Monet ovat ryhtyneet demokratian pelastustalkoisiin. Yksi näistä on Foreign Policy -lehti, jota Helsingin Sanomien Vesa Siren lainaa kolumnissaan 16.1.2022. Kysymyksessä on eräänlainen demokratian korjaussarja. Lehden vieraina on 10 kansainvälisen politiikan asiantuntijaa. Artikkelissa pohditaan länsimaiden keinoja edetä demokratian pelastamistyössä. Mikä oli tärkein toimenpide demokratian puutteiden korjaamiseksi juuri nyt? Yhteisenä nimittäjänä kaikille osallistuneille näyttäisi olevan länsivaltojen yhteistyön tiivistäminen. Yhteen hiileen puhaltamisen kohteina mainitaan hakkereiden vastainen yhteistyö, joka ei ole kunnolla edes alkanut, ja ”kaikki yhden puolesta” -taisteluvalmius (Naton 5. artiklan tavoin) taloudellisissa tavoitteissa (esim. vastapakotteet pakotteiden asettajien tavoitteiden vesittämiseksi).
Listalta löytyy myös
kaksipuoluejärjestelmäkritiikki, jossa tavoitteeksi asetetaan Pohjoismaiden
kaltainen monipuoluejärjestelmä. Ei se hallitseminen pohjolassakaan helppoa ole,
mutta ymmärrän, että kaksipuoluejärjestelmä
autoritaarisen hallinnon ja monipuoluejärjestelmän välissä on ehkä kaikkein haavoittuvin
demokratian kannalta.
Muut ehdotukset perustuvat yhteiskuntarakenteen muutoksiin
(epätoivottavan valikoitumisen eliittikouluihin ja eliittialueisiin torjuminen,
valvontayhteiskunta vs. demokratia vastakkainasettelu , rahanpesun torjuminen
yhteistyötä tiivistämällä).
Vesa Siren jää kaipaamaan Foreign Policy -lehdestä
demokratian perustaa eli kajoamista mahdollisuuteen aidosti äänestää, joka on
jäänyt ”itsestään selvänä” listalla mainitsematta. Demokratian vastustajat
tekevät kaikkensa voidakseen vaurioittaa vaalitapahtumaa tai ääntenlaskentaa.
Vaalit voivat olla lopulta vain kuori näennäisdemokratian suojana (vrt.
Yhdysvalloissa republikaanien pyrkimys
vesittää vaalitapahtumat). Autoritaarisesti johdetuissa maissa
äänestäminen/vaalit on ohennettu valtaa pitävien viikunanlehdeksi.
Muitakin demokratian puolesta -listoja on laadittu.
Itsekin olen seurannut Berkeleyn yliopiston professorin Robert Reichin
esiintymisiä ja kirjoittelua demokratian puolesta. Hänellä on käytössä eräs
avainsana, jonka haluan tässä uudelleen
lanseerata. Se on demokratian ”kutistuminen” (shrinking). Tämä ilmiö kulkee nykydemokratian
kokemissa tappioissa läpi punaisena lankana: demokratian tietyt peruspilarit
halutaan säilyttää, mutta niistä puristetaan ”demokratiahenki” pois.
Demokratiakaavun avulla pyritään säilyttämään fasadi kunnossa ulkomaailmaa
varten.
::::::::::::::::::::::::::::::::
Capitol-kukkulan tapahtumien jälkeen on demokratian
toimivuuden suhteen vallinnut morkkis.
On kysytty epäuskoisena, miten tämä
kaikki pääsi tapahtumaan maailman vanhimmassa demokratiassa. Mikään ei viittaa
siihen, etteikö jotain samanlaista voisi
tapahtua uudelleen. Osa ihmistä on menettänyt luottamuksensa kansanvaltaiseen järjestelmään.
Mutta onko mitään yhtä syytä, miksi Capitolista on tullut demokratian alennustilan
symboli.
