Kun kuuntelee Jan Vapaavuoren puheenvuoroja, ei jää epäselväksi, kuka on Kokoomuksen oikean siiven kellokas. Vapaavuori vastustaa elvytystä ja kannattaa liittokohtaisia tai paikallisia työmarkkinasopimuksia. Mielenkiintoista tässä on, että hänen ja muun puoluejohdon kannat eivät välttämättä käy yksiin puhumattakaan siitä, että näillä puheilla olisi muiden hallituskumppanien tuki. Ja tietenkin hän ilmoittaa, ettei ole mitenkään kilpasilla Jyrki Kataisen kanssa.
Ovatko nämä poliitikon heinäpuheita? Kyllä osittain, mutta kyse on myöskin selvistä linjakysymyksistä Kokoomuksen sisällä. Olen useissa yhteyksissä näissä blogikirjoituksissani todennut, että meiltä puuttuu varsinainen oikeistopuolue Suomesta, mutta meillä on kyllä oikeistolaisesti ajattelevia ihmisiä. Kokoomus on nykyisellään hyvinvointiyhteiskunnan vankkumaton tuki. Entä Vapaavuori? Jos häneltä kysytään asiaa, hän ilman muuta ilmoittaa olevansa hyvinvointiyhteiskunnan kannalla, mutta ei tällaisella ilmoituksella ole mitään merkitystä.
Vapaavuori korvasi hallituksessa Jyri Häkämiehen, joka meni ”omiensa joukkoon” EK:hon. Pitäisin Vapaavuorta vielä hiukan tiukempana oikeistolaisena kuin Häkämiestä. EK:ssa Häkämies ei sulje varmaankaan keskitettyä ratkaisua pois syksyn neuvotteluissa. Ei varsinkaan, kun EK:n hallituksen puheenjohtaja Kokkila on hämmästyttävän voimakkaasti pitänyt esillä keskitettyä ratkaisua.
Onko maan hallitus siis entisestään repeämässä Vapaavuoren mielipiteiden takia? Enpä usko. Kyllä mielipiteet riittävästi yhtenevät, kun kova pannaan kovaa vasten.
Vapaavuori antaa itsestään kovanaaman kuvan. Mielipiteet lausutaan itsevarmasti ja samalla hieman nykäistään olkapäätä sanojen painoarvon ja itsetehostuksen lisäämiseksi. Vapaavuori lienee miettinyt linjaustensa kannatuksen. Joka tapauksessa hän on profiloitunut selvemmin oikeistopoliitikoksi kuin pitkään aikaan kukaan vaikutusvaltaisista poliitikoista Kokoomuksessa. Arvioisin kylmän rauhallisesti hänen tukijoikseen noin neljäsosan Kokoomuksen kenttäväestä.
Entä jos Vapaavuori joskus on puolueensa puheenjohtaja? Miten hän tai pikemminkin hänen linjansa on sopusoinnussa sanokaamme Keskustapuolueen ja Perussuomalaisten linjojen kanssa? Asia voitaneen hoitaa niin, että kantoja sopivasti lievennetään, kun mahdollisessa yhteisessä hallituksessa haetaan kompromissia. Mutta tämä on vain yksi mahdollisuus, eikä edes todennäköisin. Voi olla, että Vapaavuoren linjaukset - jos hän seisoo niiden takana - eivät sovi lievennettynäkään nykyisille oppositiopuolueille sosialidemokraateista puhumattakaan.
Silloin meille voisi muodostua pitkästä aikaa selkeä oikeistopuolue, joka tunnustaa väriä. Epäilen kyllä, että tie on kivinen: suuri osa Kokoomuksen kellokkaista tietää, että 22-24 prosentin kannatus saadaan vaaleissa vain selkeillä hyvinvointiyhteiskuntaa koskevilla puoltoäänillä. Jos Kokoomus kuitenkin joka tapauksessa ajautuu oppositioon (kukapa olisi uskonut vielä pari vuotta sitten!), voisi ideologian painottaminen tulla kysymykseen. Kyllä Kokoomus aina 18 prosentin kannatuksen saa nykyistä oikeistolaisemmalla linjalla.
Kokoomuksessa näkyy selvää hermoilua. Ollaan tyytymättömiä hallituksen linjauksiin ja päätöksiin. Tässä tilanteessa on mahdollisuus ottaa riski ja ”selkeyttää” suuntaa siirtymällä puheiden ja päätösten myötä piirun tai parin verran oikealle. Kokoomuksen nuoret ovat jo valmiiksi odottamassa, että heidän tilaisuutensa tulee.
Kokoomus ja Perussuomalaiset ovat molemmat työväenpuolueita. Nykyinen työväestö on keskimäärin varsin konservatiivista porukkaa (varsinkin miehet). Ei olisi mitenkään yllättävää, jos nykyistä oikeistolaisempi politiikka (ei kylläkään välttämättä Vapaavuoren johdolla) saisi kannatusta Kokoomuksen lisäksi osassa Perussuomalaisia ja osassa Keskustaa. Tässä asetelmassa jyrkkään oppositioon jäisivät Sosialidemokraattinen puolue, Vasemmistoliitto ja Vihreät. Vihreistäkin Osmo Soininvaaran kaltaiset oikeistolaiset voisivat ruveta hoipertelemaan. RKP kelpaa molempiin ryhmiin, mutta se valinnee vallassa pysymisen mieluiten.
Suuret puolueet varmistavat selustaansa. Soini: ”Emme ole sitoutuneet Euroopan Unioniin, emmekä euroon”. Sitten lisätään, että perussuomalaiset eivät kuitenkaan aja Suomen eroa unionista tai eurosta. Europarlamenttiin halutaan mennä vastustamaan unionia ja euroa, mutta samalla huolehditaan, ettei eroa tapahdu. Tällä pääsee jo hallitukseen.
Puolueiden oikeat reunat laajentavat kannatustaan koska hyvinvointiyhteiskunta turvaa elämisen kehyksen, mutta solidaarisuus toista ihmistä kohtaan on heikentynyt. Hyvinvointiyhteiskunnasta on siis tullut yksilön (oman edun) asia. Yhteiskunnallinen solidaarisuus haiskahtaa vasemmistolaisuudelle.
Suomalaisessa puoluepolitiikassa on viimeisten 30 vuoden ajan ollut luonteenomaista pyrkiä poliittiseen keskustaan. Siellä ovat kansalaisten äänet. En pidä kuitenkaan mahdottomana puoluekentän polarisoitumisilmiötä. Paradoksaalisesti nykyinen eri väreistä koostuva hallitus toimisi silloin poliittisen kentän repeämisen airueena. Tällainen tilanne syntyy, jos hyvinvointiyhteiskunta rapautuu tai joutuu liian suuriin kustannuspaineisiin.
Silloin kortit jaettaisiin uudelleen. Populismille avautuisi aivan uusi sauma menestykseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti