Katsoin TV:stä dokumentin saksalaisen terroristijärjestön RAF:n johtohahmosta, Andreas Baaderista. Yritin hahmottaa hänen tekojensa vaikuttimia. Helppoa se ei ole, sillä tuohon aikaan (1960-luvun loppu ja 1970-luvun alku) sisältyy niin paljon yhteiskunnallista mullistusta, että punaisen langan löytäminen kaiken sumun ja pölyn keskeltä on melkoinen haaste. Taustatietona minulla on myös pari vuotta sitten lukemani Ulrike Meinhofin elämäkerta. Toki elin tuon ajan ja omat muistikuvat toimivat tukenani. Johtopäätökset ovat omiani.
Näkisin asian niin, että Baader – entinen pikkurikollinen – oli ensisijassa toiminnan mies, joka ei piitannut yhteiskunnallisista teorioista. Muut saivat selitellä hänen tekojensa vaikuttimia ideologisilla tai poliittisilla argumenteilla. Myös Baader itse halusi teoilleen yhteiskunnallisen selityksen. Baaderista tuli ryöstäjä ja murhaaja, joka herätti hysteriaa tavallisten kansalaisten joukossa.
Baaderilla oli kiistatta raju vaikutus ympäristöönsä. Hänellä oli suggestiivinen vaikutus ympärillään oleviin ihmisiin. Muut ihailivat Baaderia ja Baader nautti päästessään ihailun kohteeksi.
Baader-ilmiötä ei nähdäkseni olisi syntynyt ilman tuon ajan vahvoja ristiriitoja, jotka liittyivät ajan yhteiskunnallisin ongelmiin ja ”järjestelmän” vinoumiin. Kun mielenosoittajat ryhtyivät kapinoimaan pakkovaltaiseksi kokemaansa järjestelmää vastaan, vastasivat poliisit väkivallalla. Olen pohtinut olisiko pidättyvämpi poliisien toiminta johtanut järkevämpään tulokseen ja olen melko varma, että poliisien toiminta kiihdytti edelleen järjestelmän vastustajia.
Jossakin kaukaisessa menneisyydessä lukemassani kirjassa perusteltiin väkivaltaan johtaneita yhteenottoja poliisien ja mielenosoittajien välillä sillä, että saksalaiselta poliisilta ja Springerin tosikkomaiselta, mitään ymmärtämättömältä lehdistöltä puuttui huumorintaju! Kuulostaa eriskummalliselta, mutta huumori väärin ymmärrettynä – tai pikemminkin sen puute – oli mielestäni sittenkin yksi selittävä tekijä väkivaltaisuuksille. Tosikkomainen kirveslinja johtaa vastareaktioihin. Tämä osoittaa, miten tärkeää on, että poliisi ja lehdistö mieltävät oman toimintansa oikein herkissä, väkivaltaa uhkuvissa tilanteissa.
Tämä pohdiskelu ei liity oikeastaan mitenkään Baaderiin. Mielestäni häntä olisi ollut mahdotonta muuttaa, mutta hänen seurailijoihinsa järkevämmät otteet olisivat vaikuttaneet. Ja Baaderin kaltainen ihminen ei olisi ollut yksin mitään. Hän tarvitsi kannattajansa. Punaisen armeijakunnan, RAF:n roolitus näyttää selkeältä. Andreas Baader vastasi väkivaltaisesta strategista ja muiden esikuvana toimimisesta ja hänen RAF-toverinsa Ulrike Meinhof ja Gudrun Ensslin Baaderin toiminnan teoreettisina selittäjinä. Näin molemmat osapuolet käyttivät toisiaan hyväkseen. Vain tämä symbioosi toi mielestäni ne ”tulokset”, jotka RAF sai aikaan.
Eri asia on sitten pohtia, miten fyysistä väkivaltaa uhkuva Baader sai järkevänä ja ajattelevana ihmisenä pidetyn Meinhofin valtaansa. Heidän välillään ei ollut seksuaalista kanssakäymistä. Meinhofin elämäkerta kertoo jotain, mutta arvoituksiakin jää. Syväpsykologia voi löytää naisen ja miehen roolituksesta jonkin selityksen, mutta minä luovun tässä enemmiltä selityksiltä.
Tietenkin Baaderin tekojen taustalla vaikutti hänen uskomattoman raaka ja karkea muista piittaamaton käytös. Ainoastaan Gudrun Ensslin sai hänet ajoittain rauhoittumaan selittämällä Baaderille hänen toimintansa teoreettisia vaikuttimia. Tässä tullaan oleelliseen kysymykseen eli kuinka ratkaisevaa osaa näytteli Baaderin kaltaiselle ihmiselle aito taistelu yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltakoneistoksi käsitettyä järjestelmää vastaan. Päädyn lopulta kuitenkin sille kannalle, että kiihkeä toiminnanhalu, halu olla esillä, halu nauttia vaikutusvallastaan, halu olla suosittu kaltaistensa joukossa oli Baaderin pääpontimena, eivät ideologiset rakennelmat.
Yhtä selvältä näyttää, että Baader ei olisi koskaan murtautunut julkisuuteen ilman tuon kiihkeän ajan poliittista ja ideologista liikehdintää. Liikkeellä oli paljon nuoria, joilla oli tarttumapintaa Baaderin kaltaiselle ihmiselle ja ilmiölle. Tätä ei tule käsittää väärin: en sinällään näe noiden aikojen protestia turhana, sille löytyi riittävä argumentaatio, mutta demokraattista tietä.
Voisiko Baaderin kaltainen ihminen ilmaantua uudelleen keskuuteemme? Periaatteessa kyllä, mutta ei historiallista tilannetta voi palauttaa uudelleen sellaisenaan ja sijoittaa tähän päivään. Baader-Meinhofin muunnelmia kyllä löytyy. Olemme voineet havaita viime vuosina väkivallantekijöitä, jotka ovat ainakin yrittäneet selittää tekojaan yhteiskunnallisilla argumenteilla. He ovat olleet jonkin kansanryhmän ”edunvalvojia” tai fasismiin ihastuneita henkilöitä, jotka ovat omaksuneet suuren puhdistajan roolin pahan kitkemiseksi maailmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti