Maailma muuttuu: globalisaatiosta suuraluekilpailuun

 

Ukrainan sotaan liittyvä rauhanprosessi on käynnistynyt katkonaisesti etenevinä -  mahdollisesti aselepokeskusteluihin johtavina – polkuina. Tavoitteena on varmaankin välttää  rikkonainen prosessi, joka tämän typpisissä neuvotelluissa on valitettavan yleistä. Selvää kuitenkin on, että eteneminen tapahtuu vaiheittain, välillä lupaavana etenemisenä, välillä takaiskuina.

Länsieurooppalaisten valtiomiesten ajatuksena on ilmeisesti ottaa yhteyttä Venäjään koordinoidusti hyläten eri valtioiden sooloilutaipumukset. Tähän liittyen presidentti Stubb on osoittanut aktiivisuutta luodaten tiekarttaa  jo katkenneiden suhteiden uudelleen solmimiseksi. Ääneen lausuttuna tämä on johtanut  sananvaihtoon, jossa Stubb on toiminut aloitteentekijänä ja Venäjä reagoijana. Stubbin aloitteen ensimmäiset lauseet ovat lupaavat: ”Suomessa pitää valmistautua henkisesti siihen, että jossain vaiheessa poliittiset suhteet Venäjälle avautuvat, vaikka tarkka ajankohta ei olekaan tiedossa.”

Tämä on jotain poikkeavaa siihen militarismihenkiseen ajatusten tai sananvaihtoon verrattuna, jota on viime aikoina harrastettu. Tälläkin kertaa prosessi on syytä pitää viime kädessä poliittisena ja diplomaattisena eikä antaa sitä innokkaimpien  sotilaiden (tai poliitikkojen)  johdettavaksi.

Stubb toistaa lukemattomia kertoja todetun paasikiveläisen tosiasian: ”Mikään ei poista sitä tosiasiaa, että Venäjä tulee olemaan nyt ja tulevaisuudessa meidän naapurimme”. Välillä tämä on pääsyt unohtumaan kahden kansakunnan toisiinsa kohdistamien vihanpurkausten päästyä vallalle. Silti ei ole syytä tietenkään painaa villaisella esimerkiksi Venäjän raakalaismaisia toimia Ukrainan sodassa. Tunteet nousevat vähemmästäkin pintaan.    

Meneillään olevan konfliktin  yhteydessä olen kuullut lausahduksen, jonka mukaan Suomen ja Venäjän suhteet eivät ikinä palaa entiselleen. Kai se kuitenkin on niin, että on ”aika sotia, aika sopia”. Nykyisen umpisolmun avaaminen edellyttää Ukrainan sodan  lopettamista tavalla tai toisella.

:::::::::::::::::::::::::::::

Kaikkien asianosaisten huomio on kiinnittynyt Venäjän vastineeseen koskien Stubbin ääneenajattelua. Selvimmin ja laajimmin on vastannut Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Maria Zaharova.

Zaharova on kriittinen ja toteaa, että puheet eivät riitä, tarvitaan sopimisen konkretiaa eli lihaa luiden ympärille pyrittäessä ystävällisiin suhteisiin. Zaharova antaa ymmärtää, että Suomen täytyy korjata mennyt käytöksensä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Venäjän puolelta on kiinnitetty huomiota niihin julmuuksiin, joita Suomi kiistämättä harjoitti sodan aikana. Tähän voisi vastata, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: Neuvostoliiton tekemät vääryydet sodan aikana eivät voi jäädä huomiotta.

Vanha tuttu  venäläisvastaisuus median työvälineenä noteerataan kärkipäähän Zaharovan puheissa korjausta vaativien toimenpiteiden listalla.

Ja vielä: rajan väitetty esterakenteiden laiton pystyttäminen on lopetettava.

 Lisäksi, Venäjän kannan mukaan, on saatava estetyksi niiden suomalaisten vaino, jotka kannattavat järkeviä suhteita maiden välillä.

Sotilaallinen suunnittelu, joka kohdistuu Venäjään, on myös lopetettava, jatkuu Zaharovan luettelo uutistoimisto Tassin mukaan.

Vielä kaikkein merkityksellisimpien asioiden listalle nousee ”(Suomen) toimiminen lännen levittämän kollektiivisen toivottomuuden jatkeena”.

Venäjä pysyy melko yleisellä tasolla  väitteissään  ja moitteissan. Minulle jää tunne ,että kaikkein kovimmat  ratkaisuihin tähtäävistä toimenpiteistä jäävät Zaharovalta esittämättä. Venäjä esiintyy suopeana taktisista ja strategisista syistä. Se pyrkii maltillisuudellaan suhteellisen suopean ilmapiiriin luomiseen.

Suomen  kannalta ykkösprioriteetti on kyberhyökkäysten lopettaminen välittömästi. Lisäksi Suomi on monta kertaa välittänyt vastenmielisyyteensä ja inhonsa siviiliuhrien raakalaismaisesta ja välinpitämättömästä kohtelusta Ukrainan sodan aikana.

Miten siis pyrkiä rauhanomaisiin ratkaisuihin piittaamattoman väkivallan keskellä? Luottamuksen saavuttaminen eri osapuolien kesken jollakin aikavälillä lienee ylivoimaisen tärkeä askel teenpäin pääsemiseksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Suomen kaltainen pieni valtio on kuitenkin kohtaamassa uusia haasteita toimintaympäristössään.

Olemme jo pitkään eläneet globalisaation synnyttämässä taloudellisten riippuvuuksien maailmassa. Nyt kuitenkin olemme muutoksen äärellä, sillä suurvallat keskinäisellä ”suuraluekilpailullaan” ovat ainakin osaksi ottaneet sitä roolia, jota aiemmin hallitsivat suuryritykset. Valtioiden runsastunut tukipolitiikka (investoinnit, tutkimus ja tuotekehitys jne.) tukevat valtiokeskeistä (valtiokapitalismi!) kehitystä. Näin tapahtuu riippumatta siitä, ovatko kysymyksessä liberaalit demokratiat vai autoritäärisesti johdetut valtiot. Suomi on joutunut vaikean paikan eteen, koska se on  ollut kriittinen valtion tukiin nähden jo pidemmän aikaa, vaikkei ole itsekään niistä luopunut.

Miten Suomi sopeutuu suuralueiden muodostumiseen?  Miten sen paikka määrittyy? Suuralueiden ytimessä voisivat olla Yhdysvallat, Kiina ja EU. Tässä ajattelussa Venäjä on osa Kiinan suuraluetta. Mutta suostuuko se siihen uudessa maailmanjärjestyksessään.

Edellä kuvattua kehitystä mutkistavat esimerkiksi Yhdysvaltain uudelleen herännyt kolonialismi ja Venäjän aggressiivisuus naapurivaltiota kohtaan. Myös Kiina on tarkka etupiiristään Tyynen valtameren reuna-alueella. EU taas yrittää luopua neuvottomuudestaan säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja jäljelle jääneen valta-asemansa.

Maailmanpolitikan uusina napoina näyttäytyvät Kiinan ja USA:n johtamat suuralueet.

Koska suurvaltioiden roolit ovat muuttuneet ja muuttumassa,  joutuu Suomi pienenä valtiona pohtimaan asioita EU:n osana, suvereenina valtiona sekä suhteessa suuralueisiin ml. suurvaltojen uudet etupiirit. Myös Venäjän aggressiivinen vahvistuminen pitää Suomen oman edun valvonnan hereillä.