Ukrainan jälkeen - sopeudummeko uuteen geopoliittiseen ympäristöön?

 

Ville Niinistön ja Jussi Halla-ahon keskustelussa  ”Sensuroimattomassa Päivärinnassa”  maaliskuun 10. päivän vaiheilla 2022 Halla-aho selitti lännen ja idän välillä valitsevia ajattelun eroja niin, että se,  mikä lännessä kuulostaa rationaaliselta,  ei idässä sitä ole.  Tästä johtuen Suomi kuvittelee ystävyyspolitiikalla ja hyvillä naapuruussuhteilla (siis rationaalisesti) saavansa aikaan toimivat suhteet, mutta Venäjä - irrationaalisesti - sivuuttaa tällaiset tavoitteet ja toimii oman geostrategisen ajattelunsa pohjalta.

En itse pysty omaksumaan tällaisia väitteitä. Pitkälle vietynä tämä tarkoittaa, että yhteistyöhön ei kannata ryhtyä lainkaan, koska odotettavissa on,  että suhteet jossain kohtaa kuitenkin vaurioituvat keskinäisen ymmärryksen puutteessa. Näen suurimmassa osassa niitä toimenpiteitä,  joilla Suomi on rakentanut toimivia suhteita Venäjän kanssa vahvan pohjan.  Ja tämä koskee myös niitä (liike)toimia, jotka nyt ovat lopettamisvaarassa. Se on murheellista, mutta ei kaada Suomea eikä yrityksiä. Jatkossa on kuitenkin syytä varautua paremmin autoritaarisen valtion aiheuttamille konfrontaatioille. Täytyy siis löytyä selustanvarmistuskeinoja yhteistyön jatkuvuuden turvaamiseksi.

Paljon on sellaista jälkiviisasta ajattelua ilmassa, että Venäjän kanssa yhteistyö on ollut virhettä alusta pitäen. Sanoisin kuitenkin, että viimeisten 75 vuoden historia (toisen maailmansodan jälkeinen aika) osoittaa,  että yhteistyölle - niillä eväillä,  jotka ovat olleet käytössä -  on ollut hyvät edellytykset. Ei voida ajatella naapureiden kesken niin,  että jos joskus ajaudutaan kriisiin,  niin kaiken varalta jo etukäteen suljetaan yhteistyön ovet.

Edellä kirjoitetusta ja jäljessä seuraavasta ei pidä vetää johtopäätöksiä, että näkisin Venäjän törkeän hyökkäyksen  Ukrainan kimppuun jollakin tapaa selitettävissä olevana. Sota on sotilaallinen, poliittinen ja varsinkin humanitaarinen katastrofi. Sitä ei pitäisi voida ymmärtää millään järjellisellä tavalla – ei idässä eikä lännessä.

Pyrin seuraavassa ajattelemaan  asioita pitkällä aikajänteellä. Ukrainan jälkeenkin on elämää – ja historia jatkuu.

Halla-aho viittaa siihen,  että Venäjän ”hyviä kausia” (länsi- tai demokratiasuuntautuneita kausia) on ollut hyvin vähän. Ne hän tulkitsee Suomen kannalta edullisiksi kausiksi (Kerenskin väliaikainen hallitus 1917, 1990-luvun sekasortoinen kausi). Venäläisten itsensä kannalta ne eivät olleet suotuisia vaiheita. Itse tulkitsen  hyväksi kaudeksi  esimerkiksi koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan (noin 75 vuotta), jolloin Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) suhteet ovat olleet vähintäänkin kohtuulliset. Joskus olen kuullut sellaisenkin väitteen,  että silloin kun Venäjällä on (taloudellisesti) mennyt lujaa,  on Suomellakin mennyt lujaa. Puolensa tälläkin. Kysymys on siis näkökulmasta,  joka valitaan. Jos raja vedetään Suomen kannalta autoritaarisuuden torjunnan kohdalle,  ei hyviä aikoja Venäjän kanssa juuri jää. Suomi ei pysty vaikuttamaan siihen millainen hallitus (autoritaarinen, demokraattinen) Venäjällä on. Kaikissa tapauksessa joudutaan tulemaan toimeen, sopeutumaan. Ja Suomella on runsaasti esimerkkejä siitä,  kuinka Venäjän kanssa on konkreettisesti pärjätty. Geopolitiikka ja siihen sopeutuminen on hyvin pitkälle määrittänyt sen. 

