Putinin oppi, Putinin sota

 

 

Vladimir Putin julisti sodan Ukrainalle puheessaan 24.2 2022. Puhetta on arvioitu monella taholla. Yritän seuraavassa löytää sille historiallisia lähtökohtia sekä sovittaa sen kansainvälisen politiikan avaintapahtumiin lähimenneisyydessä. Lainaan ohessa omaa parin viikon takaista ”Kylmä sota 2” -taulukkomuotoista tekstiä Putinin puheen arvioinnin pohjaksi. Uskon,  että taulukko muodostaa suuntaviivat nyt nähdylle sodan käynnistymiselle. 

Napauta hiirellä suurentaaksesi kuvaa! Paina Esc-näppäintä pienentääksesi taulukon!

Oheinen blogikirjoitukseni perustuu Helsingin Sanomissa olleeseen Putinin sodanjulistuspuheen käännökseen (Pengermä/Mitroshin). Kannanotot ja kommentoinnit ovat omiani.

Presidentin puhe on katkera tilitys Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisestä historiasta Putinin silmin nähtynä. Puheen tulkinnan dramatiikka perustuu siihen,  että sitä on vaikea selittää länsimaisella järjenjuoksulla ilman,  että lähtökohdaksi otetaan tekaistu historiankertaus tai vääristely. Puhe on laadittu siten, että jää vaikutelma, että Putin itsekin uskoo ainakin osaan sen viestistä. Toinen näkökulma on,  että presidentti haluaa oikaista historiaa valitsemiltaan osilta. Puheen syväanalyysi edellyttäisi myös länsimaiden toimien perkausta 2000- ja 2010-luvilla. Siihen en kuitenkaan tässä  kirjoituksessa lähde kuin pintapuolisesti viittaamalla.

Putinin tarkoitus oli perustella sodanjulistusta. Hän viittaa puheensa aluksi ”vuodesta toiseen” ja ”askel askeleelta” kasvaneeseen länsimaiseen uhkaan, joka on ilmennyt  Naton laajenemisena itään. Putin vetoaa siihen,  että Venäjä on ”30 vuoden ajan” yrittänyt sopia Nato-maiden kanssa ”jakamattoman turvallisuuden periaatteista”. Tällä Putinin täytyy viitata etupiirikäsitteeseen. Putin korostaa, kuinka  Naton sotakoneisto on lähestynyt Venäjän rajoja. Putinin Venäjän tavoitteena ei ole käsitykseni mukaan vanhassa mielessä imperialismin toteuttaminen  vaan rajavaltioiden painostaminen/pakottaminen toimimaan Venäjän turvallisuusvyöhykkeenä. Eri valtioihin voidaan soveltaa eri periaatteita. Venäjän toimien vertailukohtaa ei löydy myöskään tunnistamastani amerikkalaisesta ”tukikohtaimperialismista” (lähes tuhat tukikohtaa),  eikä kiinalaisesta globaalin talouden solmukohtiin perustuvasta imperialismista. Ainoa vertailuperuste on vanha kylmän sodan etupiiriajattelu.  

Putin puhui länsimaisesta ylimielisyydestä (erehtymättömyys, piittaamattomuus) ja Venäjän etujen huomioonottamattomuudesta.  Putin kytkee tämän asennoitumisen Neuvostoliiton romahtamiseen ja siitä johtuvaan Venäjän aliarvioimiseen.  Putin murehtii Venäjän  itsevarmuuden ”hetkellistä” menetystä 1990-luvun alussa kaiken pahan alkuna ja juurena. Heikkouden tila on jättänyt Putiniin ylpeyteen poltinmerkin. Voidaan tietysti kysyä olisiko jonkun lännen johtajan Venäjän asemaan asettuminen voinut kohentaa suurvallan omanarvontuntoa. Jää ikuiseksi arvoitukseksi olisiko tällä ollut jotain merkitystä politiikan käytännön työssä.

Putin projisoi hegemonian tavoittelun länteen: se käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti kaiken vaikutusvallan, mikä oli otettavissa. Kylmän sodan voittajat käynnistivät maailman uusjaon, josta Venäjä jäi syrjään.  Syntyi Putininkin vuonna 2007 mainitsema yksinapainen maailmankuva.  Tähän liittyy Putinin tuntema inho  lännen ”alhaista sivistystasoa” kohtaan.  Putin itse näkee lännen - ylemmyydentuntoisesti - kulttuuriltaan pinnallisena.

Esimerkkejä ylimielisyydestä löytyy Putinin mielestä runsaasti kuten Bosnian sota 1990-luvulla, jossa länsi käytti ohjuksia ja hävittäjiä. Tässä Putin unohtaa serbien suorittaman kansanmurhan (Bosnian kansanmurha) ja etniset puhdistukset. Entisen Jugoslavian alueen väkivaltaisuudet ovat ikään kuin vertailukohde sille, mitä nyt kostoksi (?) tapahtuu Ukrainassa. Venäjä oli aivan liian heikko puuttuakseen Jugoslavian tapahtumiin 1990-luvulla. Bosniaa kriisipesäkkeinä ja lännen sekaantumisen kohteina seurasivat Irak, Libya ja Syyria. Länsi teki Putinin mielestä näiden konfliktien yhteydessä virheen virheen perään synnyttäen kansainvälisen terrorismin aallon. Erityisen hanakasti Putin tarttuu puheessaan lännen suureen epäonnistumiseen Irakissa eli joukkotuhoaseharhaan.

Putin ja Venäjä omaksuivat kannan,  jonka mukaan valtaa pitävät (riippumatta siitä, millä tavoin ovat päässeet käsiksi valtaan) ovat niitä, joita Venäjä puolustaa. Libyan Muammar Gaddafi ja Syyrian Basar al-Assad muodostavat esimerkin tästä.  Demokratia tässä taistelussa jäi häviäjän rooliin.

Putinilla on myös kanta tunnettuun  ”Natoa ei tuumaakaan itään” -lupaukseen,  jonka ulkoministerit  Baker ja Genscher antoivat  1990-luvun alussa. Putin on omaksunut tästä osatotuuden eli,  että kysymys oli koko Itä-Euroopan Nato-suhteesta eikä vain Saksasta.  Lännessä katsotaan, että kysymys oli vain Saksasta.

Yhdysvallat Putin  leimaa ”valheen valtakunnaksi”, johon kyllä amerikkalaiset itse polarisoituneessa yhteiskunnassa ovat antaneet aihetta. Samantien Putin leimaa myös Yhdysvaltain kanssa liitossa olevat tahot osaksi ”valheen valtakuntaa” ilman sen kummempia todisteita.

Putin syyttää ankarasti Yhdysvaltoja ”separatistien ja palkkasoturijoukkojen” toiminnasta 1990- ja 2000-luvulla  Etelä-Venäjällä ilman selkeitä näyttöjä. Vielä kovemmin Putin tuomitsee lännen ”pseudoarvojen pakkosyöttämisen” Venäjän kansalle, mutta tekee samalla selväksi, että moinen on turhaa eikä onnistu. Mitä tarkoittavat pseudoarvot? Tässä voidaan viitata Sergei Lavrovin esille tuomiin ideologisiin näkyihin. Lavrovin mukaan Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov puhuu paheksuvasti (liberaalien) arvojen tuputtamisesta ja Putin yhtä paheksuvasti liberaalin demokratian viennistä, jotka suhtkoht ovat samansisältöisiä asioita. 

Venäläinen ”pragmatismi” on suunnattu läntistä messianismia vastaan. Jos siis maassa on kansan valitsema autoritäärinen hallinto on se hyväksyttävä lailliseksi vallaksi. Syyria on tästä selkein esimerkki. Lavrov syyttää läntistä messianismia lähes kaikesta Lähi-idässä tapahtuneesta, pakolaisongelma sisältyen. Mukaan hän lukee Syyrian lisäksi mm. Ukrainan, jossa Putinin opin mukaan tapahtui vallankumous vuonna 2014, ja jossa syrjäytettiin laillisesti valittu johtaja ja nimenomaan lännen kiihottamana. Lavrovin mukaan Ukrainassa oli kysymys maan arvojen anastamisesta ja lännen vaatimuksesta toteuttaa ”vain eurooppalaista näkemystä kaikesta”.

”Putinin oppi” on Ukrainan sodan taustalla.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Sodanjulistuspuheensa loppupuolella Putin palaa joulukuun 2021 -puheensa teeseihin ”turvallisuuden takaamisesta”, jotka Yhdysvallat torjui suoralta kädeltä.  Putin viittasi jälleen selvästi turvatakuuseen etupiirivaatimuksineen.

Historiaan Putin kajoaa verratessaan nykypäivän lännen toimia Neuvostoliiton menettelyyn vuoden 1941 alussa,  kun Neuvostoliitto yritti estää tai viivyttää sodan syttymistä ottamatta Saksan haastetta heti vastaan. Putin on jossain määrin oikeassa sanoessaan,  että Neuvostoliitto myöhästyi puolustuksensa kuntoon saattamisessa vuonna 1941. Saksa sai aluksi yliotteen. Tätä hän pitää varoittavana esimerkkinä: toista kertaa samaan virheeseen ei sorruta!  Hän siis pitää varmana,  että länsi Ukrainan kautta hyökkää Venäjän kimppuun eikä Venäjä tällä kertaa aio olla myöhässä!  Argumentointi on hataraa ja vainoharhaista. Kaikesta voi päätellä, että Ukrainan hiertävään ongelmaan oli suunniteltu puututtavan jo pitkän aikaa.  

Putin uhoaa, että nyt Venäjä on yksi maailman mahtavimmista ydinasevalloista ja toteaa Venäjän olevan ylivoimainen joidenkin uusimpien aseiden kehittelyssä. Putin saarnaa, että vihollisen hyökkäys johtaa siihen itseensä kohdistuviin hirveisiin tuhoihin. Natoa Putin pitää vain Yhdysvaltojen käsikassarana. Yhdysvalloille Venäjän vastainen vihoittelu on  ”patoamispolitiikkaa”, kun taas Venäjälle kysymys on ”elämästä ja kuolemasta”. Näin Putin vaihteli puheessaan näkökulmaa oman kansakunnan suurten uhrausten ja omien hyökkäysvoimien tuhoamiskyvyn välillä aina tilanteen mukaan.

Ukrainan tilanteeseen mentäessä Putin ilmoitti Venäjän taistelleen kahdeksan vuotta rauhanomaisen ratkaisun puolesta. ”Kaikki turhaan”, hän toteaa. Sitten Putin loihtii puheeseensa kaikkein suurimman valheen sanoessaan,  että on aika lopettaa ”kansanmurha siellä (Itä-Ukrainassa) asuvia miljoonia ihmisiä kohtaan”. Vain Venäjä voi luoda heille turvan. Ollaan jo lähellä sitä, miksi interventio piti toteuttaa.

Putin puolustaa ehdottomaan sävyyn Krimin ja Donbassin haltuunoton välttämättömyyttä. Vihollisia, jotka uhkaavat näitä alueita nähdään kaikkialla. Natsi-käsite vilahtaa tuon tuosta puhetekstissä. Sitten hän vaihtaa levyä:  Putin väittää suhtautuvansa kunnioittavasti Neuvostoliiton jälkeiselle alueelle muodostuneisiin uusiin maihin.

Ukrainan osalta Putinin tavoitteena on demilitarisointi ja vapautuminen natseista. Pahaenteisesti  luvataan rangaista rikoksia tehneitä. Täkynä Putin lupasi, että Ukrainan alueita ei miehitetä.

Puheen loppuosa sisälsi paljon korulauseita ruusuisesta tulevaisuudesta,  kunhan Venäjän asettamat ehdot täytetään. Lopuksi sävy taas vaihtuu ja uhataan historiallisen kovalla kostolla (ydinaseilla?)  niitä,  jotka yrittävät puuttua Venäjän sotilaallisiin toimiin Ukrainassa.