Yhtäältä on nähty, että keskiluokka on turhautunut ja sen huonoin
aines on mellakoinut pois pahaa oloaan (”meiltä” on viety ”voitto”). Totta
onkin, että Capitolin valtaajissa oli keskiluokkaisia
ihmisiä runsaasti mukana. Voima-lehden pääkirjoituksessa kirjailija Emilia
Kukkala toteaa, että fasismi on versonnut aina siellä, missä keskiluokka on alkanut
pelätä asemansa puolesta. Ja Capitolilla pahimmat pukarit olivat näitä
ahdistuneita valkokaulustyöntekijöitä. Keskiluokan ja fasismin yhdistelmä tarvitsee
johtajan, jotta täysi eliksiiri
toteutuisi. Esimerkkejä on tuoreesta menneisyydestä…..
Totta kai mukana Capitolissa oli myös hyödyllisiä
idiootteja, jotka seurasivat lampaina
johtotähtiä tietämättä itsekään, mitä tarkalleen ottaen ajavat. Minunkin käyttämässä
Kansainvälisen demokratia -instituutin, Idean luokittelussa Yhdysvallat on tipahtanut
osittaisten demokratioiden ryhmään.
Jotkut hyvää tavoittelevat ihmiset ovat yrittäneet
luoda mielessään demokratian yläpuolelle elimen
(instituution, johtajan), joka olisi valistunut hallitsija riittävin
valtaoikeuksin , ei kuitenkaan valistunut itsevaltias. Mutta eivätkö Ranskan ja
Yhdysvaltain presidentit ole isolla vallalla varustettuja maanisiä? Jätetään
asia tällä kertaa auki.
::::::::::::::::::::::::::::::::
”Eliittipaniikin” teoria on mielestäni yksi
demokratian toteuttamiseen liittyvistä lähestymistavoista. Sitä käsitellään
Tuukka Tervosen kirjoittamassa HS:n artikkelissa ”Kansa ei hätäänny vaan
eliitti” 10.1.2022. Suuronnettomuuden tapahduttua eliitti pelastautuu, mutta
keskiluokka jää siivoamaan (katastrofin) jälkiä. Ihmiset sekasortoon ajava
massapaniikki on siis monelta osin pelkkä myytti. Viihdeteollisuus (katastrofielokuvat ym.) tukee ajatusta, että
ihmiset joutuvat suunniltaan ja käyttäytyvät epärationaalisesti. Selviytyjät kuvataan yleensä ryöstelemässä
toisten omaisuutta. Tosiasiassa käytännön esimerkein on osoitettavissa, että ihmiset pääsääntöisesti käyttäytyvät suuronnettomuuden
sattuessa vastuuntuntoisesti auttaen toisiaan. Eliitti selviää vähemmällä ja
voi jopa hyötyä onnettomuuksista. Tosi asiassa tutkimusten mukaan ryöstely ei
lisääntynyt oleellisesti esim. Katrina-myrskyn aikana. Monesti tavalliset
onnettomuuksien uhrit rientävät apuun jo ennen kuin viranomaiset ovat paikalla.
Toisaalta meillä on esimerkkejä, joissa
tavallisen (auto)onnettomuuden osuessa kohdalle
ihmiset ajavat ohi tai rupeavat kännykkäkuvaajiksi.
Ajattelen tätä asiaa positiivisesti. Ison
onnettomuuden osuessa kohdalle ihmiset välittävät toisistaan ja auttavat hätään
joutuneita. Juuri tämä ihmisten käytös saa uskomaan, että demokratialla (toisten
hyväksi ajattelemisella) on sija ihmisten käyttäytymisessä. Järjestelmän
itsensä on tehtävä itsensä tykö: kansanvaltaisen järjestelmän on toimittava
niin, että ihmisten luottamus siihen
säilyy.