Halla-aho näki ”Päivärinnassa” kyynisesti Suomen ja Venäjän tilanteen samanarvoisena: ei Venäjälle ole yhtään erityisempi syy hyökätä Ukrainaan kuin sillä on esimerkiksi Suomeen. Olen tästäkin eri mieltä. En vertaisi Suomea Ukrainaan. Ukrainan ja Venäjän yhteydellä on paljon  syvällisempi ja konfliktiherkempi  tausta. Sergei Lavrov näkee tilanteen tulkintani mukaan niin, että Itämerellä Suomella ja Ruotsilla on kaksi roolia,  joista ensin mainittu mahdollistaa jälkimmäisen, nimittäin 1) puolueettomuusstatus (Venäjällä ei käsittääkseni suosita tässä yhteydessä käsitettä liittoumattomuus) ja 2) Pohjolan, ja ehkä koko Euroopankin  vakaus.  

Myös Ukrainan vakauden ehto saattaa olla puolueettomuusstatukseen sitoutuminen suurvaltojen kesken.

Puolueettomuusstatuksen eteen tehtiin Suomessa paljon töitä etenkin 1970-luvulla. Neuvostoliito vastusti tuolloin puolueettomuutta ja halusi sitoa suhteet ensisijaisesti YYA-sopimukseen. YYA-sopimus edusti etupiiriajattelua, puolueettomuus sen vastavoimaa. Nyt tilanne on kääntynyt niin, että Venäjä painostaa Suomea pysymään puolueettomana ja moni taho Suomessa haluaa loitontua siitä ja liittoutua länteen.

Puolueettomuusstatus ei näytä herättävän erityisiä tunteita Itävallassa, Sveitsissä ja Irlannissa.  Meillähän puolueettomuuskäsite halutaan vaientaa unholaan. Se tuoksahtaa tunkkaisuudessaan Neuvostoliitolta.  Tässähän tuntee kannattavansa vääriä ihmisiä,  jotka ovat oikeassa (Paavo Väyrynen).

Suurta itsevarmuutta sisälsivät ”Päivärinnassa” Ville Niinistön lupaukset ”katkaista (energia) letkut”, ml. Nord Stream 2. Länsimaissa on oltu tämän mukaan sinisilmäisiä. Nyt vannotaan Venäjän heikkouden/tuhoutumisen nimiin: Venäjä ei koskaan nouse! Niinistö ja Halla-aho tietäväisinä toteavat, että länsi ryhtyessään (energia)yhteistyöhön Venäjän kanssa teki giganttisen virheen. Sitä ei olisi koskaan saanut tapahtua. Jos olisi menetelty ”oikein”, emme olisi  nyt tässä tilanteessa. Kuulostaa yksinkertaistavalta.

Halla-aho ilmoittaa suhtautuvansa myönteisesti Natoon. Ville Niinistö – vielä myönteisemmin -  toteaa saman. Halla-aho kuitenkin toppuuttelee,  että Nato-intoilijoiden ei pitäisi syytellä toisella tavalla ajattelevia Putinin trolleiksi. Kansakunnan jakautuminen tuskin on hedelmällinen lähtökohta tulevissa haasteissa.  Keskustelua tästä aiheesta olisi ollut mielenkiintoista kuulla lisää, mutta tämä tällä kertaa. ”Päivärinnan” keskustelussa Halla-aho osoittaa ymmärrystä myös niitä kohtaan,  jotka eivät hinkua Natoon. Hän osuu oikeaan todetessaan,  että Nato-kiimaiset käyttävät tilaisuuta hyväkseen ja yrittävät vyöryttää Suomea Natoon vaikka Nato-oven saranapuolelta. Naton avointa ovea ei siis tarvitsekaan vahtia!  Lännettymisen vastustajat joka tapauksessa julistetaan oikeaoppisuuden näkökulmasta kirkonkiroukseen.

Tässähän tuntee kannattavansa vääriä ihmisiä,  jotka ovat oikeassa (Jussi Halla-aho).

Halla-aho myös nostaa esille Nato-prosessin vastanottavan pään. Ei ole itsestään selvää,  että Natoon mennään paraatiovesta. Eri valtioilla on vaihtelevia näkökulmia jäsenkunnan lisäämiseen.

Halla-aho itse asettaa epäilyksenalaiseksi  automaation,  että muut Naton jäsenet  (siinä tapauksessa, että Suomi  on jäsen) tulevat Suomen avuksi hädän hetkellä.  Naton viides artikla on hyvin väljä, kuten olen ”Nato-selvityksissäni” todennut. Viidettä artiklaa ei ole testattu käytännössä. Toisaalta – Halla-ahon mukaan - sodan uhan vallitessa myös Venäjä joutuu arvailemaan realisoituuko viides artikla eli tulevatko muut Naton jäsenet hyökkäyksen kohteen avuksi. Ottaako Venäjä tämän riskin? Loppujen lopuksi suurempi ongelma kuin viidennen artiklan väljyys on sen nimiin vannovien ihmisten ehdottomuus. Keskustelu halutaan päättää viidenteen artiklaan. Siitä sen pitäisi vasta alkaa.

Kommentti: Suomen turva ensisijaisesti on diplomatia ja oma vahva armeija ja toiseksi Ruotsi-kumppanuus. Sen takana tulee sitten USA ja kaukana takana Nato ja EU.

Natoon liittymisen perusteluissa unohdetaan usein, se , että Venäjä ei pelkää Suomea  hyökkääjänä vaan sitä, että Suomen kautta hyökätään sen kimppuun, kuten se pelkäsi vuonna 1939. Neuvostoliito pelkäsi Saksaa ja Englantia (vrt. Nato). Kun Itämeri – Suomen ja Ruotsi liittyessä Natoon – muuttuu Naton sisämereksi, on mahdollista, että hyökkäys muuttuu suursodan syttyessä massiiviseksi iskuksi kohteena Pietari. Ainakin Venäjä uskottelee niin.

Keskustelijat puuttuivat myös kiisteltyyn Naton laajentumiseen Venäjän rajoille Itä-Euroopan liittolaisten kautta. Ville Niinistö asettui voimakkaasti tukemaan läntistä  tulkintaa, jonka mukaan Itä-Euroopan valtiot itse halusivat tulla Naton jäseniksi. Niitä ei painostettu. Venäjä perustaa politiikkansa päinvastaiseen: nimenomaan Nato on halunnut levittäytyä Venäjän rajoille.

Venäjä on hävinnyt taloudellisen ja poliittisen kamppailun lännelle. Nyt se hakee korvausta epätoivoisesti ”viime vuosisadan suurimman geopoliittisen katastrofin”  (Neuvostoliiton hajoamisen)  korjaamisesta.

::::::::::::::::::::

On vaara, että Nato-ratkaisusta tulee repivä riidan aihe Suomen sisäpolitiikkaan ja kansalaisten kesken. Kuten edellä todettiin vyörytys Natoon liittymisen puolesta on massiivinen. Siihen osallistuvat mediat Helsingin Sanomien johdolla. Mitä tarvitaan sillaksi välitilaan? Liittymisprosessin ollessa keskustelun alla on muodostettu kahdenvälisiä suhteita (Ruotsi, USA) turvallisuuden säilyttämisen suojaksi.

”Päivärinnassa” erityisesti Halla-aho painotti,  ettei Nato-kannatuksesta saa muodostua kilpailua tulevien eduskuntavaalien agendalle. Asia on siis hänen mielestään ratkaistava niitä ennen.  Kumpikaan keskustelijoista ei ottanut voimakkaasti kantaa Nato-kansanäänestyksen puolesta tai vastaan, joskin Niinistö näki sen potentiaalisena ratkaisuna korostaen suomalaisten korkeaa kansansivistystasoa esim. hybridivaikuttamista vastaan. Olen tästä samaa mieltä Niinistön kanssa.

Lopuksi kiinnostus kohdistui Allegro-junalla Suomeen tuleviin Venäjän sotatoimia pakeneviin ihmisiin sekä venäläisten kiinteistökauppojen  arveluttavuuteen. Suomeen Allegron kautta tulevat nähtiin potentiaalisesti Venäjän hyväksi tiedustelutoimintaan osallistuviksi.

Molemmat olivat tyytyväisiä siihen, että yhteenkuuluvuuden tunne suomalaisten ja eurooppalaisten kesken on kasvanut Ukrainan sodan myötä. 

Informaatiosotaa käydään molemmin puolin. Erityisesti Halla-aho varoitti huomion kiinnittämisestä Suomessa asuvien  venäläisten syrjimiseen, koska Venäjä saattaa siitä löytää keppihevosen pyrkimyksilleen. Ville Niinistö näki keskustelun venäläisten kiusaamiseen kohdistuvasta  huolesta oikeasuhtaisena.