Tulin pitkästä aikaa lukeneeksi Olavi Paavolaisen ”Synkän yksinpuhelun” (uusi painos 2012!). Paavolainen on aina kiehtonut, joskin hän herättää myös hämmennystä. Hänestä on esimerkiksi vaikea saada selville , miten natsimielinen hän oli. Vai oliko kysymyksessä ”vain” natsiestetiikan ihailu ilman konkreettista sisältöä (vrt. ”Kolmannen valtakunnan vieraana”)? Ehkei tämä ole kuitenkaan Paavolaisen tulkinnan ytimessä. Hän oli itse eräänlainen taideteos, vaikeasti tulkittava persoona, joka vaikutti moneen aikalaiseen. Ja miksei meihin jäljessä tuleviin.
Synkkää yksinpuhelua voidaan lähestyä monesta näkökulmasta. Sehän kertoo päiväkirjamaisesti Paavolaisen sotakokemuksista. Sen luotettavuus on asetettu monesti kyseenlaiseksi. Nimenomaan päiväkohtaisten merkintöjen autenttisuutta on epäilty. Pikemminkin voisi olla kysymys sota-ajan muistiinpanoista, joista hän sitten jälkikäteen (1946) kokosi päiväkirjan. Tämä tietenkin mahdollistaa tapahtumien aukkokohtien täyttämisen jälkiviisaudella.
Joka tapauksessa Synkkä yksinpuhelu kiehtoo Paavolaisen sisäisen kamppailun kuvauksena. Hän on tarkkanäköinen ympäristön (sekä ihmisten että luonnon) kuvaaja. Paavolaisella on taipumus maalailuun, mutta hän tekee sen hyvällä maulla. Tietenkin monet aikalaiset ovat ärsyyntyneet, kun he esiintyvät nimellä kirjassa. Tätä taustaa vasten nimenomaan Paavolaisen tunteneet rintamamiestoverit ovat esittäneet kritiikkiä häntä ja hänen rehellisyyttään kohtaan.
Tässä kirjoituksessa keskityn sen sisäisen maailman erittelyyn, mitä Paavolainen koki toimiessaan tiedotuskomppaniamiehenä sodan aikana. Ehtimiseen hän vertaa itseään ja omia kokemuksiaan taisteluihin osallistuneiden miesten koettelemuksiin. Kysymys voisi olla eräänlaisesta sankaruusmyytin kaipuusta: kun rintamajermut taistelun jälkeisessä saunassa kertoilevat toisilleen aiemmin saamistaan vammoista, jää taisteluihin osallistumaton Paavolainen ikäänkuin ulkopuoliseksi.
Hän pelkää sotaan osallistumista. Mutta niin on pelännyt moni muukin.
Paavolaisen tehtävänä sodassa oli korjata muiden TK-miesten raportteja sodasta, koota eri kirjoittajien kuvauksia sodasta kirjoiksi ja lukea ns. sinisiä. Viimemainittua työtä hän teki päämajassa saatuaan siirron sinne, ”kun sota oli loppunut” 1942 (Paavolainen tarkoitti asemasotavaiheen alkamista). Siniset olivat ulkomaisten lehtien ja raporttien kuvauksia – mukaanlukien liittoutuneiden uutiset – sodan kulusta. Paavolaisen tehtävänä oli kiinnittää esimiestensä huomio oleellisiin kohtiin sinisissä. Tämä leimasi hyvin pitkälle Paavolaisen asennoitumista: hän pystyi seuraamaan verrattomasti paremmmin sodan kulkua kuin rintamamiestoverinsa etulinjassa. Mitä pidemmälle sota eteni sitä ärsyyntyneemmin hän suhtautui kotimaan – ja myös omaan – valheelliseen propagandaan.
Paavolaisen alter ego oli Unto Varjonen (joka teki merkittävän uran politiikassa sodan jälkeen ennen varhaista kuolemaansa). Paavolaisen suhtautuminen Varjoseen on ristiriitaista: toisaalta hän ihailee itseään rohkeampaa Varjosta, toisaalta hän arvostelee tätä kaiken kyynistämisestä. Kuitenkin kun lukee Synkkää yksinpuhelua jää kuva, että Paavolainen on omaksunut juuri älykkään kyynisyyden Varjoselta ja siirtänyt sen kirjaansa. Ehkä kysymyksessä oli molempien tiedostamaton sodastaselviämisstrategia.
Paavolaisen mieltä kalvaa ”sodan henkilökohtainen elämättä jääminen.....sillä sota o n ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää”. Edelleen hän ruoskii itseään totemalla, että ”TK-miehenä oleminen on naurettava, tragikoomillinen korvike”. Ehkä avainlause on, että vain sota voisi antaa ”oikeuden olla kapinallinen”. Paavolaisesta suorastaan huokuu sanomisen halu, mutta häntä kaivertaa, ettei hän voi antaa sanallisen arsenaalinsa järisyttää ympäristöä ilman henkilökohtaista rintamakokemusta. Talvisodan Mikkelissä koettu haavoittuminen ilmapommituksessa ei ole mitään.
Tähän pitää lisätä, että kyllä hän osoittaa Synkässä yksinpuhelussa ”sanomisen iloa”, jopa niin, että arvostelu kirjan ilmestymisen jälkeen nujersi – näin väitetään – hänet. Sodasta oli kulunut liian vähän aikaa: näin ei saanut puhua!
Hän haaveksii saksalaisten periaatteesta, jonka mukaan jokaisen miehen on palveltava ensin aktiivisena sotilaana ennen propagandakomppaniatehtäviä. Kuitenkin häneltä palaa hihat, kun hänen esimiehensä suunnittelevat TK-miesten siirtämistä sotatehtäviin – ilman koulutusta.
Tarpeettomuuden tunnetta kompensoi ryyppääminen - johon Paavolainen osallistuu siinä kuin muutkin - jonka jälkeen seuraa ensin fyysinen krapula ja sitten moraalinen krapula.
Itse asiassa voimme olla kiitollisia Paavolaiselle, että hän kertoo autenttisissa olosuhteissa paljastavasti, miltä hänestä tuntui. Lukija pohtii Paavolaisen myötä sitä, mikä on kaiken ”takana”. Tämä lukijan ”myötätunteminen” yhdessä Paavolaisen kanssa on varmaankin yksi kirjan vetoavimmista piirteistä.
Paavolaisen on vaikea irroittautua TK-komppaniastaan sodan päättymisen jälkeen. Hän pyytää esimieheltään lupaa jäädä niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista..... Monella muullakin on varmaan ollut tuo sama tunne: miten irtautua sodasta ja päästä sinuiksi siviilielämän kanssa. Hän pelkäsi siviiliin siirtymistä. Vasta oikeastaan Matti Kurjensaari opastaessaan sodan jälkeen Paavolaisen radioteatterin johtoon, ratkaisi sodasta irtautumisen Paavolaisen itsensä puolesta.
Sodan jälkeen Paavolainen omaksui uudet realiteetit nopeasti: Valvontakomissio, Suomi-Neuvostoliitto-Seura, YYA, Hertta Kuusinen...... Monet ovat nähneet muutoksen opportunismina. Hänen mahdollinen esteettislähtöinen natsisympatiansa tuhoutui sodassa. Itse uskon, että hän oli henkisesti valmis sodan jälkeiseen aikaan ilman takinkääntöjä.
Synkkä yksinpuhelu ei nyt jälleen kerran uudelleen lukien tunnu yhtään vanhentuneelta. Ansio on kirjan kirjoittajan: hänen ajatusmaailmaansa voi samaistua ja tuntea nuo samat pelot ja turhautumiset kuin kirjailijakin.
Paavolaisesta voisi sanoa, että hän oli edelläkävijä, takinkääntäjä, snobi, ensimmäisiä aidosti eurooppalaisia suomalaisia, suurkaupungin sykkeen ihailija, muotivirtausten seuraaja, elegantti teeskentelijä, loistava sanankäyttäjä, mitä vain, mutta aina hän oli yhtä kiehtova.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti