Särkyneiden toiveiden maa

Monet ilmiöt, jotka kunakin ajankohtana ”parhaillaan” tapahtuvat Yhdysvalloissa heijastuvat meihin perässä tuleviin viiveellä, tosin hyvin usein muunnellussa muodossa. Siksikin kannattaa seurata Yhdysvaltojen tapahtumia ikään kuin ennusmerkkeinä.

Tuoreessa New York Timesin kolumnissaan (”Despair, American Style”) Paul Krugman ottaa esille Obaman hallinnon vastustajien hillittömän mustamaalauspropagandan, toivottomuuden lietsonnan ja pessimismin nimiin noitumisen samaan aikaan, kun työpaikkojen kasvu on historiallisen nopeaa ja terveydenhuollon piiriin kuuluvien ihmisten määrä rikkoo ennätyksiä.

Jotain hämmentävää on kuitenkin meneillään.

Keski-ikäisten valkoisten amerikkalaisten kuolleisuus on ollut kasvussa vuodesta 1999 lähtien. Samaan aikaan elinikä yleensä pitenee kehittyneissä länsimaissa. Uusien tutkimustulosten takana on kaksi Princetonin yliopiston tutkijaa, Anne Case ja Angus Deaton.

Itsemurhat, lääkemyrkytyksistä johtuva kuolemat ja krooniset - alkoholin käytöstä aiheutuvat - maksasairauden tappavat yhä enemmän ihmisiä. Tällaista on nähty joissakin murroksessa elävissä maissa, kuten Venäjällä, jossa odotettavissa oleva elinikä laski kommunismin romahduksen jälkeen dramaattisesti.

Mutta miksi kehitys on kehittynyt näin Yhdysvalloissa?

Tilastohavainnot osoittavat, että elinaikaodote on laskenut nimenomaan vähän koulutettujen amerikkalaisten keskuudessa. Onko syytä haettava kehityksestä, jossa nykyinen sukupolvi on ensimmäinen, jonka koulutustaso on alhaisempi kuin edellisellä sukupolvella? Vai onko syynä keskituloisten (ja keski-ikäisten) amerikkalaisten elintason lasku, josta olen monta kertaa kirjoittanut. Entä tuloerojen kasvu?

Krugman sanoo konservatiivien panevan syyn liberalismin viaksi: anteliaat sosiaaliturvaohjelmat ovat luoneet välinpitämättömyyden kulttuurin samaan aikaan, kun perinteisiä arvoja laiminlyödään.

Mutta eivätkö tosiasiat osoita juuri päinvastaista? Yhdysvalloissa on paljon hauraampi hyvinvointiyhteiskunta ja toisaalta paljon vahvempi perinteisiin yhteiskunnallisiin arvoihin ja uskontoon nojautuva yhteiskuntamalli kuin useimmissa muissa kehittyneissä maissa. Esimerkiksi Ruotsissa on kehittynyt hyvinvointiyhteiskunta ja sen keski-ikäisten kuolleisuus on vain puolet amerikkalaisten kuolleisuudesta.

Vastaava ilmiö näkyy Yhdysvalloissa siten, että kuolleisuusluvut ovat muuta maata pienemät koillisosissa maata ja lännessä, Kaliforniassa, joissa kummassakin sosiaaliturva on muuta maata korkeampi. Elinaikaodote taas on pudonnut ns. raamattuvyöhykkeellä.

Krugman iskee takaisin ja heittää haasteen äärioikeiston Obama-vastaiselle änkyräpolitikoinnille, vaikkei toki sälytä läheskään koko vastuuta tapahtuneesta kehityksestä poliittisille kilpailijoilleen.

Krugman ei näytä nielevän sellaisenaan edellä esittämääni selitystä keskituloisten (ja keski-ikäisten) putoamisesta elintasokilvasta, eikä hän myöskään ripusta negatiivista kehitystä taloudellisen eriarvoisuuden kasvuun. Hän sivuaa kuitenkin näitä ajatuksia viittaamalla lähteisiinsä, joiden mukaan hyvin monet keski-ikäiset amerikkalaiset ovat kadottaneet punaisen langan ”elämäntarinastaan”. He ovat odottaneet elämältään enemmän, he ovat uskoneet amerikkalaiseen unelmaan, ja pettyneet.

Tässä tullaan hämmästyttävän lähelle muutamaa aiempaa blogikirjoitustani ("Kadonneen optimismin jäljillä”, ”Viidenkymmenen vuoden pessimismi 1 ja 2”), joissa Tommi Uschanovin uuden kirjan johdatuksella olen pohtinut kymmenien vuosien takaisten optimististen odotusten kääntymistä pessimismistisiksi.

Krugman päätyy samaan, kuin mihin itsekin uskon: elämässä tärkeintä on positiivinen odotus. Nyt näyttää siltä, että monien varsinkin keskituloisten ja köyhien amerikkalaisten osalta kymmenien vuosien odotus (ja lupaus) paremmasta elämästä ei ole realisoitunut. Asia voidaan nähdä myös niin päin, että jo 1960-luvulla saavutettu korkea elintaso on luonut odotuksia vielä paremmasta, josta ei ole saatu näyttöä. Paikallaan polkeminen tai taantuminen on turhauttanut ihmisiä. Tapahtunut muutos on uskottava, sillä se on tapahtunut tosiasiassa kymmenien vuosien aikana.

Sama voi tapahtua meilläkin, vaikkei sitä hevillä uskoisi. Odotuksissa on jouduttu syvän ja sitkeän taantuman keskellä pettymään. Ja näkymät tulevaisuuteen suhteen ovat täynnä arvoituksia. Nykyisen käänteen syvällinen ymmärtäminen (se, että entiseen idylliin ei ole paluuta ja se, että muutoksen tajuaminen parempaan pääsemiseksi on avainasia) on valtava haaste.

PS

Edellä olevan blogikirjoituksen kirjoittamisen jälkeen havaitsin myös Hesarin artikkelin samasta aiheesta (Saska Saarikoski: ”Valkoisen miehen taakka”).