torstai 26. marraskuuta 2015

Georg C. Ehrnrooth – oikeiston yksinäinen ääni

FT Riku Keski-Rauska väitteli vuonna 2014 aiheesta ”Kekkosta ja kommunismia vastaan. Georg C. Ehrnroothin poliittinen toiminta vuosina 1945-1982”. Nyt hän on julkaissut teoksen ”Yksinäinen Ehrnrooth. Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa” (Otava, 2015).

Keski-Rauskan teos on seikkaperäinen kertomus ja analyysi tästä oikean reunan poliitikosta, joka oli piikki paitsi Kekkosen niin myös RKP:n ja oikeastaan kaikkien muiden puolueiden kellokkaiden nahassa. Ja läpitunkeva piikki työntyi myös Neuvostoliiton herkkään hipiään.

Kirjan nimi kertoo oleellisen: Ehrnrooth kävi yhden miehen sotaa YYA-Suomea vastaan valtavalla, periksiantamattomalla sinnikkyydellä. No, oli hänellä toki muutama kumppani, joista tärkeimmät olivat puoluetoveri Victor Procope ja kokoomuksen Tuure Junnila.

Puolitosissaan voisi todeta kääntäen, että YYA-Suomi oli Ehrnroothin puristuksessa, oli tämä merkillinen poliitikko sen verran päämäärätietoinen mies.

Objektiivisuudessa lähes 500-sivuinen kirja yltää kohtuulliselle tasolle, vaikka kirjoittajan ilmeinen porvarillinen maailmankatsomus säästää Ehrnroothin kovimmalta kritiikiltä. Nuoren Georgin Yhdysvaltain opintomatkan (1953) kuvaukseen haluan kuitenkin kiinnittää huomiota. Elettiin mccarthyismin aikaa ja Ehrnrooth näyttää suhtautuneen varovaisen myönteisesti ilmiöön. Sekä Ehrnrooth että hänestä kirjoittava Keski-Rauska sivuuttavat mccarthyismin ylilyönnit kritiikittömästi. Merkitsikö matka Ehrnroothille uuden oppimista? Kuvausta lukiessani tuli mieleen, että matkalla oli nuoreen Georgiin jo hänen aiemmin omaksuttuja asenteitaan vahvistava vaikutus.

Sukutaustaltaan Ehrnrooth lukeutui äveriäimpiin suomalaisin sukuihin, joiden pääoma muodostui Kaukaasta, Kymistä ja Fiskarsista (Ehrnrooth, von Julin, Mannerheim). Teollisuus- ja pankkikytkentä oli vahva (Georg C:n isä oli Kymi Oy:n johtaja ja setä PYP:n pääjohtaja). Ehrnroothien suku oli varma tapaus Kristiina Halkolan ”20 perheessä”. 1960-luvun vasemmistoradikalismille Jori C. oli ykkösmaalitauluja. Kirjan kirjoittaja lisää kuivasti, että sukulaistensakaan kanssa Ehrnrooth ei löytänyt yhteistä säveltä esimerkiksi suhteessa Kekkoseen. Neuvostoliiton kauppa oli monille Ehrnrootheille tärkeää, mutta tuo maa sattui olemaan Georgin vihaama!

Muistan itse Ehrnroothin 1960-luuvn loppupuolen ja 1970-luvun alun TV:n vaaliohjelmista ulkoisesti sliipatun näköisenä suomenruotsalaisena herrasmiehenä. Malttiaan hän ei menettänyt puhuessaankaan, mutta kritiikki oli kovaa varsinkin ulkopoliittista establishmenttia vastaan. Sanavalmis hän oli, mutta ehkä hän tuntui vähän vieraan herraskaiselta nuoresta miehestä. Huumorissa löytyi, mutta otettiinko hänet ihan vakavasti isojen poikien geimeissä?

Kirja avaa näkymän YYA-Suomeen oppositiomiehen näkökulmasta. Jotenkin nyt kirjan kautta hän vaikuttaa vielä kriittisemmältä kuin aikanaan, mutta ehkä se johtuu siitä, että silloin ei kerrottu kaikkea. Nythän ”kaikki” tiedot vuotavat avoimuuden periaatteella, joskin Jarmo Korhonen voi olla eri mieltä. Mutta silloin vanhaan huonoon aikaan oli tabuja, joita ei rikottu.

Keskityn seuraavassa Ehrnroothin uran kaikkein keskeisimpiin osiin, varsinkin YYA-sopimuksen vastaiseen taisteluun, poikkeuslakiin 1973 ja hänen irtaantumiseensa RKP:stä omaan puolueeseen.

Ehrnrooth valitsi puolensa jo varhain. Presidentinvaaleissa 1956 hän varovaisesti tuki Fagerholmia Kekkosta vastaan. Jatkossa hän puolusti yöpakkashallitusta 1958 ja oli mukana Honka-liitossa 1962, joskaan ei aivan ytimessä. Kärkkäänä epäortodoksisten ulkopoliittisten lausuntojen antajana hän saattoi jopa hankaloittaa presidenttiehdokas Hongan pyrkimyksiä.

Kautta koko kirjan paljastuu Ehrnroothin huonohko sopeutuminen oikeastaan mihinkään seuraan. Keski-Rauska toteaa aivan oikein, että hän ei ollut puoluettaan (RKP) varten vaan puolue oli häntä varten. Mahtavana äänien kerääjänä hän oli kuitenkin must-mies RKP:lle. Äänisaalis vaihteli alun noin 10 000 äänestä keskivaiheen 15 000 ääneen ja loppuvaiheen 10 000 ja 7000 ääneen. Ehrnroothin luottoäänestäjiä olivat ”mummoja”, jotka näkivät varmaankin varsin tyylikkäässä Jori C:ssä ihannevävypojan. Ilkikurisesti voisi sanoa, että avain poliittiseen menestykseen olivat ”mummojen kahvittelut”. Ehrnrooth ei koskaan lakannut pitämästä eläkeläisten puolta.

Ehrnrooth ei sopinut joukkoon oikeistossakaan, tai ehkä pitää sanoa, että hänen aikanaan 1960-luvun lopulta lähtien kokoomus liikkui vasemmalle ja Ehrnrooth pysyi asemissaan oikeiston äänitorvena. Niinpä hän hyökkäsi rajusti kokoomuslaisia ja oman puolueensa maltillisia oikeistolaisia vastaan. Hänen reviirinsä oli ahdas, ja torjunta oli aktiivista. Jotenkin hyökkäykset nyt nähtynä vaikuttavat repiviltä. Ehrnrooth pelasi avoimesti peliään julkisuuden kautta. Tänä päivänä pidetään enemmän mölyt mahassa omien kesken jotain poikkeusta lukuun ottamatta.

Ehrnroothin erityisinhokki oli tietenkin Urho Kekkonen, jota hän ei hyväksynyt oikein missään vaiheessa. Hän yhdisti presidentin kiinteästi ikivastustajaansa Neuvostoliittoon ja YYA-sopimukseen sekä tietenkin kansanrintamahallituksiin. Siinä oli syntejä kylliksi. Kekkosen kuoleman jälkeen hän ei lisännyt kierroksia Kekkos-arvosteluun niin kuin moni muu – ei tarvinnut, koska hän oli mittansa täyttänyt.

Mielenkiintoista on, että ajoittain hän henkisesti liittoutui sdp:n kanssa, mutta kai pelkästään sen takia, että oli äärimmäisen kommunistivastainen. Mauno Koiviston taakse hän asettui ilmeisen aidosti, vaikka ei tätäkään säästänyt kritiikiltä. Ehrnrooth tajusi, että Koivisto irrotti Suomen Kekkos-Suomesta ja se riitti.

Vuoden 1970 eduskuntavaalit olivat tärkeät Ehrnroothille, koska silloin toteutui oikeistosiirtymä. RKP säilytti paikkamääränsä, vaikka kaikki muut hallituspuolueet menettivät. Kokoomus eteni vahvasti ja ennen kaikkea Veikko Vennamon SMP löi itsensä läpi. Tärkeää näissäkin vaaleissa oli, ei suinkaan oikeiston menestys, vaan K-linjan tappio!

Suuren osan tarmostaan Ehrnrooth kohdisti oman puolueensa sisäiseen taisteluun. Mies ei antanut tuumaakaan periksi vääntäessään oman puolueensa maltillisia oikeistolaisia (olivat hänen kilpailijoitaan) ja liberaaleja vastaan. Oikeastaan ehrnroothilaisiksi jäivät tusinasta kansanedustajasta vain hän itse ja Procope.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Pravdan ja Izvestijan palstoilla Ehrnrooth oli yhdessä Junnilan ja Vennamon kanssa varma neuvostovastainen taho. Esimerkiksi vuoden 1972 tammivaalien alla Izvestija hyökkäsi raivokkaasti JEV-akselia (Junnila-Ehrnrooth-Vennamo) vastaan. Samojen vaalien yhteydessä sattui välikohtaus, jota Keski-Rauska selvittää yksityiskohtaisesti. Se tavallaan myös kuvaa tuon ajan ylikierroksilla käynyttä ideologista taistelua. Vaalien alla julkaistiin Päivän Sanomissa luvatta Ehrnroothin kaksi kirjettä hänen ystävälleen yhdysvaltalaiselle kongressiedustajalle Edward J. Derwinskille. Sylttytehdas aivan ilmeisesti - monien todistajalausuntojen perustella - sijoittui Neuvostoliiton suurlähetystöön. Miten postin kantamien kirjeiden avaaminen tapahtui, se ei ole tarkoin selvinnyt, mutta oikeudenkäyntejä seurasi ja todennäköiseksi vastuulliseksi ”murtovarkaaksi” paljastui tunnettu lähetystösihteeri Albert Akulov, jonka lähtö maasta jonkin ajan päästä yhdistettiin tapaus Ehrnroothiin. Joka tapauksessa suomalaisten poliitikkojen ja viranomaisten välttelevä puuttuminen kirjerosvoukseen sai Ehrnroothin raivon partaalle. Tapaus todisti viimeistään Suomen vastenmielisen suomettuneisuuden (jota käsitettä muuten en huomannut E:n viljelevän kovinkaan tiheään).

Puolueeton tarkkailija voisi todeta, että Neuvostoliiton röyhkeydet olivat tuolloin 1970-luvun alussa pahimmillaan, eikä ole mitenkään sattuma, että Ehrnrooth joutui niiden kohteeksi. Vuoden 1973 poikkeuslakitaistelu on ehrnroothilaisuuden kovaa ydintä. Vähitellen Kekkosen poikkeuslailla tapahtuneen valinnan kannalle käännytettiin riittävä määrä kansanedustajia. Ehrnroothille moinen ei tullut kuuloonkaan.

Tapahtui ihmeellisiä asioita: elokuussa 1972 Kekkonen vieraili Zavidovossa, jossa isäntänä oli koko Neuvostoliiton johtotroikka. Kekkosen haluttiin jatkavan ja pakettiin kytkettiin Suomen puolelta EEC-vapaakauppasopimuksen solmiminen. Sitten tapahtui tunnettu vuoto, jossa Dagens Nyheter julkaisi 31.10. 1972 Zavidovo-keskusteluista tehdyn salaisen muistion. Kekkonen reagoi suuttuneena 14.12.1972 ilmoittamalla, ettei ole käytettävissä presidentiksi. Tämä on yhdistetty vaikeuteen saada 5/6 kansanedustajista poikkeuslain taakse. Jälkikäteen vaikuttaa siltä, että Kekkonen painosti muita erouhkauksellaan poikkeuslain taakse. Muun muassa Tuure Junnila ihmetteli, miten Kekkoselta meni 1,5 kuukautta reagoida vuotoon. Sitä ihmettelin minäkin, eikä kukaan kertonut! Muistan kuinka pidin Dagens Nyheterin uutista ruotsalaisten sensaatiohakuisuutena, johon Suomen puolelta ilmoitettiin virallisesti (”aivan oikein”), että ”huhuja ei kommentoida”. Pettymykseni oli valtava, kun havaitsin pelin hengen. Tunsin itseni nololla tapaa huijatuksi: että saatoinkin olla niin naiivi, että kuvittelin, että ihan kaikki ei olisi Kekkos-keskeistä valtapeliä.

Poikkeuslain taakse saatiin em. tempuilla riittävä enemmistö. Ehrnrooth: ”häpeän hetki Suomen eduskunnan historiassa”. Tapahtuma vertautui hänen mielessään sotasyyllisyyskysymykseen. Ehrnrooth ei ollut minun mieheni vaaleissa, mutta tässä hän oli harvinaisen oikeassa.

Keski-Rauska pui pitkään poikkeuslakiepisodia - ja aiheesta. Ehrnrooth antoi sanan säilän heilua: hän vertasi tapahtumasarjaa H.C. Andersenin satuun keisarin uusista vaatteista. Kysymys ei ollut pelkästään Kekkos-vihasta tai puolueaparaatin mädännäisyydestä. Kysymys oli nykyaikaista termiä käyttääkseni kykenemättömyydestä kuulua läntiseen arvoyhteisöön.

Vastausta vaille jää ratkaiseva kysymys. Mitä olisi tapahtunut, jos ei olisi tanssittu Neuvostoliiton pillin mukaan? Moni poliitikko ei vastaa tai sanoo, että siitä olisi ollut ”vakavat seuraukset”. Entä jos sanon, ettei siitä olisi seurannut mitään. Neuvostoliito kokeili, miten pitkälle se pääsee. Jokainen voi tietenkin sommitella haluamansa tulkinnan.

Poikkeuslakitaistelu irrotti Ehrnrooth-Procope -akselin puolueen enemmistöstä ankaran kritiikin saattelemana. Samoihin aikoihin alkoi realisoitua uuden oikeistolaisen puolueen perustaminen. Tavan mukaan sillä oli monta isää. Keski-Rauska – rehellistä kyllä – esittää puolueen perustamisvaiheista kaksi eri tarinaa! Äärioikeistolaisten lisäksi kummeina toimivat mm. RKP:n enemmistö (varauksin) ja Harri Holkeri, joka halusi kokoomuksen oikealle puolelle sylkykupin, joskin hän piti huolen, että kokoomuksesta ei – mikä sekin oli mahdollista – repeäisi kansanedustajia uuteen puolueeseen.

Lopputulema oli monien kivuliaiden vaiheiden jälkeen, että Ehrnroothista tuli Suomen Perustuslaillisen Kansanpuolueen jäsen. Sittemmin nimi muuttui pariin kertaan päätyen Perustuslailliseksi oikeistopuolueeksi (eli perustuslaillisiksi). Se oli tuomittu mikropuolueeksi ja lopetti toimintansa 1990-luvun alussa. Suomessa ei kerta kaikkiaan nykyhistorian aikana ole voinut menestyä sen enempää vasemmalla kuin oikealla äärilaidalla.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Lähihistorian tapahtumat tukevat monin tavoin Ehrnroothin ”oikeassa olemista”, ja siitä hän tietenkin iloitsi. Ehrnroothin muihin puolueisiin kohdistunut ehdoton antipatia kuitenkin sulki ilon sisäänsä eikä vapautunutta riemua irronnut.

Vastustajat leimasivat hanakasti Ehrnroothin kuuluvaksi äärioikeistoon. Olen käyttänyt edellä tätä käsitettä varovasti, koska äärioikea liitetään helposti terrorismiin , josta Suomessa ei tietenkään ollut kysymys. Ehrnrooth itse korosti perustuslaillisuutta ja isänmaallisuutta. Sosiaalipolitiikassa hänellä oli ”sydän vasemmalla puolella” varsinkin vanhustenhuoltoon liittyvissä kysymyksissä.

Ehrnroothin henkilökohtainen kannatus pysyi vaaleissa korkealla tasolla pitkään. Tätä edesauttoi Ehrnroothin verbaalinen kyky loihtia kielikuvia nykyisten huippupoliitikkojen tapaan, ellei paremminkin.

Jälkikäteen voidaan sanoa, että ehdottomuus omissa tavoitteissa esti Ehrnroothin nousun suomalaisen politiikan huippugalleriaan. Demokratian kannalta hän toimi sekä hellittämättömänä omanatuntona että toisaalta pilasi omaa kuvaansa, kun hän ei piitannut muiden – paitsi aivan läheistensä - mielipiteistä. Vielä yksi yllättävä näkökulma: Georgin vaimo Mary luonnehti kotioloissa miestään – vetäytyvyydessään ja konservatiivisuudessaan – ”Perhe on pahin” -sarjan Archie Bunkerin kaltaiseksi! Valitsiko luonne Ehrnroothin yksinäisen miehen linjan vai kohtaloko valitsi sen hänen puolestaan?

Riku Keski-Anttilan kirjaa voi suositella kaikille nykyhistorian juuria pohdiskeleville entusiasteille ja muille ihan vaan historiatietojen paikkauksen vuoksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti