Kuuban ohjuskriisi: miehet, jotka pelastivat maailman

 

Venäjä on uhannut  Ukrainan kriisin  yhteydessä ydinsodalla. Siksi on tärkeää muistuttaa ajankohdasta,  jolloin oltiin ehkä lähempänä ydinsotaa kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen. Tarkoitan Kuuban kriisiä 16.10-28.10.1962. Olen siitä kirjoittanut blogikirjoituksen 20.2.2014 nimellä ”Kuuban ohjuskriisi: miehet, jotka pelastivat maailman”. Julkaisen sen nyt uudelleen muuttamattomana ohessa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

TV1:stä tuli 19.2.2014 todella mielenkiintoinen dokumentti ”Mies, joka pelasti maailman”. Dokumentti tarkasteli Kuuban kriisiä neuvostoliittolaisen sukellusveneen miehistön ja erityisesti sen upseerin Vasili Arhipovin toimenpiteiden näkökulmasta. Arhipov ei antanut lupaa käyttää ydinlatauksella varustettua torpedoa ratkaisevalla hetkellä, kun aluksen päällikkö olisi halunnut laukaista sen. Dokumentissa arvioidaan amerikkalaisten ja venäläisten suulla, että Arhipov oli ”tärkein ydinsodan estäjä” Kuuban kriisissä.

Dokumentissa annetaan ymmärtää, että aluksella oli todellakin itsenäinen päätösvalta laukaista torpedo. On vaikeaa sanoa oliko dokumentissa ylidramatisointia vai oliko sen tarina prikulleen totta. En halua asettaa tässä kyseenalaiseksi dokumentin lähteitä, mutta Kuuban kriisistä on muitakin näkemyksiä. Yritän seuraavassa luodata tapahtumia niin kuin olen ne itse ymmärtänyt.

Kuuban kriisi 16.10-28.10. 1962 oli ehkä kylmän sodan kaikkein vaarallisin tapahtumasarja. Kolmas maailmansota oli lähempänä kuin koskaan, ehkäpä lopulta napin painalluksen päässä.

Kuuban kriisissä oli toki muitakin sankareita kuin Arhipov. Mielenkiintoista on tarkastella asiaa erilaisten tahojen näkemysten ja sankaruuden valossa. Elokuvassa ”Kolmetoista päivää” (v. 2000) sankariksi nostettiin melko tuntematon Kennedyn avustaja Kenneth O´Donnell. Hänen roolinsa on todellisuudessa asetettu kyseenalaiseksi monen miehen voimin, mm. Robert McNamara ja Theodore Sorensen ovat hämmästelleet sankarin viittaa O´ Donnelin yllä. Viittaisi siihen, että elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat halunneet hätkäyttää valitsemalla odottamattoman tahon ykköshahmoksi. Sivumennen kannattaa panna merkille, että Kevin Costner näytteli elokuvassa O´Donnellia ja hänellä oli pääosarooli myös elokuvassa ”JFK”, joka käsitteli Kennedyn murhaa. Kummankin elokuvan faktapohja on heiveröisellä pohjalla. Näitä elokuvien historiasuodatuksia kannattaa aina tarkastella tiukalla kriittisyydellä.

Ketkä sitten olivat Kuuban kriisin todellisia sankareita? Minusta pelastajan rooliin sopii moni henkilö, mikä on täysin ymmärrettävää, koska kyse oli monimutkaisesta vyyhdestä, jota ei yksi ihminen ratkaise. Varsinkin amerikkalaisilla on tapana kaventaa pelastajan/sankarin rooli missä tahansa draamassa yksinäisen tähden ratsastajalle, mikä tietysti sopii suurelle yleisölle, koska juoni pelkistyy.

John F. Kennedyä ei voida ohittaa pelastajakeskustelussa. Hänen merkittävin panoksensa oli rauhallisuuden säilyttäminen kenraalien ja muiden verenhimoisten tahojen painostuksessa. Kennedy pohti kriisiä eri näkökulmista johtoryhmän avulla: hän kokosi asiantuntijoita tuekseen ja teki päätökset heidän konsultointinsa pohjalta. Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara tarjosi hyvän selkänojan Kennedylle. Hänestä lisää tuonnempana.

Toiseksi VIP-henkilöksi nostaisin Robert Kennedyn, joka kävi ratkaisevat neuvottelut Neuvostoliiton Washingtonin suurlähettilään Anatoli Dobryninin kanssa. Neuvostoliitto valitsi juuri Dobryninin vastapariksi amerikkalaisille, ja tämä tuotti hyvä tuloksen.

Lisäksi nostaisin esiin muutamia yllätyshahmoja. Yksi näistä oli Yhdysvaltain entinen Neuvostoliiton suurlähettiläs Tommy Thompson. Kun Nikita Hrustsev lähetti kriisin kaikkein kuumimpina hetkinä kaksi sähkettä, ensimmäisen perjantaina 26.10. ja toisen lauantaina 27.10., Robert McNamara epäili, että jälkimmäinen kirje (hard message) oli lähetetty humalassa tai äärimmäisen hermojännityksen vallassa. Kirje oli täynnä uhkaavia sävyjä. Ensimmäinen viesti (soft message) oli selvästi sovittelevampi. Amerikkalaisilla oli ongelma: mitä pitäisi vastata ja mihin?

Pysäytyskuva dokumentista "Fog of War": Robert McNamara: Olimme näin lähellä ydinsotaa

Presidentti Kennedy näytti näkevän molemmat kirjeet sotaa uhkaavina eikä eritellyt niitä. Juuri tässä vaiheessa nousi esille Tommy Thompson ja ilmoitti rohkeasti olevansa eri mieltä presidentin kanssa ja kehotti vastaamaan ensimmäiseen kirjeeseen – ja vain ensimmäiseen kirjeeseen! Thompson perusteli kantaansa oivaltavasti sillä, että Hrustsev on liemessä Moskovassa ja hänen täytyi kääntää kriisi – jonka hän on itse käynnistänyt – sellaiseksi, että Neuvostoliitto pelastaa Kuuban amerikkalaiselta aggressiolta! Robert McNamara ymmärsi, mistä oli kysymys: hänestä itsestään kertovassa loistavassa dokumentissa ”Fog of War” hän tulkitsee tapauksen opetuksena, joka perustuu lauseeseen ”Empathize with your enemy”, asetu vihollisesi asemaan.

Yhdeksi sankariksi nostaisin kaikesta huolimatta Nikita Hrustsevin. Vaikka venäläisistä lähteistä on vaikeaa saada selkoa, epäilen vahvasti, että Neuvostoliitossa oli Yhdysvaltain tapaan haukkoja, jotka olisivat halunneet sodan käynnistyvän. Hrustsev sai käännettyä kriisin niin päin, että amerikkalaisten piti vetää juuri asennetut Neuvostoliittoa vastaan kohdistetut ohjukset pois Turkista, jotta Neuvostoliitto vastaavasti menettelisi Kuubassa. Amerikkalaiset suostuivat tähän, kunhan Turkki hoidettaisiin julkisuudelta piilossa. Tästä menettelystä sovittiin Robert Kennedyn ja Anatoli Dobryninin välityksellä.

Ketkä sitten olivat kriisin antisankareita. Nostaisin esille kaksi henkilöä: Fidel Castron ja kenraali Curtis LeMayn. Fidel Castro vaati Hrustsevia ”iskemään ensin”, vaikka tiesi saattavansa oman kansakuntansa kuolemanvaaraan. Robert McNamara tapasi Castron vuonna 1992, kolmekymmentä vuotta kriisin jälkeen eikä ollut uskoa korviaan, kun Castro ilmoitti, että ”minä suosittelin Hrustseville ydinohjusten käyttöä”.

Castro on helppo tuomita vastuuntunnottomaksi sodanlietsojaksi. Eisenhower, Kennedy ja myöhemmin Johnson olivat kuitenkin yrittäneet murhauttaa Castron, ja CIA Eisenhowerin ja Kennedyn hyväksymänä yritti maihinnousua Kuubaan Sikojen lahdella vuonna 1961, mutta ovatko nämä asiat yhteismitallisia?

Kylmän sodan historiassa on useita sotahulluja kenraaleja. Yksi näistä oli Curtis LeMay, Kuuban kriisin aikaan Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja. Hänen oli vaikeaa pidätellä kiukkuaan, kun Kennedy yritti sovitella kriisiä rauhanomaisesti. Kriisin lauettua Kennedy käytti kriisiryhmässä tunnetun puheenvuoronsa, jossa hän totesi, että Yhdysvallat on kriisin voittaja, mutta samalla toivoi, ettei kukaan rehentelisi voitolla. Tähän LeMay täräytti raivostuneena pöydän toiselta puolen: “Vai voitettiin! Helkkari, me hävittiin tämä. Meidän olisi pitänyt pyyhkäistä heidät jäljettömiin!”. Tämä on kylmän sodan retoriikkaa, jota kuvasi ironiseen tyyliin Stanley Kubrick elokuvassaan Tri Outolempi, jonka kenraali Ripperin hahmossa on paljon LeMayn piirteitä.

Mikä ohjasi LeMayn käytöstä Kuuban kriisissä? Mielestäni hän yksinkertaisti sodan logiikan. Kun hän tunsi, että USA:lla oli juuri tuolloin ydinase-arsenaalissa ylivoima hän katsoi, että se velvoitti käyttämään tuota ylivoimaa. Piti siis käyttää tilaisuus hyödyksi ja nujertaa vihollinen ”lopullisesti”. Kun näin ei menetelty, hän turhautui. Kennedy taas näki Neuvostoliiton pystyvän iskemään varsin suvereenisti Berliiniin kostoksi ja sitä kautta sytyttämään kolmannen maailmansodan.

McNamara on oikeassa, kun hän sanoi Fog of Warissa, että tällaisissa kriiseissä ”järki ei pelasta meitä”. Tarvitaan jotain suurempaa. Mitä se on? Ehkä tarvitaan juuri toisen asemaan asettumista ja lahjomatonta moraalia sekä korkeaa eettistä vakaumusta, muutoin joudutaan sotapelien hirviömäiseen kierteeseen.

Minulla olisi kuitenkin ollut kysymys McNamaralle, jos hän olisi vielä keskuudessamme. Toisessa maailmansodassa hän laski amerikkalaisten pommikoneiden optimaalisia lentokorkeuksia, jotta Japanin pommituksilla olisi ollut mahdollisimman suuri tuhovaikutus. Silloin hänen esimiehensä oli Curtis LeMay! LeMayn johtamissa palopommein tapahtuneissa pommituksissa kuoli satoja tuhansia japanilaisia eli enemmän kuin kahdella ydinpommilla yhteensä. LeMay aivan oikein totesi, että jos sota olisi päättynyt toisin, olisi hänet tuomittu sotarikollisena. Silloin McNamara toimi esimiehensä käskyjen mukaisesti, mutta hyväksyi nuo käskyt. Kuuban kriisissä osat vaihtuivat, McNamara oli nyt esimies, mutta he olivat eri puolella itse kriisin ratkaisun suhteen.

Kun ajattelen McNamaran kaltaista ihmistä, jonka kliininen äly hakee vertaistaan, niin Japanin - eikä myöskään Vietnamin sodan - pommitusten perusteena voida pitää ”järjen käyttöä”. Sitä pitää perustella jollakin muulla, mutta millä? Osaselitys on, että haluttiin nopeuttaa sodan päättymistä. Kostonhimo Japanin aiheuttamista tappioista saattaa kuitenkin jäädä ainoaksi perusteeksi. Vietnamissa oli näennäisesti kysymys dominoteoriasta, joka ei koskaan toiminut käytännössä. Mutta ehkä viimeinen kyyninen sana on LeMaylla: toiminnan hyväksyttävyys riippuu siitä, kuka voittaa sodan.

Länsi voitti kylmän sodan. Ehkä Kuuban kriisin dokumentit kirjoitetaan tästä syystä niin kuin ne ovat nyt meidän luettavissamme. Tarinat kertovat, että sankareita oli molemmin puolin. Ehkä lopulta vain yksilöiden oikea-aikaiset esilletulot estivät suursodan syttymisen.

Kylmän sodan vainoharhainen maailma oli järjen ulottumattomissa. Hyvällä onnella siitä kuitenkin selvittiin ilman suuren luokan katastrofia. Kun nyt on havaittavissa merkkejä uudesta kylmästä sodasta, joka saa ehkä kybersodan luonteen, on syytä palauttaa mieliin, mihin varustelun loputon kierre saattaa johtaa.