Ruotsin oikeistolainen pääministeri Fredrik Reinfeldt taisi sanoa jotenkin niin, että hän on demari, mutta demarit itse ovat unohtaneet olevansa demareita. Tämä tuli mieleen, kun luin Henrik Berggrenin kirjoittaman perusteellisen, yli 600-sivuisen Olof Palmen elämäkerran ”Edessä ihana tulevaisuus”. Reinfeldtin lausunto kuvaa, miten puolueet Ruotsissa sisäistävät hyvinvointiyhteiskunnan kansakunnan yhteisenä arvona. Tottakai oikeistopuolue Maltillinen kokoomus on arvostellut vuosikymmenien varrella demareita sosialisoinnista ja verojen liian suuresta osuudesta bruttokansantuotteesta, mutta käytännön politiikassa ristiriita ei ole ollut kovin suuri.
Ruotsalaista hyvinvointiyhteiskuntaa on uhattu oikeastaan kaksi kertaa viimeisten 50 vuoden aikana. Ensin radikaalivasemmisto halusi vahvistaa sosialismia Ruotsissa 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkupuolella niin kuin monissa muissakin maissa. Miten ruotsalaiset suhtautuivat radikalismiin? Muutamia havaintoja: ensinnäkin vasemmistoradikaali ideologinen hyöky lähinnä terävöitti Olof Palmen (ei niinkään Tage Erlanderin) retoriikkaa. Voitaneen kuitenkin sanoa, että Palme otti pehmeästi vastaan vasemmiston aggressiiviset iskut. Ehkä parhaimmillaan Palme oli, kun ruotsalaiset opiskelijat valtasivat oman talonsa (ylioppilastalon) vuonna 1968. Mitään pelkäämättä Palme marssi vellovien joukkojen eteen ja sanoi puolustavansa ruotsalaista demokratiaa loppuun saakka. Olin kuulevinani (dokumenttifilmiltä) suosionosoituksia opiskelijoiden itsensä taholta tuona ikimuistettavana iltana. Kovin radikaalihyöky maltillistui, ja voisi sanoa kesyyntyi, ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan syleilyssä.
Mielenkiintoista tässä on, että monissa muissa länsimaissa syntyi vastareaktio vasemmistosuuntaukselle ja valtaan nousivat konservatiivihallitukset (myös Suomessa vastareaktio oli selvä, vaikka ei realisoitunut hallituskokoonpanossa silloisessa suomettuneessa ilmapiirissä). Ruotsissa kävi ”tyypillisesti”: demarit saivat yhden kaikkien aikojen suurimmista voitoista, 50,1 prosentin kannatuksen vuoden 1968 vaaleissa. Näytti siis siltä, että ruotsalainen yhteiskuntamalli absorboi itseensä kansainvälisen vasemmistoprotestin.
Keskustajohtoinen porvarihallitus pääsi valtaan vasta vuonna 1976 ja silloinkin vedenjakajana toimi ensisijaisesti suhtautuminen ydinvoiman lisärakentamiseen. Keskustan Thorbjörn Fälldinin kategorisen jyrkkä suhtautuminen ydinvoimaan niitti kannatuksen varsinkin keskustapuolueelle.
Päinvastaiselta suunnalta ruotsalaista hyvinvointiyhteiskuntaa uhattiin 1980-luvulla. Uusliberalismi oli päivän sana. Yhteiskunnan puuttumista elinkeinoelämään tai yleensä ihmisten asioihin kritisoitiin kaikkialla länsimaissa. Milton Friedmanin taloustieteen Nobel-palkinto vuonna 1976 oli eräänlainen lähtölaukaus uusliberaalille virtaukselle (Milton Friedman tosin itse kielsi olevansa uusliberaali, omasta mielestään hän oli klassinen liberaali).
Ruotsalaisessa yhteiskunnassa tapahtui jälleen jotain omintakeista. Kesken oikean laidan rynnäkköä ruotsalaiset asettuivat vanhojen hyvinvointiyhteiskunnan periaatteiden kannalle. Henrik Berggren toteaa että mielipidetiedusteluissa valtion rooli pienentämisvaatimukset saivat 40 prosentin kannatuksen vuonna 1970. Vuosina 1980-81 samantyyppisiin kysymyksiin vastasi myönteisesti enää 20-25 prosenttia kansalaisista. Berggren toteaa: ”Kansalaisista 70-90 prosenttia oli 1980-luvun alussa sitä mieltä, etteivät valtio ja kunnat saaneet vähentää eläkkeistä, sairaanhoidosta ja koulutuksesta aiheutuvia menoja”.
Näyttääkin siltä, että uusi ideologia sai kannatusta lähinnä tiedotusvälineissä ja eliitin piirissä. Tavallinen svensson turvautui julkisen sektorin suureen rooliin. Uusliberalistiset virtaukset vaikuttivat lähinnä porvaririntaman sisällä: painopiste siirtyi keskustasta ja kansanpuolueesta kokoomukseen.
Vuoden 1982 vaalit päätyivät Olof Palmen voittoon. Hän pysyi pääministerinä kuolemaansa saakka.
Entä mikä on tilanne tänä päivänä? Matillinen kokoomus on suomalaisen sisarpuolueensa tavoin omaksunut ja kauan sitten hyvinvointiyhteiskunnan pääpiirteet. Pikemmin näyttää siltä, että laajempi hyvinvointiyhteiskunnan kritisointi johtaa vanhojen hyvinvoinnin puolustajien kannatuksen lisääntymiseen. Heistä on tullut uusi konservatiivinen taho.
Ruotsin malli on maailmankuulu. Siitä voidaan käyttää nimitystä skandinaavinen malli, mutta silloinkin Ruotsin ratkaisut ovat sen ytimessä. Ruotsin mallin pohjalla ovat sotien aikana ja sen jälkeen kertynyt kansallisvarallisuus, kun Ruotsi onnistui pysymään varsinaisten sotatoimien ulkopuolella. Lisäksi Ruotsin elinkeinoelämä kukoisti 1950- ja 1960-luvulla. Bruttokansantuotteen kasvu oli ripeää (vuonna 1964 peräti 7 prosenttia). Ruotsista ei voi kaiken tasa-arvokoohotuksen keskellä sanoa, että se on luokkayhteiskunnasta vapaa, pikemminkin päinvastoin. Minusta on näyttänyt siltä, että ruotsalaisen yhteiskunnan toimivuus perustuu, ei niinkään luokkaerojen väistymiseen, vaan pikemminkin siihen, että eri luokat ovat tulleet toimeen keskenään erittäin hyvin.
Palmen mallin nimi voisi olla demokraattinen sosialismi. Se ei kuitenkaan suuntautunut elinkeinoelämää vastaan. Asia on päinvastoin, kuten Berggren toteaa: ”Palmen ajatus ´vahvasta yhteiskunnasta´, joka lisäisi yksilön valinnanmahdollisuuksia, suorastaan edellytti tehokasta ja kilpailun oloissa toimivaa elinkeinoelämää”.
Onko siis Ruotsin malli lopullinen? ”Historia jatkuu” -teemaan ei voi sisällyttää tällaista ajatusta. Mikään ei ole lopullista. Ruotsalaiset ovat kuitenkin onnistuneet hätkähdyttämään kerta toisensa jälkeen onnistuneen tuntuisilla ratkaisuilla.
Kirjoitan tätä Tall Ships Races -tapahtuman jälkitunnelmissa. Kun katselin laivojen poistumista Hietalahdesta, niin jälleen se oli ruotsalainen laiva, joka onnistui hätkähdyttämään: laivan kanuunat (tosiasiassa ruutipanokset räjäytettiin laivan sisällä) jyrähtivät sellaisella paukkeella, että ääni mahtoi kuulua Mäntsälään saakka. Jälleen ruotsalaiset pääsivät luomaan ikimuistettavan hetken.
…………………………………….
Ruotsalaisille järjestelmä on ollut aina tärkeä. Jos tarvitaan toisten yläpuolelle jokin hahmo, niin olkoon hän sitten Tage Erlanderin tai Per Albin Hanssonin kaltainen ”kansakunnan isä”. Siihen muottiin Palme oli aivan liian ärhäkkä. Jos siis huipulle nousee Palmen kaltainen ihminen, joka Muhammad Alin tavoin ”liiteli kuin perhonen ja pisti kuin ampiainen”, on hän järjestelmälle liikaa. Palme oli monin tavoin vihattu mies, mutta hänellä oli myös vankkumattomat kannattajansa.
Kun Palmen vanha ystävä Bertil Östergren päätti kirjoittaa ilkeämielisen kirjan Palmesta (Vem är Olof Palme?), antoi tämä – tietäen Östergrenin tarkoitusperän – pari haastattelua kirjaa varten! Näin voi käyttäytyä vain henkilö, joka on läpikotaisin taistelunhaluinen. Kun tähän lisätään äärimmäinen työteliäisyys hänen oikeana pitämiensä asioiden puolesta, alkaa kokonaisuus olla kasassa muutamin pelkistetyin vedoin.
Palme kävi sisällään taistelun kollektiivisten vaatimusten ja yksilön mahdollisuuksien laajentamisen välillä. Palme koki, että ihmiset vaativat kollektiivisesti hyvinvointipalveluja, missä hän varmaan oli oikeassa. Mutta miten tähän sopii yksilöllisten mahdollisuuksien laajentaminen? Siten - Palmen mukaan – että edellinen mahdollisti jälkimmäisen. Hän ei nähnyt ristiriitaa näiden kahden välillä ja suurin osa ruotsalaisista oli – ja on edelleen - samaa mieltä hänen kanssaan.
Elämänsä viimeisinä vuosina Palme näyttää pohtineen yhteiskunnan liikkeen syklisyyttä amerikkalaisen historioitsijan Arthur Schlesingerin opastamana. Palme jopa halusi säästää paukkuja vuoden 1988 vaaleihin joiden aikaan hän oletti uusliberalismin vastasyklin olevan päällä. Vuoden 1985 vaalit menivät oikeistoaallon (uusliberalismin rynnäkön) torjuntataistelun merkeissä. Palme selvisi voittajana 45 prosentin kannatuksen turvin. Hän ei ollut todistamassa minkälainen tilanne vallitsi vuonna 1988, mutta yleisesti ottaen Schlesingerin syklisyysajattelu oli liian kaavamainen. Ehkä Palmen ajatuksissa siinsi vuosi 1988 hyvinvointiyhteiskunnan seuraavan vaiheen käynnistysvuotena.
Miten näen menneen tulevaisuuden nyt? Uusliberalismi ei ollut ohi vuonna 1988 eikä edes seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana. Oikean reunan vaatima uusliberalistinen ”järjestelmän vaihdos” on sekin toteutumatta. Palmen perinnön näkökulmasta on syytä todeta, että sykli ja vastasykli (tai hegeliläis-marxilaisittain teesi ja antiteesi) eivät näytä edenneen kausaalisesti. En itsekään ole pystynyt löytämään varmaa syytä, miksi sykli (uusliberalismi) ja sen vastasykli (keynesiläinen sykli) ovat voimassa samanaikaisesti muodostamatta synteesiä. Ehkä avain on poliittisen ilmapiirin polarisoitumisessa. Se pirstoo normaalit syy-seuraussuhteet ja jättää epävarmuuden ilmapiirin keskuuteemme.
Henrik Berggren lopettaa Olof Palmen elämäkerran siihen kylmään helmikuun päivään, jolloin Palmen elämä päättyi. Ratkaisu on oikea. Sen jälkeen alkoi Palmen toinen elämä, legendana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti