Suomi eriytyy, alueellistuu ja kohtaa yhteisen haasteen

 

Kalevi Sorsa -säätiö on julkaissut ”Eriarvoisuuksien Suomi” -raportin 21.4.2021. Tutkimusraportti on osa laajempaa eurooppalaista yhteistyöhanketta, jossa perehdytään alueellisiin sosioekonomisiin eroihin viidessä EU-maassa: Ruotsissa, Suomessa, Virossa, Italiassa ja Romaniassa. Hankkeen tarkoituksena on vaikuttaa EU:n aluepolitiikkaan. Raportti on senkin takia ajankohtainen, että monissa EU-maissa kasvava eriarvoisuus on lietsonut demokratian vastaisia liikkeitä. Kattavana tausta-ajatuksena on käsittääkseni keskustelun käynnistäminen ja aloitteiden tekeminen nykyistä paremmin toimivan kansanvaltaisen järjestelmän aikaansaamiseksi.

Raportissa on tiivis mutta varsin kattava analyysi kehityksestä,  joka on johtanut nykypäivän yhteiskunnalliseen tilanteeseen Suomessa. Suomen bkt kasvoi sodan jälkeen ripeästi aina 1980-luuvn lopulle saakka mahdollistaen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen.  Teollisuuden ja rakentamisen työllisyyden huippukohta ajoittui 1970- luvulle. Sosiaalimenojen suhde kansantuotteeseen kasvoi 1960-luvun alusta 1980-luvun lopulle asti noin 10 prosentista 30 prosenttiin (ml. koulutus).  Peruskoulu-uudistus teki perusopetuksesta kaikille maksutonta, tuloerot pienenivat, elinajan odote kasvoi,  yleinen sairausvakuutusjärjestelmä otetiin käyttöön…. Sanalla sanoen suomalainen hyvinvointiyhteiskunta  näytti tulevan valmiiksi.

Viimeisten 30 vuoden aikana hyvinvointiyhteiskuntaa on toisaalta tuettu ja toisaalta haastettu talouden jyrkkien muutosten ja globalisaation seurauksena. Selkeästi erottuvina vaiheina korostuvat 1990-luvun alun lama, 14 vuoden  (1994-2007) yhtäjaksoinen kovan kasvun jakso ja vuoden 2008 finanssikriisi seuraamuksineen, jotka ulottuivat matalan kasvun melko staattisena tilana lähes  koronakriisiin saakka. Keskityn ohessa raportin keskeisiin tuloksiin. Niissä määritetään toisistaan  poikkeavat alueet koko Suomessa  ”eroavuuksien kartan” avulla.

Raportti määrittää ”neljä Suomea”, joilla Suomi jaetaan neljään aluetyyppiin. Mittareina käytetään seuraavia muuttujia: työllisyysaste, huoltosuhde, yritysten liikevaihto, lasten köyhyysriski,  korkeasti koulutetut,  mediaanibruttotulot, terveydenhuollon työpaikat, asuntolainat , äänestysprosentti, laajakaistan levinneisyys  ja sisäinen muuttoliike. Luettelo vaikuttaa edustavalta.

Raportissa julkaistu  kartta on hyvin havainnollinen tapa esittää toisistaan poikkeavat alueet.

1)      Keskiverto-Suomi sisältää 109 kuntaa,  joissa asuu lähes miljoona ihmistä.  Kartalle siirretty ”keskiverto” kiertää Suomea alkaen Lappeenrannan seudulta ja edeten lounaisimman Etelä-Suomen kautta Pohjanmaalle ja sieltä edelleen  aina lappiin saakka. Tähän Suomeen kuuluvat kunnat ovat nimensä mukaisesti lähellä koko maan keskiarvoa em. mittareilla mitattuna.  Mielenkiintoista on,  että keskiverto  ulottuu suureen määrään eri puolilla Suomea olevia kuntia. Tämä osoittaa, että hyvinvointi on jakautunut edelleen varsin tasaisesti etelä-pohjoissuunnassa, joskin pääosin läntistä reittiä noudatellen. Nämä alueet ovat vanhoja maatalous- ja teollisuuskeskittymien tienoita, joiden asema saattaa heikentyä jatkossa. Keskiverto-Suomen tulkitsen edustavan monelle sitä, joka on ollut mielikuvissa koko Suomen kuva. Mielenkiintoista on,  että keskiarvon alapuolella olevat mittariarvot paljolti puuttuvat keskiverto-Suomesta!

 2)      Menestyvät pääkaupunkiseutu ja kaupunkien vaikutusalueet (43 kuntaa, 1,94 miljoona asukasta). Alue muodostaa harvan verkoston lähes koko Suomen alueella . Myös menestyvät alueet noudattavat hämmästyttävän tasaista jakautumista eri puolille Suomea. Suurimpia keskittymiä edustavat pääkaupunkiseutu ja Pohjanmaan rannikko (Vaasa-Kokkola), mutta myös Turku, Tampere, Jyväskylä, Joensuu, Kuopio, Oulu ja Länsi-Pohja nousevat selvästi keskiverron yläpuolelle. Aivan oikein nämä kohteet on nimetty raportissa Suomen moottoreiksi. On oikeastaan  turha luetella,  millä mittareilla menestys saavutetaan: siihen kuuluvat lähes kaikki mittarit. Haasteen asettavat korkeat asumiskustannukset.

Kotikuntani sijaitsee alueen reunalla, joten tunnen sijaintiedut: muuttovoitto, nuoret perheet, alhainen huoltosuhde, pendelöinnin runsaus, matala työttömyys, kasvupotentiaali…

 3)      Kaupunkialueet, joilla on sosiaalisen syrjäytymisen riskejä (33 kuntaa, 2,01 miljoonaa asukasta). Nämä alueet sijaitsevat usein menestyneimpien kaupunkien välittömässä tuntumassa, joskin itsenäisiä alueitakin on (esim. Kajaani, Mikkeli, Pori). Tunnusomaisia piirteitä ovat väestönkasvu, terveydenhoitoalan työpaikat ja osassa alueesta yliopistot + korkeasti koulutettujen määrä. Myös pienituloisten kotitalouksien määrä on suuri.

 4)      Taantuvat alueet (109 kuntaa, 0,58 miljoonaa asukasta). Valtavat alueet, jotka ulottuvat sisä-Suomesta itäisten osien kautta pohjoiseen, erityisesti  itäiseen lappiin. Tyypillistä ”tälle Suomelle” ovat harvanasutut alueet, maatalouden ja turismin laajuus, raaka-aineiden louhinta, automatisoitumisesta johtuva työpaikkojen  väheneminen, asuntojen hyvin alhaiset hinnat. Tyypillisesti indikaattoreiden arvot ovat keskiarvojen alapuolella.

Raportin johtopäätöksissä todetaan omaa arviotani hiukan opponoiden, että Suomi tarjoaa hyvinvointia epätasaisesti. Pitäisikö mieluummin todeta,  että hyvinvoivia kuntia ja hyvinvointivajealueita on vieri vieressä. Mistään jyrkistä eroista ei Suomen olosuhteissa ole kysymys.

Kaupungistumisen megatrendi näkyy voimakkaana, joskin nyt koronan aikaan ihmisiä on siirtynyt myös vastavirtaan maaseutumaiseen ympäristöön. Aika näyttää jääkö koronan aikaisesta maalle kaipuusta mitään jäljelle. Itse kaupungistumiseen kuuluu sosiaalisen syrjäytymisen riskejä,  mutta toisaalta ”esikaupunkikunnat” menestyvät erinomaisesti saaden voimaa kasvulle keskusalueista.

Suomen tilkkutäkkimäinen kuntarakenne ei tarjoa kaikille kohtuullisena pidettävää elintasoa.  Menestys tahtoo tiivistyä keskusalueisiin ja ympäröiviin taajamavoittoisiin alueisiin. Menestyjiä on toki selvä enemmistö. Kuntien valtionosuusjärjestelmä on tarkoitettu tasaamaan eroja alueiden välillä.

Järjestelmä kaipaisi kuitenkin remonttia, sillä siihen on jäänyt aikojen kuluessa valuvikoja. Nykyinen ja globaali muutostrendi suosii menestyviä keskusalueita. Keskusalueiden ja maaseutualueiden välillä vallitse jännite. Keskuskaupungit valittavat joutuessaan syrjäseutujen kustannusten maksajiksi ja toisaalta rahat eivät kuitenkaan riitä maaseutukuntien kulujen peittämiseen. 

Raportissa nostetaan rohkeasti esille kuntien erilaisuus niin pitkälle vietynä,  että asetetaan kyseenalaiseksi  vanha perinne, että kaikki kunnat tuottavat samoja julkisia palveluja. Kuinka herkkä aihe kuntien palvelujen eriyttäminen on poliittisesti? Kysymys on laajoista muuttujakokonaisuuksista: raportissa sote-uudistus kytketään kuntien hallinnon ja palvelujen kokonaisuudistukseen. Pohja-ajatuksena on,  että kunnat erilaistuvat joka tapauksessa. Pitäisikö lainsäädännön seurata väistämättömästi tapahtuvaa?

Kun tähän lisätään vielä työnteon monipaikkaisuuden suosion kasvaminen,  on  tarvetta muuttaa verolainsäädäntöä (ja mahdollisesti myös perustuslakia) positiivisten muutosten aikaansaamiseksi. ”Neljän Suomen” kartta näyttäisi tukevan edellä kuvattua muutostarvetta. Muutostrendi on vahva, mutta edellyttää monimutkaisen yhtälön elementtien (edellä mainittujen lisäksi päivähoito, koulu, työ, palvelut ym.) yhteensovittamista.

Raportissa nostetaan keskustelun aiheiksi myös maakunnat ja niiden keskukset. Siinä asetutaan selvästi sotepalvelujen hyvinvointialueille siirtämisen kannalle kuntien sijasta, mikä onkin toteutumassa. Vahva hallinto ja taloudenpito edellyttävät  maakuntien verotusoikeuden toteuttamista, johon ei vielä tässä vaiheessa ole valmiuksia.   

Raportin mukaan ”neljällä Suomella” on kaikilla oma tehtävänsä yhteisen vision toteuttamisessa. Haasteena on vielä kaiken edellä kuvatun liittäminen laajempaan eurooppalaiseen viitekehykseen EU:n avulla (rautatieinfra, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma, ym.).

Ei työ tekemällä lopu.

Raportissa painotetaan aktiivista ja ennakkoluulotonta keskustelua edellä esitetyistä aiheista. Kysymys kuuluu: miten teemat integroidaan puolueiden politiikkaohjelmiin. Demokratiaan kuuluu moniäänisyys ja sitä kuullaan taatusti edellä esitetystä. Neljä Suomea on osittain konkretisoitu raportissa, mutta työ on silti vielä alussa.