Helsingin Sanomien Jussi Konttinen kertoo, kuinka Helsingin kirjamessuista luotiin etukäteen kauhukuvia Venäjän propagandanäytöksenä. Mitään tällaista ei tapahtunut, vaikka Sofi Oksanen yrittikin antaa vaikutelman venäläisten vaikuttamispyrkimyksistä. Taisi käydä niin, että Oksasen ja Saara Jantusen vastapropaganda oli paljon päällekäyvempää.
Konttinen ottaa esille mielenkiintoisen asetelman, jossa vastakkain ovat väitteet venäläisten suomalaisiin poliitikkoihin kohdistuvista propagandavyörytyksistä ja todelliset näytöt näistä. Konttinen on haastatellut poliittisia vaikuttajia ja tulee nopeasti johtopäätökseen, että venäläisten vaikuttaminen päättäjiin on todella vähäistä, jopa ihmeteltävän vähäistä.
Mistä on oikein kysymys? Ei ole sinänsä epäilystäkään, etteivätkö sekä Yhdysvallat että Venäjä pyrkisi vaikuttamaan eri keinoin suomalaisen asenneilmastoon ja päätöksentekoonkin. Ajat vain ovat muuttuneet.
Kotiryssäkulttuuri näyttää olevan taakse jäänyttä elämää. Tietenkin on mahdollista, että Konttiselle ei ole kerrottu kaikkea, mutta toisaalta ei kerrottu 1970-luvullakaan, ja silti jo 80-luvun vaihteessa vahvistettiin monista eri lähteistä, että kotiryssävaikuttamista oli, ja se oli laajaa. Silti luulen, että mitään räikeää epäisänmaallisuutta ei esiintynyt.
Ehkä tähän kannattaa ottaa päivitettynä katkelmia eräästä omasta blogikirjoituksestani, jossa arvioin ”vanhaa” kotiryssätoimintaa:
”Kotiryssien pyrkimykset vaikuttaa Suomen politiikkaan olivat yleensä melko sofistikoituja, joten räikeä suomettaminen painostusmielessä ei ollut kotiryssien intresseissä. Sen sijaan suomalaisten halu levittää ikävää tietoa poliittista kilpailijoistaan kotiryssien kautta oli vastenmielistä suomettumista. Tätä symboloi käsite ”neuvostovastainen”; leimautuminen esti uralla etenemisen.
Käsite ”kotiryssä” antaa hiukan omituisen kuvan näiden kahden maan väleistä. Ikään kuin suomalaiset olisivat olleet tuon suhteen moottorimiehiä. Taisi olla päinvastoin. Voi olla, että suomalaisten sinisilmäisyys tarjosi pelin paikan venäläisille, vaikka suomalaiset mielellään kuvittelivat saavansa etua kotiryssistä omiin sisäpoliittisiin peleihinsä. Kuinka paljon lopulta tietoa kulki Neuvostoliitosta Suomeen? Epäilen, että vähän. Ja kuinka paljon kulki ”naapuritsuhnien” (meikäläisten) kautta tietoa venäläisille toisista suomalaisista? Epäilen, että paljon.
Asetelma oli minusta sama kuin Suomen ja Venäjän virallisissa suhteissa. Kommunikeoissa ym. käsiteltiin yksipuolisesti Suomen asioita. Tämä tarkoitti sitä, että Neuvostoliitto pyrki määrittämään Suomen poliittisen liikkumatilan rajat.
Kekkonen toimi paljolti esimerkkinä tässä valtiollisten suhteiden henkilöimisessä. Monet pienemmät poliittiset kihot seurasivat: mitä isot edellä sitä pienet perässä. Olen aina suhtautunut kriittisesti tähän valtiosuhteiden henkilöimiseen. Venäläisille se kyllä sopi. En myöskään allekirjoita sitä, että Kekkonen osasi tämän pelin korrektiuden ja muut eivät. Mallin luominen oli arveluttavaa, kun neuvostoliittolaiset olivat vivuttamassa toisessa päässä.”
Moni sanoo tähän, että sama peli on voimassaa, mutta toimintatavat ovat vain muuttuneet; nyt ei enää vaikuteta suorien henkilöyhteyksien kautta. Nyttemmin asioidaan teollisuusvakoilussa netin kautta, seurataan sähköpostiliikennettä, liikutaan verkossa sutjakkaasti ja häiritään viranomaisyhteyksiä. Tämä on varmasti totta, mutta asian laajuutta on vaikeaa arvioida.
Oma lukunsa on sitten mielipidevaikuttaminen - mielipiteen muokkaus - netissä, joka on tänä päivänä jatkuvasti keskustelun kohteena. Tämänkään laajuudesta minulla ei ole kovin kattavaa tietoa, mutta epäilen, että liikutaan aika tavalla marginaaleissa.
Alan mies, Heikki Tiilikainen, sanoi kirjamessuilla, että vaikuttamisen torjuminen on Suomessa korkealla tasolla, koska me osaamme lukea! Meillä on paitsi hyvä lukutaito niin moniarvoisen yhteiskunnan avoimet tiedotuskanavat, joilla disinformaatiota voidaan monella suulla ja näppiksellä torjua. Suomalaiset eivät ole tyhmiä.
Entä jos syttyy laajamittainen kybersota, ja vahingoitetaan elintärkeitä tietoliikenne- tai energiayhteyksiä? Tähänkin Tiilikaisella oli lääke: meillä on 500 000 vapaa-ajan asuntoa, joita voidaan käyttää kybervastarintaan. Kynttilä palamaan ja takkaan tuli!
Salakavalimpia ovat sellaiset viestit, joista osa on faktatietoa - puolueettoman tahonkin näkemyksen mukaan - mutta johon sekaan ujutetaan piilo- tai avointa propagandaa. Tähänkin auttaa median lukukyky. Meillä on ehkä kasvamassa historiaa huonosti tunteva sukupolvi, jonka kriittistä suhtautumista kannattaa perehdyttämällä parantaa, mutta mihinkään Jantusen ja Oksasen ”propagandan tunnistusopetukseen” erillisen kouluaineen avulla ei kannata lähteä.
Aina on olemassa herkkäuskoisia ihmisiä, jotka elämäntilanteesta johtuen tai muusta syystä ovat harhautettavissa; eihän heidän kaltaisiaan ihmisiä muutoin voisi rekrytoida esimerkiksi Isisin jäseniksi. Mutta tämä on asia, jonka kanssa on opittava elämään.
Vaikka ei olisikaan samaa mieltä venäläisten kanssa ulkopolitiikan kriiseistä ja sananvapauskysymyksistä (useimmat, kuten minä, eivät ole), ei tekisi pahaa asettua vastapuolen asemaan ja miettiä, miten asioissa päästäisin eteenpäin. Onnettomasti Oksanen ja Jantunen tulevat leimanneeksi monet rakentavan kriittisesti Venäjään suhtautuvat – mutta venäläisyyttä jossain määrin ymmärtävät tahot – trollien uhreiksi, aivopestyiksi yksinkertaisiksi tolvanoiksi.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Alpo Rusi väittää tuoreessa blogissaan, että vanha yksimielisyyttä painottava liturgia on hänen harmikseen palaamassa. Hän viittaa kansanedustajiin, joille - Rusin väitteen mukaan - ”Suomen turvallisuusympäristön ison kuvan muutoksien tunnistamisesta on tullut vaikeaa”. Eihän siitä ole kysymys. Muutos on tajuttu oikein hyvin, mutta johtopäätökset muutoksista ovat useimmilla erilaiset kuin Rusilla.
Vanhan liturgian uuskäyttöä on kuulemma Seppo Kääriäisen puheenvuoro eduskunnassa, kun hän totesi, että ”Suomen ulkopoliittista linjaa on vankistanut laaja poliittinen yhteisymmärrys yli hallituksen ja opposition rajan”. Vanhaa liturgiaa on ilmeisesti se, että hallituspuolueen merkittävä kansanedustaja näkee ulkopolitiikassa enemmän vakauden kuin muutoksen tarpeen.
Pääministeri Sipilä aivan oikein totesi eduskunnassa, ettei ulkopolitiikka ole salatiedettä, joka on mielenkiintoinen irtiotto vanhasta ajattelutavasta, jossa ulkopolitiikka oli - Kekkosen aikana – salamyhkäistä ja liturgista.
Joskus minusta tuntuu, että nyt nämä Rusin kaltaiset Naton kannattajat ovat kääntäneet omassa liturgiassaan asiat toisin päin ja haluaisivat vaihtaa itäisen liturgian Nato-liturgiaan. Rusi: ”Bilateraalisuhteiden merkitys (Neuvostoliiton kanssa) on kuitenkin estänyt Suomen liittymisen Naton jäseneksi. Tämä on oikeastaan vallitsevan ulkopoliittisen doktriinin sisäänrakennettu `viisaus´ tai yhä enemmän `vitsaus´”. Rusi löytää kyllä hengenheimolaisia johtavista mediataloista. Kari Huhdan Naton sotaharjoituksia käsitelleen jutun (HS/ 4.11.2015) pituus oli kolmen täyden sivun mittainen!
Kotiryssäkulttuuri ei ole enää voimissaan, mutta sijalle tulleilla hybridi- ja kybersodilla uhkailuilla - täydennettynä uusilla ja vanhoilla liturgioilla - ei kannata elämöidä. Uhkakuvapolitiikasta on tullut valtavirtaa – valitettavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti