Kesälukemisena olen pieninä annoksina lukenut Olof Palmen elämäkertaa ”Edessä ihana tulevaisuus”. Se on kiehtova kertomus ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittymisestä. Synnystä ei tässä ehkä voida puhua, sillä ruotsalaisen mallin juuret ulottuvat vuosisadan alkuun ja varsinaisen ”kansankodin” syntymä 1920- ja 30-luvulle.
Tässä kirjoituksessa seurailen pitkäaikaisen sodanjälkeisen pääministerin Tage Erlanderin ja hänen seuraajansa Olof Palmen keskinäistä suhdetta ja keskinäisiä vaiheita ruotsalaisen ”vahvan yhteiskunnan” luomisessa erityisesti 1950-luvulla. Tämä on tarina Iso-Tagesta (Erlander oli isokokoinen fyysisesti) ja 174 senttisestä Pikku-Olofista. Henkisesti molemmat ovat vaikuttavia persoonia, mutta kuitenkin eri tavalla. Erlander (pääministerinä 1946-1969)on eräänlainen kansakunnan isähahmo ja sitä hän oli myös Palmelle. Palmelle on taas ominaista tietty luonteen teräväreunaisuus ja nopea äly. Toisaalta, kyllähän Erlanderkin osasi olla pureva. Erlander oli pääministerinä peräti 23 vuotta (1946-1969), joka sopisi vaikkapa diktatuuriin, mutta kaikki valinnat tehtiin viimeisen päälle demokraattisesti.
”Edessä ihana tulevaisuus” -teoksessa viitataan Erlanderin julkaistuihin päiväkirjoihin, jotka toivat paljon uuttaa hänen muotokuvaansa. Erlanderille oli ominaista alituinen huoli puolueensa tulevaisuudesta. Hän koki olevansa jatkuvasti uhattuna ja tutkaili alituiseen paitsi muiden ihmisten edesottamuksia niin myös itseään. Hän oli siis ihminen, joka oli ja eli ammatikseen ”huolien vallassa”. Kun vaaleissa sosialidemokraatit keräsivät jatkuvasti nykynäkökulmasta hätkähdyttävät, likipitäen 50 prosentin kannatusluvut, niin tällainen huolissaan olo tuntuu vähintään liioitellulta. Mutta ehkäpä kannatus säilyi korkealla juuri tästä syystä: Erlander koki, että oli pakko tarttua jokaiseen kannatusta uhkaavaan haasteeseen.
Olof Palme oli puolueen nuorisotähti 1940-luvulla. Hän osoitti johtajataipumuksensa jo yliopistopoliitikkona. Erlander pani merkille ilmeisesti hyvin varhain Palmen lahjakkuuden ja otti hänet avustajakseen vuonna 1953. Palmelle ei selvästikään ollut kirkasta kuvaa ”mikä hänestä tulee isona”, diplomaatti, korkea virkamies, ammattiupseeri(!)…... Hän oli niitä onnellisia, joiden ei tarvinnut itse keksiä vaihtoehtoja: muut kehittivät niitä hänen puolestaan. Vahvalla kunnianhimolla ja vaikuttamishalulla varustettu Palme valitsi politiikan. Valinta on jälkikäteen ajateltuna luonteva, sillä hän oli selvästi ”poliittinen eläin”.
Paljon on pohdittu Palmen yläluokkaista taustaa. Monelle suvussa tuli yllätyksenä, että Palme valitsi sosialidemokraattisen puolueen. Yhdeksi syyksi Palme itse on esittänyt stipendivuoden Yhdysvalloissa heti sodan jälkeen. Ilmeisesti hän vakuuttui ”vahvan yhteiskunnan” vaihtoehdosta jo tuolloin. Hänen kansainvälisyysulottuvuutensa liittyy henkilökohtaisiin ominaisuuksiin: hän oli kiistaton, kielitaitoinen monialainen lahjakkuus, jolle ei riittänyt kotimaan hiekkalaatikko. Eläkejärjestelmän kehittäminen, oma ydinase, solidaarisuus kehitysmaita kohtaan, maailmanpolitiikka … kaikki soveltuivat hänelle.
Mielestäni Ruotsin malli kehittyi suotuisasti juuri Erlanderin ja Palmen loistavan vuorovaikutuksen ja työnjaon ansiosta. Kaiken kaikkiaan ”Edessä ihana tulevaisuus” antaa kuvan, että heidän keskinäinen suhteensa oli aivan erityinen, eräänlainen symbioosi. Palme valmisteli ohjelmat ja kirjoitti puheet Erlanderin hengessä ja Erlander vaikutusvallallaan ajoi asiat läpi. ”Missä on Palme” oli Erlanderin vakiokysymyksiä. Hän oli selvästi riippuvainen adjutantistaan ja seuraajastaan.
Helposti tällainen suhde johtaa jossain vaiheessa keskinäiseen kilpailuun. Tästä ei ole havaintoa. Voisi ehkä sanoa, että Palme valmisteli asiat, toimi generaattorina, mutta molemmat olivat äärimmäisen työteliäitä moottorimiehiä. Palme oli liian kiistanalainen ja ärhäkkä suustaan, jotta hän olisi yksin pärjännyt 1950- ja 1960-luvulla. Tarvittiin Erlanderin poliittista osaamista ja auktoriteettia.
Erlander ja Palme olivat myös politiikan sisällössä hyvin samoilla linjoilla. Ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suuntaviivat ja ääriviivat määriteltiin hyvin pitkälle 1950-luvun jälkipuoliskolla. Erlanderin ja Palmen tavoitteet on johdettavissa Maslowin hierarkiasta, jonka mukaan ihmisten tarpeet voitiin määrittää eräänlaiseksi nousevien tasojen rakennelmaksi. Maslowin tavoitteena oli sellaisen yhteiskunnan luominen, jossa ”mahdollisimman monet ihmiset kykenevät itsensä toteuttamiseen”.
Palme ja Erlander sovelsivat tätä tavoitteistoa tietoisesti tai tiedostamatta 1950-luvun jälkipuoliskolla. Kansankodissa 1930-luvulla pyrittiin täyttämään ”vain” ihmisten perustarpeet. Nyt, 1950-luvulla, piti tyydyttää ihmisten kasvavat odotukset. Uusin tavoitteisiin tuli pyrkiä ”vahvan yhteiskunnan” avulla. Oli sovitettava yhteen henkilökohtaiset elintason laajentamispyrkimykset (oma asunto, oma auto…) ja mahdollinen sairastuminen tai työttömäksi joutuminen. Erlander ilmaisi tämän seuraavasti: ”sosiaalipolitiikan keinoin on taattava elintason säilyminen kutakuinkin entisellään” epäonnen kohdatessa. Konkreettisesti päämääriin päästiin mm. uuden sairausvakuutuslain ja uuden työeläkelain avulla.
Kysymys ei ollut kuitenkaan pelkästään sairaudesta ja eläkkeistä. Kaikki kansalaiset piti saada uusien palvelujen piiriin, joihin kuuluivat koulutus, terveydenhoito, kulttuuri, vapaa-ajanvietto, liikenne- ja viestintäyhteydet.
”Vahva yhteiskunta” tuli porvarillisten tahojen korostamien vapaaehtoislähtöisten palvelujen sijaan. Uusi ajattelu löi läpi kansalaisten keskuudessa. Vaihtoehtokin esitettiin (Gustav Möller). Sen mukaan valtio olisi vastannut yleisestä perusturvasta, mutta ammattijärjestöt ja kansanliikkeet ”muista sosiaaliavun muodoista”. Erlanderin ja Palmen linja kuitenkin voitti.
Ajatus siitä, että kansalaiset ikään kuin velvoittivat – asettivat vaatimuksen – valtiovallalle hyvinvoinnin lisäämistarpeista on mielenkiintoinen. Palme ja Erlander lähtivät siitä, että näihin vaatimuksiin oli vastattava. Jo tuolloin keskusteltiin kansalaisten oma-aloitteisuuden häviämisestä ja byrokratiasta. Tosi- asiassa vaihtoehtoja ei ollut. Kansalaiset antoivat tukensa johtokaksikolle. Linjaukset varmistivat Erlanderin ja Palmen vallassa pysymisen pitkälle eteenpäin. Ruotsista tuli viimeistään 1960-luvulla ”mallimaa” ja erittäin korkean elintason maa.
Entä miltä Palmen ja Erlanderin työ näyttää tämän päivän näkökulmasta?
Erlanderin ja Palmen eräänä lähtökohtana hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisessä olivat kansalaisten ”kasvavat odotukset”. Hyvinvointiyhteiskunnan edistysaskeleet ja saavutukset 1950- ja 1960-luvulla ovat mielestäni eräänlainen historian merkkiteos. Voidaan pohtia oliko tämä ponnistus tavallaan ylisuoritus. Pystyivätkö ihmiset siitä ajankohdasta eteenpäin täyttämään itse hyvinvointiyhteiskunnan heille heittämät vaateet? Monet ovat tänä päivänä valmiit mielessään esittämään väitteen, että ihmiset eivät ole ottaneet heihin kohdistuvaa haastetta oikein vastaan.
Kokemusperäisesti uskaltaisin sanoa että ”nälkä kasvaa syödessä”, ts. kun ihmisille annetaan etuja, he eivät ole kovin pitkään kiitollisia saavutetusta. Vähän ajan kuluttua vaaditaan lisää hyvää. Kansalaisten – ja heidän puolestaan etuja ajavien poliitikkojen – pitäisi asettaa vastatusten tarjottavat edut ja oma vastuu. Kas siinä pulma.
Tämän ajan netin mielipidesivut ovat pullollaan syytöksiä sosiaaliturvan väärinkäytöstä. Hyvinvointiyhteiskunta edellyttää siis korkeaa moraalia ja epäillään, että kaikki eivät vastavuoroisesti panosta itse hyvinvointiyhteiskunnan eteen riittävästi (kouluta itseään, elä terveellisesti hae aktiivisesti töitä jne.). Mutta ehkä tämä ei ole kuitenkaan kaiken ytimessä. Onko aika ajamassa nykymallisen hyvinvointiyhteiskunnan ohi. Itse asiassa tässä voisi viitata globaaliin kehitykseen. Se ei selvästikään suosi kansallisvaltion sisälle rakennettua hyvinvoivien ihmisten yhteiskuntaa, vaan pyrkii pikemminkin pirstomaan sen.
Tarvitaan siis jotain muuta. Meillä Suomessa kuuluisa Pekka Himasen tulevaisuustutkimus (”Sininen kirja” on sen välitodistus) pyrkii löytämään vastauksen tähän haasteeseen. Himanen on asettanut tavoitteekseen luoda ”Hyvinvointiyhteiskunta 2.0:n”. Ajatus on, että vanhaa ei tuhota, vaan evoluution kautta pyritään sovittamaan vanhan hyvinvointiyhteiskunnan parhaat piirteet muuttuneeseen maailmaan. Lisäksi tarvitaan jotain merkittävää uutta. Onnea ja menestystä pohdinnoille!
Ruotsalaisittain voisi miettiä olisiko alkuperäinen kansankoti ollut Hyvinvointiyhteiskunta 1.0 ja Erlanderin ja Palmen versio 2.0. Nyt tehty tai meneillään oleva uudistustyö edustaisi versiota 3.0.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti