Helsingin olympiakisoissa juoksivat Jamaikan maajoukkueessa silloiset huippupikajuoksijat Herbert McKenley, George Rhoden ja Arthur Wint. Näistä herroista kertoi kiehtovasti aikanaan Roberto L. Quercetani teoksessaan Kilpakenttien kuninkaat (1965). Luin tuon kirjan edestakaisin monta kertaa ja sillä on edelleen paikka kirjahyllyssäni. Jamaikalaiset olivat aikamoisia persoonallisuuksia sekä juoksijoina että henkilöinä. Herbert McKenleystä Quercetani kertoi juttua, että hän keksi uuden harjoitusmenetelmän: pysy kunnossa kilpailemalla! No, kyllä sillä menolla kunto lopahti kesken kaiken. Joka tapauksessa herrojen menestys oli vaikuttava olympiakisoissa.
Mutta se on osa Jamaikan kunniakasta pikajuoksuhistoriaa. Jotenkin jamaikalaiset katosivat välillä lähes kokonaan kuvasta. Tilalle tuli uusia sankareita eksoottisista paikoista kuten Trinidad & Tobagosta. Muistan yksittäisen jamaikalaisen sprintteritähden Lennox Millerin (1968, 1972). Ja sitten oli keskimatkojen juoksija George Kerrin....
Jamaikalaisten uusi tuleminen on tapahtunut viimeisen neljännesvuosisadan aikana ensin yksittäisinä huippuina, sitten massiivisena invaasiona. Moni saattaa muistaa yksittäisten tähdenlentojen ajan, johon kuuluivat mm. Donald Quarrie, kestotähti Merlene Ottey, Grace Jackson ja Juliet Cuthbert. Mutta viimeisten 10 vuoden tykitys on ollut vertaansa vailla. Jamaikalaisten menestystä on aina silloin tällöin epäilty dopingin käytöstä johtuvaksi. Kuitenkin vahvoilla on ollut toisenlainen selitys: jamaikalaiset ovat kehonrakenteeltaan sprintterityyppiä ja kun oikeantyppinen valmennus on kohdannut lahjakkuudet, on tulos ollut häikäisevä.
Keitä heitä on ollutkaan: Aleen Bailey, Sheri-Ann Brooks, Bert Cameron, Veronica Campbell-Brown, Nesta Carter, Shelly-Ann Fraser, Sandie Richards, Sherone Simpson, Kerron Stewart, Novlene Williams, Sherica Williams, Michael Frater ja tietenkin Asafa Powell, Yohan Blake ja Usain Bolt. Huikea joukko maailman parhaita sprinttereitä. Parhaimmillaan on tuntunut, että olympiakisojen ja maailmanmestaruuskisojen asetelma on ollut pikajuoksuissa Jamaika vastaan muu maailma. Edes USA ei ole ajoittain pystynyt vastaamaan jamaikalaisten vyörytykseen.
Sitten tullaan toisenlaiseen historiaan: useat edellä luetelluista ovat käyttäneet doping-aineita. Mutta niin ovat pohjoisen Amerikan juoksijatkin: Florence Griffith-Joyner, Ben Johnson, Tim Montgomery, Marion Jones, Justin Gatlin ja nyt viimeksi Tyson Gay.
Kysymys on laajemmasta ilmiöstä. On kysyttävä vakavasti onko kenelläkään asiaa maailman pikajuoksuhuipulle ilman dopingia. En epäile, etteikö huipulla voitaisi juosta puhtain keinoin 10,00 tai 11.00 paikkeilla olevia aikoja. Siitä eteenpäin onkin sitten vaikeaa.
Ehkä karmeimmat esimerkit pikajuoksujen doping-historiassa ovat Ben Johnson ja edesmennyt Florence Griffith-Joyner. Muistikuvani kertovat molemmista saman tarinan: he etenivät pikajuoksuissa tietylle tasolle ja edistyminen pysähtyi siihen. Maailman huipulle ajat eivät riittäneet. Ilmeisesti molemmat päätyivät samaan ratkaisuun: terävimpään kärkeen pääsy edellytti kiellettyjen aineiden käyttöä. Ja kun vauhtiin päästiin, lisättiin käyttöä oikein ronskisti. Giffith-Joyner ei koskaan jäänyt kiinni dopingista, mutta esitän – kuten moni muukin - raskaan epäilyn, että hän on käyttänyt kiellettyjä aineita.
Minusta tuntuu, että nykyiset huiput eivät enää odottele, että kehitys kaurapuuropohjalta pysähtyy. Doping on alusta lähtien mukana vauhdittamassa juoksuja. Puheet jamaikalaisten erityislahjakkuudesta pikajuoksuissa voitaneen unohtaa. Aivan liian moni on jäänyt kiinni, jotta maine voitaisiin palauttaa.
Mitä tämä merkitsee yleisurheilun kannalta? Vähintäänkin harmittavaa on, että yleisurheilun maine kärsii. Monet pitävät yleisurheilua sinä alkuperäisenä urheilulajina, mutta monet muut lajit ovat ohittaneet sen suosiossa. Vaikka vähän jokaisella lajilla on omat ongelmansa, ei voi välttyä ajattelemasta tilannetta, jossa suuret rahoittajat vetäytyvät esimerkiksi yleisurheilun GP-kisojen rahoituksesta, jolloin yleisurheilu viimeistään leimautuu toisen luokan urheiluksi.
Olen lukuisissa blogikirjoituksissa pohtinut doping-ongelmaa enkä pysty tietenkään esittämään mitään ratkaisevaa parannuslääkettä. Valvontaa ei pystytä saamaan kattavaksi. Urheilija voi vetäytyä harjoittelemaan johonkin eksoottiseen paikkaan ja käyttää aineita haluamallaan tavalla. Monien aineiden vaikutus on niin lyhytaikainen, että moni selviää tällä tavoin pälkähästä (eri asia on, mitä näytteistä myöhemmin paljastuu, kun näytteet säilötään myöhempää analyysia varten). Pahimmillaan dopingin käyttö on täysin organisoitua ”patrioottista” toimintaa: Right or wrong, my country!
Erikseen ovat siten Turkki tai Valko-Venäjä ja vastaavat maat, jossa kielletyt aineet ovat valtiosalaisuus. No, ehkä nämäkin salaisuudet ovat murtumassa. Huipulle pääsy on monelle niin tärkeää, että riski kannattaa ottaa, GP-kisojen palkintorahoja tai saatuja mainospalkkioita on vaikea jälkikäteen periä pois. Ainakin taloudellinen hyöty jää, vaikka maine meneekin.
Yksi vaihtoehto, jota moni penkkiurheilija soveltaa on kyynisyys: on hienoa kun oman maan poika tai tyttö on päässyt huipulle. Jos urheilija sitten jää kiinni dopingista, voi käynnistää syyttelykampanjan tai sitten vain todetaan, että olipa huono säkä, kaikkihan käyttävät.
Moni median edustaja tai penkkiurheilija pesee omantuntonsa rajulla syytöskampanjalla: petit luottamuksen, niin paljon kuin sinulta odotimme! Raukkamainen temppu! Urheilijan selitykset eivät nekään ole kaksisia: minua on petetty, joku on pistänyt aineita salaa kehooni, minulle vakuutettiin, että aineet olivat sallittuja….. Moni on antanut omantuntonsa venyä, kun on sanottu, että aine ei näy dopingtestissä.
Olen aika tavalla kyllästynyt paheksumaan mitään käyttäytymistä. Selitykset ovat selityksiä ja lopulta keskustelu selityksistä muuttuu vain eri menettelytapojen sekavaksi kirjoksi.
Niitäkin on, jotka sallisivat dopingin: jokainen tuhotkoon omaa maksaansa haluamallaan tavalla. Tarkoitus pyhittää keinot, mutta vastuu on laajempi, koska esimerkillä vaikutetaan. Pian myös junioriurheilussa otettaisiin riskejä eikä tätä riskiä haluta ottaa.
Moni doping-käyttäjä kokee urheilu-uran jälkeen moraalisen krapulan, ehkä kohtalokkaankin, kun joutuu mielessään – säilytettyään aktiiviurallaan puhtaan urheilijan maineen – pohtimaan syntyjä syviä. Yhtä hyvin piinkova kaveri saattaa vuosikymmeniä nauttia vilpillisin keinoin saavutettujen tulosten tuomasta gloriasta.
Moniin vanhoihin lajeihin suhtaudutaan kiellettyjen aineiden käytössä kriittisesti, kun taas monissa kovan luokan ammattilajeissa katsotaan doping-ongelmaa sormien läpi. Ihmetellään vain jonkin huipun ennenaikaista kuolemaa. Eri urheilulajit ovat erilaisessa asemassa.
Yksinkertaisimmat keinot edetä doping-valvonnassa ovat rangaistusten kiristäminen ja testausmenetelmien parantaminen. Joihinkin potentiaalisiin käyttäjiin nämä tehoavat.
Muutos tapahtuu, kun lakkaamme ihailemasta, kuka suoriutuu nopeammin, korkeammalle voimakkaammin. Ihmiskunnan olemassaolo perustuu kuitenkin kilvoitteluun. Siksi löytyy aina ihmisiä, jotka pyrkivät sääntöjen vastaisin keinoin kaventamaan eroa huippuihin tai sitten hakemaan ylivoimaista etua kanssaihmisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti