Ikinuori Matti Kassila on kritisoinut voimakkaasti suomalaisen nykyelokuvan käsikirjoituksen tasoa Helsingin sanomien artikkelissa ”Kurjien käsikirjoitusten maa” 21.7.2013. Nykyelokuvaksi hän käsittää jo 1970-luvulta lähtien tehdyt filmit. Epäilen kyllä, että mukaan mahtuu aimo annos myös 1960-luvun elokuvia.
Kassila sanoo arkailleensa aiemmin esimerkiksi Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasviran elokuvien käsikirjoitusten arvostelua, mutta antaa nyt kyytiä heille ja useimmille muillekin kotimaisten elokuvien nykyohjaajille käsikirjoituspuutteista. Kassila kiteyttää osuvasti omien parhaiden töidensä tavoitteet: ”Tein elokuvaa, en kuvittanut romaania” tai ”On etsittävä aiheesta olennainen, sisäinen tarina ja haettava sille muoto”.
Olen aina arvostanut Kassilan ohjaustöitä. Hän on osoittanut paremmuutensa nimenomaan mainitsemissaan asioissa. Käsikirjoitukset ovat olleet tasokkaita, tarkasti mietittyjä. Kassilalla on kuvallisen tarinankertojan sielunelämä. Olen monesti ihmetellyt, miksi Kassilan tasoa ei ole pystytty pitämään yllä. Osittain se johtunee siitä, että Matti Kassila on ollut kansainvälisen tason lahjakkuus suomalaisten elokuvaohjaajien joukossa. Esimerkiksi Edvin Laine – niin hyvä kuin hän parhaimmillaan olikin – oli ensisijaisesti hyvin ”härmäläinen” ohjaajanotteeltaan.
Tietenkin Kassilan omia töitäkin voidaan arvioida kriittisesti. Mielestäni hän oli parhaimmillaan elokuvissa ”Radio tekee murron”, varauksin ”Hilman päivissä”, ”Elokuussa” ja Palmu-elokuvissa (poislukien viimeisin). Oma suosikkini on ”Tulipunainen kyyhkynen”. Siinä, jos missä käsikirjoituksen (Kassila, Nevalainen) ylivertaisuus on nähtävissä. Erikseen haluan mainita Mikko Niskasen ohjaaman ”Sissit” (yksi suosikeistani), jota Kassila oli käsikirjoittamassa.
Hänen elokuvansa näyttelijälakon (1963-1965) jälkeen eivät kuitenkaan ole nousseet parhaiden teosten tasolle. Usein niitä onkin moitittu, koska vertailu käy Kassilan parhaisiin teoksiin. Kyllä esimerkiksi elokuvat ”Päämaja”, ”Aatamin puvussa … ja vähän Eevankin”, ”Meiltähän tämä käy” ja ”Ihmiselämän ihanuus ja kurjuus” (jota ohjaaja itse näyttää pitävän parhaiden elokuviensa veroisena) osoittavat, että rutiinisuorituksillakin hän oli ohjaajiemme huippua. Ne ovat ammattimiehen töitä, joissa näkyy "vanhanaikaisuus" positiivisella tavalla. Ehkä näiden elokuvien jälkiarvioinnissa näkyy juuri uuden polven kriitikoiden ja vanhan polven elokuvantekijän ristiriita.
Kassila halusi näyttää myös nuoremmilleen, miten tehdään jännäreitä: elokuvassa ”Jäähyväiset presidentille” hän onnistui kohtalaisesti, viimeisimpäänsä ”Kaikki pelissä” hän ei saanut enää otetta. Toisaalta ajat muuttuvat. Kun katsoin pitkästä aikaa TV:stä vanhan suosikkielokuvani Sininen viikko, vaikutti se nyt aivan liian hidastempoiselta ja hyvistä näyttelijöistä huolimatta (mukaan lukien ikiaikainen suosikkini Matti Oravisto) jotenkin teennäiseltä. Myös ”Elokuu”, joka on kiistämätön kotimainen mestariteos, on mielestäni hiukan haalistunut. Vastaavasti Palmut ovat kokeneet arvonnousun vuosikymmenien kuluessa. Ei niin, etteikö niitä olisi arvostettu jo ensi-iltojen aikana, mutta että "Komisario Palmun erehdys" valitaan Suomen kaikkien aikojen elokuvaksi kriitikoiden äänestyksessä, niin kukapa olisi osannut ennustaa!
Jotain professori Kassilan kritiikissä on sellaista, jota minun on vaikea hyväksyä. Hän on ”vanhan hyvän ajan” ohjaaja ja osan Kassilan kritiikistä selittää sukupolvikysymys. Kyllä Jarvat ja kumppanit parhaimmillaan olivat Kassilan tasoa. Ei elokuva voi säilyä sanokaamme Howard Hawksin kuvallisen tarinankerronnan muotissa ikuisia aikoja. Tässä mielessä Kassilan epäily, että hän itse on vanhanaikainen arvioissaan voi pitää ainakin osittain paikkansa.
Kassila on tehnyt yhden elokuvan, joka - jos olen oikein käsittänyt - on tehty paljolti improvisoiden. "Lasisydän" (hieno tunnusmelodia!) oli taloudellinen floppi. Modernissa elokuvakerronnassa voidaan myös käsikirjoitus modernisoida perinteen vastaisesti. "Lasisydämen" kaltaisessa "uuden aallon" elokuvassa kritiikki jakautuu: jotkut näkevät mestariteoksen, jotkut toiset pelkän tylsyyden.
Kassila haluaa pelkistää elokuvakerrontaa. Siinä on varteenotettava viesti: ei liian paljon henkilöitä, ei liikaa juoni- ja aihekasaumia, ei liian paljon tavaraa yhteen filmiin. Tämä lienee hänen pääsanomansa.
Kassila ei mainitse jostain syystä jutussaan Mikko Niskasta, joka on mielestäni perinteisen elokuvakerronnan osalta Kassilan työn jatkaja, vaikka onkin erilainen ohjaajaluonne. Miehet erottaa Niskasen ajoittainen vakavamielinen pateettisuus verrattuna Kassilan parhaiden töiden kepeyteen. Toisaalta, nimenomaan elokuvassa ”Sissit” näkyy heidän yhteistyönsä onnistuneisuus.
Hän välttää mainitsemasta myös Kaurismäen veljesten nimiä, mutta epäilen, ettei hän ylistäisi heitäkään, niin erilaisia he ovat verrattuna esimerkiksi Kassilaan itseensä.
Käsikirjoitusten tasoon vaikuttavat monet seikat. Meillä ei yksinkertaisesti ole elokuva-alalla tasokkaita käsikirjoittajia. Parhaat ovat ehkä valikoituneet - sinänsä harvalukuisiin - hyvätasoisiin TV-sarjoihin.
Kassilan on turhautunut. Elokuva ei vaikuta tänään niin tärkeältä taidemuodolta, että siihen panostettaisiin esimerkiksi parempien käsikirjoitusten aikaansaamiseksi, mitä Kassila esittää. Minullakin on se kuva, että ennen uhrattiin enemmän aikaa vaikkapa oikean aikalaismiljöön aikaansaamiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti