopponoija ja kannustaja aloittavan
kirjailijan uralla. Merkittävin piirin jäsenistä henkisessä mielessä oli Lauri
Viita. Hänet Linna nimeää ”puhujaksi”,
koska - jos oikein ymmärrän - hän
vaikutti ilmaan puhumisellaan! Viita
vaikutti muihin, mutta hän ei antanut muiden vaikuttaa itseensä.
Linnan ”piiriin” kuului pitkälti toistakymmentä tai jopa
parikymmentä kirjallista vaikuttajaa eri aloilta, joka ei ole aivan
merkityksetön asia Väinö Linnan kirjailijanuran kehittymisen kannalta.
Linna oli Finlaysonilla tehdastyössä, mutta pyrki
kirjoittamisen avulla tulemaan toimeen omillaan ja luopumaan vakityöstä.
Seuraava teos ”Musta Rakkaus” (1948) oli Päämäärän seuraaja siksikin, että se oli edelleen dostojevskilainen
romaani.
”Messias” taas syntyi Päämäärän ja Mustan rakkauden perinnön
pohjalta, mutta nyt aihemaailma oli
laajentunut maailmankatsomukselliseksi tilitykseksi, jota Linna ei lopultakaan
hallinnut vaan vei hänet henkisen järkkymisen partaalle. Dostojevskin vaikutus
on edelleen ilmeinen.
Linnan tulkinta haastattelunauhoilla on, että Messias on
”eksistentiaalinen asetelma”. Messias on hapuileva mieltä pirstova yritys
etsiytyä olevan lähteille, syvälle johonkin, millä ei ollut kiinnikettä olemassa
olevaan konkreettiseen maailmaan. Ymmärrän niin, että kertojaminältään Linna on tolstoilainen
ja kaukana dostojevskilaisista kellareista, joihin hän oli sukeltanut. Hän oli
luonnoltaan realistinen tarinan kertoja, jolle syvyyspsykologiset aiheet eivät
olleet omiaan.
Kaikki tämä edellä kuvattu oli valmistautumista vielä
tiedostamattomaan suureen tehtävään. Tuntematon (”Sotaromaani”) sai kuitenkin
väistyä aluksi ehkä sen takia, että
sodasta toipuminen vaati vieroitusprosessin.
:::::::::::::::::::::::
Messiaksen kanssa turhautuminen päättyi vuonna 1952 aiheesta
luopumiseen. ”Tuntemattomassa sotilaassa” (1954) Laine pääsi omimmalle alueelleen. Taustana teokselle
ovat omakohtaiset sodan todelliset kokemukset ja niistä henkilötyyppien
jalostamisen kautta muodostetut fiktiiviset henkilöhahmot.
Tuntemattoman kirjoittamisen ympärille rakentui
sparraushenkinen kirjailijaryhmä ensimmäistä kertaa Linnan uralla. Työ joutui.
Linna kirjoitti Tuntematonta työn ohessa mustan kahvin ja
tupakan voimalla kaiken itsestään puristaen.
Samaan aikaan rahapula painoi edelleen päälle. Linna kirjoitti
Tuntemattoman kolmeen, osin viiteen kertaan. Kustantaja epäröi
julkaisuhetkellä: kirja on liian radikaali. Työnimi ”Sotaromaani” oli pitkään
teoksen mahdollinen nimi. Jälkikäteen arvioiden ei lainkaan hassumpi ajatus.
Kirjailija viipyilee teoksen kritiikissä pitkään –
aiheestakin. Arviot olivat pääosin myönteisiä, jopa ylistäviä, lukuun ottamatta HS:n Toini Havun kuuluisaa
”sammakkoperspektiiviteilausta”. Myös muutamat rintamakaverit kenraaleja myöten
ärtyivät, koska Linna ei kunnioittanut
heidän mielestään armeijan uhrimieltä. Ajan myötä moitehenkisyys tasoittui ja
arvostus kasvoi ennenkuulumattomaksi.
Menestyksen seurauksena Linna vaurastui ja köyhyys vihdoin
jäi taakse. Linna luopui työstään Finlaysonilla vuoden 1954 lopulla. Kirjaa
myytiin heti alussa kymmenin tuhansin kappalein, Linna osti maatilan ja joutui
vasten tahtoaan aikakauslehtien ”kansikuvapojaksi”. Teosta alettiin kääntää
muille kielille….. Linna joutui hankkimaan puhelimen pakon edessä.... Hän oli
varhainen julkkis, kaikkien omaisuutta.
Yhteenkuuluvuuden symboli, Tuntematon sotilas, oli yksi aseveljeyden liimoista, se piti kaveruudet voimassa. Muistan itsekin
tuon hengen oman isäni rintamamiestapaamisissa,
joissa sain olla mukana.
Tuntemattoman voittokulku jatkui elokuvaversiona ja Pyynikin
näyttämöversiona.
:::::::::::::::::::
Täällä Pohjatähden alla jatkoi Linnan menestystä ja hänen
asemansa Skandinaviassa ja muualla vahvistui käännösten myötä. Kansalaissota
palautui Linnan haluamaan historialliseen yhteyteen, aivan kuten Tuntematon toi
näkyville tavallisen sotilaan näkökulman. ”Valkoinen selitys” (tai jyrkemmin
”valkoinen valhe”, joka ilmeisesti tuli julki ensin Dagens Nyheterissä) sai
kilpailevan tulkinnan Pohjantähden ansiosta. Linna vaikutti keskusteluun, joka on
jatkunut näihin päiviin saakka. Ymmärrys kummankin osapuolen motiiveihin on lisääntynyt.
Linna kiteyttää tämän kaiken oikeudenmukaisuuden tajuun liittyväksi. Voidaan
sanoa, että Linna lopetti kuiskuttelun kansalaissodan ympäriltä ja avasi todellisen
keskustelun.
Linnalla oli ajatus: asettamalla saman suvun jäseniä eri
puolille valkoisten ja punaisten rajalinjaa Linna pääsisi pureutumaan
konfliktin ytimeen, mutta sitten voitti kanta,
jossa tämä oli liian asetelmallista
ja Linna laajensi näkymän ja ristiriidan maalaiskylän sisälle. Paljon
puhuttu torpparinäkökulma tuli paitsi Linnan omasta taustasta niin myös kylän sosioekonomisista
kerrostumista. Alunperinkin
Linnalla on tavoitteena antaa kuva yhteiskunnallisesta murroksesta ja
laukaista patoumia yhteiskuntaryhmien välillä.
Kaikesta heijastuu perinpohjainen taustoihin ja lähteisiin
perehtyminen. Kapinaa Linna ei väitä torpparilähtöiseksi, vaan sanoo välittömäksi
syyksi elintarvikepulan ja toteaa, että
”maalaisproletariaatin kapina se oli”. Käynnistävänä voimana oli toki
kaupunkien valveutunut työväestö, maaseudulta tulivat reservit.
Venäläisten osallistuminen Suomen sisällissotaan on ainainen kiistan aihe. Linna selvästi
taipuu sen ajatuksen kannalle, että venäläisillä ei ollut merkittävää roolia
taisteluissa. Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan venäläisten tuli vetää
joukkonsa pois Suomen alueelta. Olen perustellut aiemmissa kirjoituksissani
venäläisten roolia ja olen hyvin pitkälle valmis seisoman Linnan tulkinnan tukena.
Sen sijaan Linnan tulkinta- ja perusteluketju, jossa
jännitteiden poistuminen Suomen ja Venäjän väliltä 20-luvun vaihteessa olisi
johtanut mahdollisesti talvisodan
välttämiseen ja sen seurauksena myös jatkosodan välttämiseen, kuulostaa epäuskottavalta. Kekkosen aikaan
tätä ajatusta hellittiin YYA-sopimuksen hengessä ilman sen suurempia näyttöjä.
Tuntemattoman jälkeen odotukset Pohjantähteä ajatellen
olivat korkealla. Kustantaja panosti teokseen ihan eri tavalla kuin muihin
kirjoihin. Linna sai käyttöönsä henkilökohtaisen kielentarkastajan, joka asui
Linnalla. Pohjantähti julkaistiin Kämpissä melkomoisella rummunpäristyksellä.
Menestys oli suurenmoinen. Ihmiset käsittivät fiktiivisen
teoksen ihmiset aidoiksi olemassa oleviksi henkilöiksi, joka lisäsi uskottavuutta.
Linna saavutti sellaisen aiheeseen liittyvän osaamisen ja tiedon tason, että
hän pärjäsi professoreille väittelyssä.
Virtarannan nauhoilla ja vastaavasti Rajalan teoksessa Linna
on realistisella tavalla ylpeä teoksistaan, mutta toisaalta hän on myös ällistyttävän
kriittinen omia kirjoituksiaan kohtaan:
olisi pitänyt olla aikaa enemmän viimeistelylle, hän sanoo. Linnan kirjojen lukijan mielestä itsekritiikki
on turhanaikaista. Enemmän kysymys onkin kirjailijan tunnontarkasta omistautumisesta
työlleen. Koskaan ei pidä olla tyytyväinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti