Retrospektio: George F. Kennanin jäljillä

 

 

Voidaanko historiasta oppia? Vanha kysymys,  johon vastaan,  että kyllä voidaan, mutta oppi voi olla oikein tai väärin. Tarvitaan jotain muutakin. Menneisyyden avulla voidaan parhaassa tapauksessa  oppia ymmärtämään nykypäivää. Historia muodostaa siis kokemuksen, josta voidaan  mutkan  kautta oppia. Kokemuksen hyödyntäminen on hienovarainen asia täynnä petollisia ansoja.

Nykyinen meneillään oleva kriisi tai konflikti on saanut minut jälleen palaamaan vanhan oppi-isäni, amerikkalaisen ulkopolitiikan Grand Old Manin, George F. Kennanin ajatuksiin.

Kirjoitin sivulaudaturtyöni 1970-luvulla nimellä ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Peilaan (ja referoin) sitä - varauksin - tämän päivän jännittyneeseen kansainvälispoliittiseen  tilanteeseen.

Amerikkalaisessa The National Interest -aikakauslehdessä May/June 2018 ilmestyi tohtori Paul Heerin artikkeli ”Kennan Goes East”, jossa tarkastellaan Yhdysvaltain Kiinan politiikkaa George F. Kennanin 1940-luvulla luoman patoamispolitiikan (Policy of Containment) näkökulmasta. Koko lehden touko-kesäkuun 2018 numero on omistettu ”uusi kylmä sota” -teemalle. Kennanin ideana oli padota Neuvostoliiton laajenemispyrkimyksiä diplomaattisin keinoin. Heerin mielenkiinto kohdistuu siihen, voiko – Yhdysvaltain näkökulmasta - aikoinaan kylmän sodan aikana noudatettua Neuvostoliittoon kohdistunutta patoamispolitiikkaa soveltaa Kiinaan. Palaan aiheeseen,  koska Kennan-retrospektio  on säilyttänyt ajankohtaisuutensa.

Mikä mies oli George F. Kennan? Asian selkiyttämiseksi olen seuraavassa valinnut kaksi näkökulmaa. Ensin tarkastelen Kennanin uraa ja linjauksia suhteessa Kiinaan ja sitten hänen arvioitaan Neuvostoliiton ekspansioon liittyen.  Entä mikä on Kennanin viesti haudan takaa nykypäivälle?

George F. Kennan (1904-2005!) toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” (Long telegram) sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947. Noissa kirjoituksissa Kennan analysoi Neuvostoliiton strategiaa ja olemusta ja rakensi suuntaviivat pitkäksi aikaa Yhdysvaltain suhtautumiselle Neuvostoliittoon. Kennanin pettymykseksi hänen diplomatiaan perustuvaa patoamispolitiikkaansa ei otettu kylmän sodan aikana sellaisenaan Yhdysvaltain politiikan ohjenuoraksi, vaan siitä toteutettiin haukkamainen sotilaallinen versio. Kylmän sodan sodanuhka molemmin puolin perustui sotilaalliseen uhitteluun, joka pääsi vallalle.

Pitkän elämänsä aikana Kennanilla oli mahdollisuus nähdä valtasiirtymät ja monien ennustustensa toteutuminen. Toki erehdyksiäkin sopi joukkoon. Kennan pysyi aktiivisena maailman tarkkailijana koko elämänsä ajan.

Containment-politiikkaa ei sovellettu Kiinaan. Kiina ei ollut Kennanin Moskovan palvelun aikana strategisesti tärkeä valtio, saati uhka. Kennan itse arveli Kiinan sortuvan Neuvostoliiton paineen alla. Hän kannatti USA:n pysymistä irti Kiinan sisällissodasta (1946-50) ja varoitti perimästä Ranskan Indo-Kiinan sodan ongelmia. Kennan kannatti myös miehitysjoukkojen vetämistä pois Koreasta.

Kaiken kaikkiaan Kennan ei suostunut pitämään Neuvostoliiton mahdollista dominanssia Itä-Aasiassa sellaisena uhkana Yhdysvalloille,  kuin miksi se koettiin USA:n ulkopolitiikassa. Japani oli ainoa maa, jonne USA:n kannatti sijoittaa joukkoja. Korean sota kuitenkin sitoi Yhdysvallat Itä-Aasiaan.

Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko kylmän sodan aikana oli yksi syy, miksi containment-politiikka ei tarvinnut Kennanin mielestä soveltaa Aasiassa: sieltä puuttui vahva, yhtenäinen kommunistinen voimatekijä. Kiinan kommunismia Kennan ei pitänyt potentiaalisena uhkana. Ratkaisevaa oli, että Kiina ei kuulunut Neuvostoliiton etupiiriin. Kuitenkin Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat sitoutui Kennanin varoituksista huolimatta sotilaalliseen patoamispolitiikkaan Kaakkois-Aasiassa.

Paul Heerin mielestä Kennan aliarvioi Kiinan potentiaalin. Kennan suhtautuikin aluksi lyhytnäköisesti Kiinan kasvavaan voimaan. Hän perusteli Kiinan jättämistä containmentin ulkopuolella sillä, että Kiina ei ollut uhka vaan pikemminkin osoitti yhteistyöhalua. Niinpä Kennan ei laskenut Kiinaa globaalien valtakeskusten joukkoon, joita oli hänen mielestään viisi: USA, Iso-Britannia, manner-Eurooppa, Japani ja Venäjä.

Kuitenkin Kennan muutti mielensä 1960-luvun vaihteessa ja ehdotti Kiinan tien katkaisemista valta-asemiin. Kennan: ”On elintärkeää USA:n intressien kannalta pystyttää raja-aidat Kiinan pyrkimyksille, joita voitiin luonnehtia sen aikaiseksi kiinalaiseksi imperialismiksi”. Näin Kennan asettui tukemaan Kiinan kohdistuvaa  containmentia hiukan Neuvostoliiton vastaisen patoamisen tapaan. Tämä politiikka perusteineen on edelleen Yhdysvaltain linja modernisoituna tähän päivään.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Mikä oli Kennanin arvio kylmästä sodasta sen syttymishetkillä ja Neuvostoliiton roolista siinä? Referoidaanpa tähän vähän hänen käsityksiään erityisesti ”Pitkästä sähkeestä”.

George F. Kennan  näki itse maailman muuttuvan sen suuntaisesti kuin hän oli ennustanut. Kennanin virkamiesura ei ollut ruusuilla tanssimista. Kerkeät sanomiset aiheuttivat hänelle vaikeuksia ja itse Stalin heitti hänet ulos Moskovasta, kun Kennan unohti hetkeksi diplomaattiset kohteliaisuudet.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolle on ominaista itämainen salamyhkäisyys, juonittelu ja haluttomuus kunnioittaa objektiivista totuutta. Tästä Kennan päätyy arvioon, että ”on vaikea uskoa, että Stalinilla itselläänkään on minkäänlaista objektiivista kuvaa ulkomaailmasta”. Jos ”Stalin” korvattaisiin ”Putinilla”, oltaisiinko oikeilla jäljillä?

Neuvostoliiton politiikka on Kennanin arviossa konservatiivista: Neuvostoliitto, päinvastoin kuin Hitlerin Saksa, ei ryhdy seikkailupolitiikkaan. Se ….. ei ota tarpeettomia riskejä”. Neuvostoliitto operoi lähes pelkästään toisessa maailmansodassa valtaamillaan alueilla, ehkä Afganistania lukuun ottamatta. Etupiiriajattelu!

Kennan varoitti jo tuolloin (1946) kommunistihysteriasta: ”Olen vakuuttunut, että meidän maassamme olisi tänään paljon vähemmän Neuvostoliiton vastaista hysteriaa, jos kansamme ymmärtäisi paremmin tilanteen realiteetit”. Tällä Kennan tarkoitti sitä, että Neuvostoliitosta ei saa antaa kuvaa, joka pelottaa ihmisiä, vaan päinvastoin hallituksen tulee antaa realistista tietoa Neuvostoliitosta. Vainoharhaisuuden nousussa Kennan ennakoi tulevaa kommunismihysteriaa.

Kennanin mielestä Neuvostoliitolla ei ollut riittävästi voimaa käynnistää sota. Tästä johtuen todellista suursodan vaaraa ei ollut näköpiirissä. Yhdysvalloille riitti, kun analysoitiin oikein Neuvostoliiton tarkoitusperät. Ne pystyttiin mitätöimään ”älykkäillä ja rakentavilla (Neuvostoliiton propagandan vastaisilla) ohjelmilla.”

X-artikkelissa esitetystä Policy of Containmentista (hillitsemis- tai patoamispolitiikka) tuli Yhdysvaltain politiikan ohjenuora 50 vuodeksi. Sen tarkoituksena oli estää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviäminen totutun valtapiirinsä ulkopuolelle. Miltei välittömästi alkoi taistelu Policy of Containmentin sisällöstä: onko patoamispolitiikka ensisijaisesti diplomatiaa vai enemmänkin sotilaallista varustautumista?

Kennanin trauma syntyi siitä, että hän pyrki ajamaan läpi Policy of Containmentia diplomaattisin keinoin ja hänen kilpailijansa (ja ystävänsä) Yhdysvaltain virkamiesjohdossa, Paul Nitze painotti sotilaallista läsnäoloa Policy of Contanmentin soveltamisessa.

Kennan hävisi taistelun ja oli siitä katkera myös Nitzelle. Jälkikäteen ajatellen sympatiani on Kennanin puolella: monissa kylmän sodan konflikteissa oli kysymys muusta kuin kaksinapaisesta kylmän sodan opin toteuttamisesta. Ei voi välttyä myöskään ajatukselta, että Yhdysvaltain tiedustelupalvelu, CIA liioitteli rankasti Neuvostoliiton voimaa. Tämä suosi Military Industrial Complexia, jolle riitti rahaa tuhlattavaksi saakka. Itse asiassa Nitzen johtama komitea vuoden 1950 raportissa kertoi selkeästi, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa.

Kennanin opista kehitelty - sotilaalliseen kommunismin vastaisuuteen tähtäävä – ”Trumanin oppi” oli tarkoitettu yhdeltä osin Yhdysvaltain sisäpolitiikan välineeksi. Näin toimittiin juuri Kennanin ajatusten vastaisesti: käynnistettiin suuri Neuvostoliiton vastainen pelkoon perustuva kampanja (mccarthyismi).

Miten monta kertaa amerikkalainen norsu onkaan tunkeutunut vieraaseen kulttuuriin - ja olohuoneisiin - omaa ylevää - tai viheliäistä - demokratiaansa tuputtaen!  Jotkut, kuten Kennan, ovat tämän oivaltaneet, mutta väärät ihmiset ovat olleet oikeassa. Vanhoilla päivillään huippuälykäs Robert McNamara - tehtyään ensin virheitä virheen perään - totesi Kennanin hengessä "emphatize your enemy!" Tuntuu siltä, että uutta ajattelua ei rakenneta aiempien oivallusten päälle, vaan kaikki pitää aina keksiä uudelleen.

Kennan vaikutti voimakkaasti omiin näkemyksiini kylmästä sodasta ja ehkä tämänkin päivän konflikteista. Hän painotti diplomaattista painetta asioiden eteenpäinviemiseksi. Hän oli epäilemättä amerikkalainen patriootti. Kennanin ajattelu oli vain liian rakenteellista - sanoisin liian viisasta - yksioikoiselle amerikkalaiselle ajattelutavalle.

Kennan vastusti Vietnamin sotaa ja Yhdysvaltain interventioita arabimaailman eri kohteisiin. Hän varoitti, että Yhdysvaltain historia opetti, että sotia käynnistettäessä mentiin (ja mennään) eri sotaan kuin mistä tullaan lopulta ulos. Kun Kennan rullatuolissa 100-vuotiaana kertoi näistä ajatuksistaan, voitiin ne tietenkin sivuuttaa vanhan miehen pelkoina, mutta niiden viiltävää realistisuuden tajua ei voida ohittaa.

Kylmässä sodassa Kennan olisi halunnut eroon dogmaattisesta ja moralistisesta Yhdysvaltain ulkopoliittisesta linjasta (jota hän kuvasi primitiiviseksi) ja olisi halunnut korvata sen realistisemmalla poliittiseen ja taloudelliseen painostukseen perustuvalla otteella. Kennanin ajattelulla kylmästä sodasta olisi voinut tulla selkeästi hallittavampi.

Historia jatkuu tässäkin suhteessa. En voi välttyä ajattelemasta, että nitzeläinen sotilaalliseen doktriiniin perustuva ajattelutapa on ohjannut amerikkalaisten toimia kylmän sodan päättymisen jälkeenkin. Tässä mielessä vuosi 1989 (tai vuosi 1991) ei ole paradigman muutos, vaan melko tavanomainen sauma menneen ja tulevaisuuden välillä.

”Long telegramin” mukaan ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne”. Mitään tästä Kennanin lausumasta ei tarvitse muuttaa tänä päivänä. Lopputuloksena on jännityksen kiristyminen suurvaltojen välillä.  Vastavuoroisesti toimiva varustelukierre voi alkaa ja on jo osin käynnistynyt, jos ajatellaan nykypäivää.

::::::::::::::::::::::::::

Britannian ulkopoliittisen instituutin Chatham Housen tutkija Keir Gilesin teosta  ”Moskovan opit.  Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä” (Docendo, 2020) on pidetty jopa uutena versiona Kennanin ”Long telegramista”.

Pikaisesti arvioiden Gilesin teoksen sävy on suurvaltojen suhteiden ja Venäjän näkökulmasta lohduton. Vastaavasti en näe Kennanin kirjoituksia toivottomuuden näkökulmasta vaan halukkuutena ymmärtää Venäjän (Neuvostoliiton ) valtion olemusta, vaikka lähtökohtana onkin Neuvostoliiton vallan patoaminen. George F. Kennanin prioriteettina on löytää ymmärrys suurvaltojen  kansalaisten välillä.  Hän ei näe Neuvostoliiton politiikkaa seikkailupolitiikkana vaan enemmänkin konservatiivisena ja varovaisena.

Myönnän, että Venäjän toimet 2010-luvulla Georgiassa, Ukrainassa ja Krimillä ovat horjuttaneet käsitystä Venäjästä varovasti (konservatiivisesti) toimivana suurvaltana.  Gilesin mukaan Venäjään ei voi lainkaan luottaa, joten luottamuksellisten  suhteiden rakentamiselta putoaa pohja pois.

Gilesin mukaan nyky-Venäjän tavoitteet ovat  ideologisempia (!) ja aggressiivisempia kuin aiemmin. Liberaalimmat vaiheet (kuten 1990-luku) ovat vain lyhyitä välivaiheita venäläisen autoritarismin ja diktatuurin  historiassa.

Venäjän tarkoitus on aiheuttaa jatkuvaa hämmennystä, eripuraa  ja epäjärjestystä poliittisten kilpailijoiden leirissä. Keinot ovat epätoivoisia ja kuvastavat ennakkoon häviöön tuomitun tempuilta aiheuttaa -  paremman puutteessa -  sekasortoa kilpailijoiden joukoissa.

Siinä Giles on Kennanin linjoilla, että Venäjän valtio  - kollektiivisen psyykeen tasolla - ei kestä vertailua lännen kanssa ja johtaa vainoharhaisten viholliskuvien  luomiseen.  Venäjältä puutuvat keinot käyttää lyhyitä liberaaleja kausia kansakunnan demokratisoimiseen.

Kaikesta edellä esitetystä voi päätellä, että Venäjän johto  näkee Venäjän ainutlaatuisena (ekseptionalistisena) kansakuntien joukossa. Sillä käsitetään olevan johtava asema konservatiivisten nationalistien ja kristillisten fundamentalistien joukoissa. Tällä uusvanhalla opilla on korvattu kommunistinen ideologia.  Länsi edustaa halveksittavaa liberaalidekadenttia ja moraalitonta ”Gayropaa”.

Gilesin päätelmä on,  että Venäjä on muuttumaton. Viimeisten 100 vuoden aikana vain 1990-luvun tai ensimmäisen maailmansodan jälkeiset paradigman muutokset olisivat voineet  tarjota mahdollisuuden uudistumiseen, mutta aina on palattu menneeseen.

Onko nyky-Venäjä (nationalistinen ja kristillinen fundamentalismi)  siis korvannut vanhan lännen roolin (kapitalismi)  oikeaoppisuuden puolustajana,  jonka puolesta kannattaa käynnistää ristiretki?