On kysyttävä, onko eliitillä valmiutta toimia demokratian
puolesta. Björn Wahlroos on joskus kyseenalaistanut demokratian nykyiset toimintaperiaatteet kehittelemällä
vaalijärjestelmää, jossa äänestäjällä on useampi ääni (voidaan äänestää
ehdokkaan puolesta tai vastaan). Tavoitteena on torjua ”enemmistön tyrannia”. Mietittyään
tarkemmin hän on luopunut ajatuksesta: vaalijärjestelmä muodostuu liian spekulatiiviseksi.
:::::::::::::::::::::::::::::::::
Yhteiskuntaan pesiytynen
jyrkkärajaisesti erottelevan ”luokka-ajattelun” nosti alun perin valokeilaan
amerikkalainen filosofi Michael Sandel. Sandel puhuu
meritokratiasta, joka on muodostunut vähitellen järjestelmäksi, jossa kysymys
on korkean koulutuksen mukanaan tuoman asiantuntijuuden ylikorostamisesta
verrattuna sinänsä ammattipätevien ”tavallisten” työntekijöiden
taitoihin. Kysymys on jonkinlaisesta - ehkä hiukan
liioitellun räväkästi muotoillusta - ”kyvykkyyden hirmuvallasta”. Harvardin
professori Sandel on kirjoittanut teemasta teoksen, jonka nimi on
”The Tyranny of Merit” (2020).
Onko tällainen diskriminoiva
ajattelu nykydemokratiaa tukahduttava sairaus?
Saksan liittokansleri
Scholz käyttää käsitettä ”Respekt”, kunnioitus. Sillä hän tarkoittaa
keinoa välttää pitkälle koulutetun ihmisen tuntema väärä ylpeys asemastaan.
Päinvastoin korkeasti koulutettujen tulisi tuntea kunnioitusta vähemmän tai
lyhyemmän koulutuksen ammattilaisia (esimerkiksi hoiva-alan, sairaaloiden ja
kauppojen kassojen työntekijät) kohtaan, koska heidän panoksensa yhteiskunnan
toimivuuden kannalta voi olla ratkaiseva. He ovat siis substanssiosaajina
yhteiskunnan kannalta monesti yhtä meritoituneita kuin korkeasti koulutetut
kumppaninsa. Scholz on Sandelinsa lukenut.
Voisiko tämän näkökulman ottaa uuden
demokratian lähtökohdaksi?
:::::::::::::::::::::::::::::::::
Miten saataisiin monien kaipaama demokratiaprosessi
suoremmaksi, välittömämmäksi? Kansanäänestys on yksi keino, mutta sekin vaatii
ison koneiston. Sitä paitsi on asioita, joita ei häveliäästi haluta
kansalaisten päätettäväksi. On siis löydettävä sopivan konkreettinen, mahdollisimman
yksiselitteinen (mahdollisimman vähän päätöksentekovariaatioita sisältävä) asia
äänestyksen kohteeksi. Tämän ajattelun varauksena on demokratiaan tarkoituksellisesti sisällytetty harkinta, jossa päätöksenteko
etenee useiden elinten perättäisten käsittelyjen kautta.
Vielä on mainittava päätöksenteon vaikeuttajana kehittyneen
nykydemokratian itsensä aiheuttama ylitsevuotava itsekritiikki - demokraattisen
järjestelmän masokistinen itseruoskinta - jossa ei jätetä kiveäkään kääntämättä, jotta
saataisiin (itsetarkoituksellinen) muutos tai vallanvaihto aikaiseksi:
säännönmukaiset vaalit ovat hidaste. On vaara, että demokraattisen järjestelmän
vahvuus eli sananvapaus kääntyy itseään vastaan
kaiken disinformaation ja somettelun keskellä.
Seurauksena on yhteiskunnan polarisaatio tai vielä pienemmiksi vaihtoehdoiksi
pirstoutuminen. Oleellista on kuitenkin tämä: demokraattinen järjestelmä antaa
itsestään huonomman kuvan kuin se ansaitsee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti