Ulko/suurvaltapolitiikasta käytävä keskustelu alkaa vasta nyt kaksi vuotta Natoon
liittymisen jälkeen saada realistisia sävyjä. Näihin aikoihin saakka ovat poliitikot
ja tavalliset kansalaiset vannoneet Naton nimiin Suomen turvallisuuspolitiikan
takuutahona. Tässä kirjoituksessa ei ole tarkoitus kumota em. ajatusta, vaan kartoittaa
vaihtoehtoisia tulevaisuuksia sortumatta naiiviuteen. Koska nyt on ollut vallalla
Nato-euforia, on ehkä syytä painottaa sen kanssa kilpailevia argumentteja ja
kriittisiä näkemyksiä.
Puhutaan Ukrainan voitosta Venäjästä tai Venäjän voitosta
Ukrainasta ikään kuin nämä olisivat ainoat mahdolliset lopputulokset. Tosiasiassa
kompromissi Ukrainassa saattaa sisältää sellaisia elementtejä, ettemme pysty niitä
edes hahmottaman tällä hetkellä.
:::::::::::::::::::::::
Meillä oli vanha ulkopoliittinen linja, jota toteutettiin sodan jälkeen hyvällä menestyksellä,
vaikka se johtikin liberaalin demokratian parhaista käytännöistä periksi antamiseen.
Se perustui puolueettomuuspolitiikkaan, jota täydennettiin YYA-sopimuksella. Kysymys
periksi antamisesta ei tarkoittanut kuitenkaan kansallisen olemassaolon
vaarantamista, vaikka itsekin olen jyrkästi arvostellut suomettumisen pohjanoteerauksia.
Sodanjälkeinen aika voidaan jakaa Paasikiven linjaan ja Kekkosen linjaan, ei
kuitenkaan Paasikiven-Kekkosen linjaan, kuten mm. koulussa opetettiin. Paasikiven
linja oli suunnannäyttäjänsä kuohahtelevasta luonteen laadusta huolimatta vakaa
ja tiukasti itsemääräämisoikeudesta kiinni pitävä. Kekkosen aikana presidentti
yhdisti oman menestyksensä (oman etunsa) ja ulkopoliittisen liikkumatilan saumattomasti
toisiinsa.
Mauno Koivisto itse määritti oman linjansa ”selviytymiseksi”,
tarkoittaen sillä, että ”Suomen idea on
selvitä hengissä”. Puhuisin itse selviytymisen taiteesta, joskaan käsittääkseni
Suomen itsemääräämisoikeutta ei yritetty tosissaan murtaa Koiviston aikana.
Presidentti Niinistö määritti oman linjansa vakauden linjaksi
(aktiivinen vakauspolitiikka) tähdäten lopputulokseen, jossa Suomi - säilyttäen
läntisen arvopohjan - toteutti vakauspolitiikkaansa,
josta välittyy läpi Niinistölle luontainen varovaisuus. Venäjä säilyy Niinistöllä
potentiaalisena yhteistyötahona. Kollektiiviset, monenkeskiset suhteet ovat yhteistyön primäärina pohjana.
Stubbille ei riittänyt koivistolainen selviytymisen slogan, vaan hän
haluaa aktiivisesti osallistua maailmanpolitiikkaan arvopohjaisella
realismillaan. Hänen suhderulettinsa pyörii
valtionjohtajien kanssa kovilla kierroksilla.
Stubbilaisen Suomen rooli on olla kokoaan suurempi toimija
maailmanpolitiikassa. Rinta rottingilla -julistus kuuluu: enää emme kumartele venäläisille.
Olemme valmiit vastaanottamaan vihamieliset purkaukset idästä. Sitä paitsi olemme
nyt lopullisen valintamme tehneet (siis liittyneet
Natoon) ja sen kautta olemme osa maantieteellistä länttä, osa läntistä taloudellista
yhteisöä ja – mikä tärkeintä – osa sotilasliitto Natoa. Myös ajatteluttavaltamme
olemme muuttuneet, emme ole enää osa ”harmaata” vyöhykettä eli osa epämääräistä
teeskentelevää puolueettomuutta.
Suomen ulkopoliittisessa linjassa tapahtunutta muutosta
voidaan pitää paradigman muutoksena. Puolueettomuutta tuskin kukaan enää kaipaa
tai ainakin puoltajat vetävät matalaa profiilia. Nato-luottamus on maksimoitu hyväuskoisuuden
rajoille. Vasta aivan viime aikoina kriittiset äänet ovat heränneet.
Tarkoitukseni on perata tässä kirjoituksessa toisinajattelevia ääniä, niitäkin edellä
esitetystä huolimatta nimittäin on.
::::::::::::::::::::::::::::::
Tasapainoisesti ja kriittisesti vaihtoehtoja punnitseva
Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Matti Pesu arvioi Ulkopolitiikka-lehden
artikkelissa ”Suomen vankka selkänoja voi pettää” vaihtoehtoisia kehityspolkuja.
Helsingin Sanomat lainaa 30.9. 2024
”Muut lehdet”-palstalla Pesun kirjoitusta.
Naton myötä itsevarmuus on lisääntynyt, toteaa Pesu, ja
jatkaa, että sille on katetta. Palikoiden uudelleenasettelu
maailmanpolitiikassa on kesken, ja
miltei kaikki oleellinen on hämärän
peitossa. Pesu hakee tasapainottavia argumentteja Suomen ulkopolitiikan
selkänojaksi Venäjää vastaan. Tilanteet saattavat muuttua nopeastikin, länttä
haastetaan nyt avoimemmin kuin pitkään aikaan. Suomen selkänoja heikkenee, jos
”länsi ei kestä autoritaarisesti johdettujen maiden painetta”, toteaa Pesu.
Tällöin voidaan joutua tilanteeseen, jossa joudutaan miettimään Koiviston
ydinajatteluun sisältynyttä hengissä selviytymisen strategiaa.
Globaalit painopistealueet ovat liikkeessä toisiinsa nähden.
Mikä on Itä-Aasian todellinen rooli? Miten se haastaa Yhdysvallat jatkossa?
Yhdysvaltain resursseja tarvitaan muualla kuin Euroopassa. Miten käy Suomelle
annettujen lupausten. Naton 5. artiklaa ei ole testattu todellisessa
konfliktissa.
Läntisen liberaalidemokratian rakenne on osin rapautunut.
Pesu mainitsee kolme syytä tapahtuneelle kehitykselle: sisäinen hajanaisuus,
puutteellinen johtajuus ja ulkoisen paineen luoma haaste. Pesu puhuu jopa valtapoliittisesta
tyhjiöstä.
Pienet valtiot voivat joutua paineen alla taipumaan, kuten
tapahtui kylmän sodan aikana. Kiinan ja Venäjän ekspansion jatkuessa voi Suomen
liikkumatila kaventua. Pesu kärjistää: selkänojasta ei jäisi jäljelle kuin
rippeet.
Nato-hypetyksen jatkuessa presidentin johdolla saattaa
”informaatiopuolustus” jäädä varjoon.
Onko psykologisen vastarinnan ratkaisut jääneet heitteille populaarempien
aiheiden tieltä?
Menisin vieläkin pidemmälle: Suomen riippumattomuus on
uhattuna muussakin mielessä kuin länteen integroitumisen johdosta.
Olen hämmästellyt presidentin intoilevia puheenvuoroja stubbilaisen
aktivismin ja jopa militarismin hengessä. Kun puolueettomuudesta ei ole
kilpailijaksi politiikan elintilasta, on
lännettynyt ilmapiiri ylikorostanut. Onko Suomella varaa omahyväisiin hegemonisiin
puheenvuoroihin, joilla pyritään muka pitämään Kiina ja Venäjä kurissa?
:::::::::::::::::::::::::::::
Olen koonnut seuraavaan normiajattelusta poikkeavia kantoja näkemyksieni
tueksi, joiden vastaisesti Venäjä-suhteet nähdään menetettynä, ja jossa
viholliskuva hyväksytään annettuna tosiasiana.
Jotta huomioitaisiin vihollissuhde molemminpuolisena otan
esille aluksi Venäjää kritisoivan tutkija/kansalaismielipiteen: Venäjällä on
omaksuttu kanta ilman objektiivisuustarkastelua, että suomalaiset ovat
syyllistyneet kansanmurhaan jatkosodan aikana 1941-44.
Venäjä-osaamisemme uhkaa
rapautua lopullisesti, kun yhteydet katkeavat.
Alexander Stubb: ”Meidän pitää nyt vain tottua siihen, että
meillä on sota rajoillamme”. Ei pidä tottua! Ja jos sota syttyy, ei se jää
”rajoillemme”.
Stubb: ”Suomi ei enää määritä ulko- ja
turvallisuuspolitiikkaansa pelkästään Venäjän kautta”. Eikä ole sitä tehnyt näin kategorisesti
tähänkään asti. Mutta vaihtaa Venäjän nyt Yhdysvaltoihin (ja länteen)!
Suomi ei suostu toimimaan enää” harmaalla alueella”. Eikä ole tehnyt niin tähänkään asti!
Puolueettomuudessa ei ole mitään harmaata.
Helsingin Sanomien pääkirjoitus 26.8.2024: Stubbilta odotetaan suoraa puhetta
Venäjästä”. No, sitä ei sillä kertaa tullut – onneksi.
Trumpin maailmassa suhteet hoidetaan väitetysti kahdenvälisesti.
Jostakin syystä tätä diili-ajattelua tyrkytetään politiikkaan, vaikka
monenkeskisyys on sitä tehokkaampi keino hoitaa suhteita.
Presidentillä tulee olla viisautta pysytellä pidättyvällä
linjalla. Terveiset menevät tässä Stubbille.
:::::::::::::::::::::::::::::
Jos joskus ajaudutaan
konfliktin partaalle tai konfliktiin, on syytä tiedostaa minkälaista on nykyajan
sota. Se ei ole pelkästään rintamaasotaa tai pelkästään sissisotaa vaan myös esimerkiksi ”miehittämätöntä etäsotaa”, jossa
kohteena ovat siviilit. Kohteena ovat myös infrastruktuuri (vesi, sähkö, tietoliikenne).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti