Tarkoitukseni on käsitellä puolueettomuuden
(sitoutumattomuuden) ristiriitaista asemaa valtioiden välisissä suhteissa
lähinnä Suezin kriisistä (1956) johdettuna tapahtumaketjuna. Tässä kirjoituksessa
en juurikaan käsittele aikoinaan hyvinkin merkittävää puolueettomuuden ja
sitoutumattomuuden (sitoutumattomien maiden yhteisö) keskinäistä globaalin
tason suhdetta, jossa olisi aihetta kokonaan erilliselle käsittelylle.
Lähihistoriassa, johon lasken mukaan koko 1900-luvun sekä
2000-luvun puolueettomuuteen on kohdistunut ankaria paineita, koska siihen on suhtauduttu
karsaasti johtuen suurvaltojen pyrkimyksestä, jossa leimallista on iskulause
”jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan”. On aiheutunut
mustasukkaisuutta, mikä suurvalta saa omia puolueettomien valtioiden tuen omien
tarkoitusperiensä välikappaleeksi. Osa viimeisten 100 vuoden aikaisista suurvaltajohtajista
ei ole ymmärtänyt koko käsitteen olemassaoloa ja suhtautuu siihen
vähättelevästi. Pahimmillaan puolueettomuus edustaa ”moraalittomuutta”.
Suomi sai osuutensa tästä ”puolueettomuuden
moraalittomuudesta” kamppailtuaan
Neuvostoliiton kanssa riippumattomuudesta, mutta menestyi kuitenkin
oivasti olosuhteet huomioiden, vaikkei huomioitaisi ilmiselvää
suomettumistakaan.
::::::::::::::::::::::::::::
Suezin kriisin aattona syntyi länsimaiden kesken
erimielisyyttä puolueettomuuden oikeutuksesta maailmanpolitiikassa ja
alueellisesti. Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles pyrki kieltämään
puolueettomuuden arvon, jota useat valtiot, kuten Suomi ja Ruotsi pitivät
statuksena. Dullesin ajattelu oli lähellä Stalinin kaksijakoista maailmankuvaa.
Konkreettisesti kiistely juonsi juurensa erimielisyydestä koskien
Assuanin padon rahoittamista. Yhdysvallat kieltäytyi tukemasta hanketta vuonna
1956 sen ilmoitetun kalleuden vuoksi, jolloin Neuvostoliitto ilmoitti, ettei se myöskään ollut valmis ottamaan
rahoitusvastuuta.
Asian
kummallisuuksiin kuuluu, että Yhdysvallat
alkuperin pyrki saamaan hankkeen estääkseen Egyptin kääntymisen Neuvostoliiton
puoleen. Paljastui, että kiistan keskiössä oli Egyptin puolueettomuuspyrkimys,
johon presidentti Eisenhower suhtautui myönteisesti ja Dulles hyvin
kielteisesti. Eisenhower totesi olevan
ilmeistä, että ”on tiettyjä ideologisia, maantieteellisiä tai muita syitä,
jotka tekevät sotilasliitot epäkäytännöllisiksi”. USA:n liittolaiset hermostuivat Eisenhowerin
puheista ja ulkoministeriön pitikin oikaista Eisenhowerin ottamia kantoja
länsiliittoutuneiden merkitystä korostavaksi.
Mielenkiintoista on, että Richard Nixon omalla kannallaan
myötäili Eisenhoweria. :::::::::::::::::::::::::::::::
Lopulta kävi niin, että
Egypti hankki Assuanin padon rahoituksen Neuvostoliitolta, mutta vasta vuonna
1958. Ideologit totesivat tällöin, että Yhdysvaltain periksi antaminen merkitsi
samalla luopumista saada Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser lännen
puolelle.
Yhteenvetona voitaisiin todeta, että näytti siltä, että
Eisenhowerin ( Nixonin) ja Dullesin
välillä vallitsi jyrkkä erimielisyys suhtautumisessa puolueettomuuteen. Kaiken kaikkiaan Asssuan ja Suez edustivat
tyylipuhdasta kylmän sodan ”jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan”
-ajattelua.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Kuten tunnettua Egypti kansallisti Suezin kanavan vielä
vuoden 1956 aikana. Englanti ja Ranska
ryhtyivät vastatoimiin kanavan palauttamiseksi sitä hallinnoineelle yhtiölle.
Syttyi sota, jossa Englanti, Ranska ja
Israel yhteen pelaten pyrkivät pakottamaan Egyptin sopimukseen, jossa kanava
palautuisi entisille omistajilleen.
Kun sotatoimenpiteet olivat käynnistymässä, ilmoitti Yhdysvallat yllättäen, että ei hyväksy interventiota kanavalle. Se
merkitsi Yhdysvaltain asettumista liittolaisiaan vastaan. Englannin ja Ranskan
oli pakko v etäytyä kanavalta.
Noihin aikoihin suurvaltojen kilpailu puolueettomien
valtioiden suosiosta kiihtyi äärimmilleen. Yhtenä seuraamuksena Neuvostoliitto
kiristi otettaan etupiiriinsä lukemastaan Suomesta yöpakkasten
aikaan vuoden 1958 syksyllä ja noottikriisin yhteydessä vuonna 1961.
Eisenhowerilla oli toki monia syitä kääntyä liittolaisiaan
vastaan ainakin väliaikaisesti. Yhdysvalloilla olivat presidentinvaalit edessä,
jotka loivat lisäjännitteitä ja estivät tehokkaasti riskipitoisten hankkeiden tukemisen.
::::::::::::::::::::::
Edellä on kuvattu puolueettomuutta väliin tulevana
muuttujana. Puolueettomuuden komein instituaalinen manifesti on ”Sitoutumattomien
maiden liike” (per.1961 Belgradissa). Se
on 120 valtion järjestö, johon kuuluu pääosin kehittyviä (kehitys-)maita. Se
perustettiin mahtipontisesti kylmän sodan aikana vastineeksi Natolle ja
Varsovan liitolle. Kuuluisia perustajajäseniä olivat mm. Gamal Abdel Nasser,
Josip Broz Tito ja Jawaharlal Nehru. Käsitteitä sitoutumattomuus ja
puolueettomuus käytetään nykyään yleensä erillisinä niiden luonteesta johtuen.
Sen verran erilaisia ovat niiden
tavoitteet ja olomuoto.
Sitoutumattomien maiden yhteisö on jossain määrin menettänyt
asemiaan, mutta niin on myös puolueettomien valtioiden yhteisö. Suomessakin liittoutumisen
”pakko” tai ajan henki koettiin positiivisena
asiana pari vuotta sitten. Puolueettomat maat koettiin synonyymiksi käsitteelle
”harmaa vyöhyke”. Koen itse käsitteen halventavana, jopa loukkaavana. Se vain
kuvaa kuinka muodikasta oli ja on olla sitoutunut (so. liittoutunut). Tässä
määrittelyssä tullaan lähelle John Foster Dullesin monien vastenmieliseksi kokemaa valtion tilaa,
jota Dulles luonnehti moraalittomaksi.
Nykyisin tilanne liittoutumisen/liittoutumattomuuden ja niistä saatavan hyödyn tai haitan välillä vaihtelee.
Grönlannin, Panaman ja Kanadan osalta voitaneen sanoa, että liittoutuneisuus ei
ole mikään suoja tai turva niiden itsemääräämisoikeuden olemassaololle. Näyttää
siltä, että liittoutuneisuus on yhtä vaarallinen ympäristö jollei vaarallisempi kuin liittoutumattomuus.
Onko nyt niin, että ”omasta kuormasta saa syödä”, eli että
omia liittolaisia kohdellaan kaltoin. Ainakin joissakin tapauksissa, uuskolonialismi
on saanut uutta suosiota nykymaailmassa luoden epävarmuutta kansainväliseen
yhteisöön. Uusia maailmanjärjestyksiä pystytetään
ja hegemoniset ”suuralueet” ovat niiden keskiössä.
Samaan aikaan tehokkaisiin kauppasuhteisiin ja työnjakoon perustunut globalisaatio on kärsinyt vaurioita.
Puolueettomien ja liittoutuneiden maiden toimintalogiikkaa
sivuaa globalisaatiokauden ”yhtiövaltaa ”, jota räikeimmin ovat edustaneet
jättimäiset ohjelmisto- ja elektroniikkayhtiöt. Ne ovat globalisaation kaudella
asettaneet ääritapauksissa kyseenalaiseksi valtioiden suvereniteetin tai
ainakin horjuttaneet sitä.
Entinen Moskovan suurlähettiläs, ja nyttemmin Nokian johtotehtäviin siirtynyt
Mikko Hautala nostaa HS:n kolumnissaan ”Paasikiven painajainen tuli takaisin ”15.4.
2025 historian hämystä esille Paasikiven kauhisteleman ”Staatsräsonin”
(valtioedun), jota nyt niin häikäilemättä edustaa Donald Trumpin Yhdysvallat,
joskaan Venäjä ja Kiina eivät jää paljoa jälkeen. Melkeinpä tulee mieleen
toista maailmansotaa edeltänyt ja pikkuvaltioihin kohdistunut kuristusote (Baltia,
Suomi ym.). Yhdysvallat on aloitteentekijänä nostanut valtioedun kaiken yläpuolelle ja
heikentänyt aiemmin niin mahtavan globalisaation kaupankäyntiverkostoja niin,
että ne vain häthätää pystyvät säilyttämään asemansa. Jostakin syystä
yhtiövallan ylilyöntien aiheuttama haaste ei vaivaa Mikko Hautalaa, ainakaan
hän ei kolumnissaan viittaa siihen (syynä ehkä nykyinen asema Nokian korkeassa
tehtävässä).
Tässä kirjoituksessa olen yrittänyt kerätä yhteen palapeliin
maailmanpolitiikan ja kaupan keskeisimmät
palaset, jolloin avainkäsitteiksi muodostuvat seuraavat:
sitoutumattomuus/puolueettomuus, liittoutuminen/ liittoutumattomuus, säännönmukaisuus,
globalisaatio, yhtiövalta, Staatsräson (valtioetu) ja geopoliittiset
suuralueet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti