Ukraina anno Domini 2014

 

 Vladimir Putin päätti sitten brutaalisti hyökätä Ukrainaan  aamuyöstä 24.2.2022. Olen kirjoittanut Ukrainasta monen monta kertaa viimeisten kahdeksan vuoden aikana. Yksi näistä kirjoituksista on ”Toisinajattelijan kuvaus Ukrainan tapahtumista” 20.12.2014, siis kirjoitus Ukrainan nykykonfliktin  ”lähtövuoden” näkökulmasta.  Julkaisen kirjoituksen nyt uudelleen. Saattaa olla hyvä tutustua siihen, ei sen takia,  että kaikki siinä olisi ennustetta siitä,  mitä nyt on tapahtunut, vaan sen takia,  että siinä pohdiskellaan niitä mahdollisia muita reittejä,  joita historia olisi voinut edetä toisenlaisten realiteettien vallitessa.

Presidentti kiinnitti huomiota tiedotustilaisuudessa 22.2.2022 erääseen asiaan,  jonka hän on joskus aiemmin lanseerannut Henry Kissingeriä mukaillen: ”Miten suhtautua sellaiseen käyttäytymisen, mikä ei ollenkaan mahdu meidän `repertuaariimme´?”. Juuri tätä asiaa joudumme nyt hämmennyksen vallassa pohtimaan. Miksi tämä hulluus piti käynnistää?

Vaikka ohessa tarjotaankin vaihtoehtoa historian kululle, ei se käy selitykseksi Putinin törkeälle toiminnalle.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ohessa kirjoitukseni vähäisin stilisoinnein sellaisena kuin se julkaistiin joulukuussa 2014.

Chicagon yliopiston professori John J. Mearsheimer (74 v.) on kansainvälisen politiikan todellinen asiantuntija (ei siis ns. asiantuntija), joka on kirjoittanut Foreign Affairs-lehden loka-marraskuun 2014 numeroon hienon artikkelin ”The Liberal Delutions, That Provoked Putin”. Mearsheimeria on kuvattu jopa sukupolvensa vaikutusvaltaisimmaksi kansainvälisten suhteiden realistisen koulukunnan merkkihenkilöksi.

Artikkeliin on syytä palata nyt, kun Vladimir Putin on juuri pitänyt puheensa (puhe pidettiin siis vuonna 2014) Venäjän tilasta. Mitä Putin sanoi? Kyllä, hän syytti ulkopuolisia tahoja Venäjän ja Ukrainan tilanteesta, kyllä, hän syytti Yhdysvaltoja turvallisuusuhista, kyllä, hän perusteli esimerkiksi Itämerellä tapahtuneita vaarallisiksi koettuja hävittäjä- ym. lentoja sillä, että amerikkalaiset ovat tehneet lentoja kaiken aikaa ja Venäjä on tehnyt lentoja vasta pari vuotta, kyllä, Venäjällä on vain pari sotilastukikohtaa omien rajojen ulkopuolella, kun Yhdysvalloilla niitä on satoja, kyllä, Venäjän sotilasmenot ovat vain kymmenesosa Yhdysvaltain sotilasmenoista jne.

Mitä uutta kuultiin? Ei varsinaisesti uutta, mutta itse vakuutuin jälleen kerran, että Venäjän strategia on puolustuksellinen. Se kokee – kuvitellusti tai todellisesti – itsensä uhatuksi ja haluaa pysäyttää Naton ja EU:n etenemisen rajoillaan.

Otan tähän esimerkinomaisesti yhden teeman, jota on viime aikoina runsaasti pidetty esillä, nimittäin lentotoiminnan Itämeren yllä. HS:n Kari Huhta kehittää kolumnissaan (HS 18.12.2014: ”Miksi ihmeessä ne niin lentelevät?”) pitkän liudan selityksiä venäläisten aktiivisuudelle: Suomea ja Ruotsia estetään liittymästä Natoon, Venäjä pyrkii hajottamaan EU:n rivit, Venäjä pyrkii hajottamaan Naton rivit, Venäjän sotilaspoliittinen valtaeliitti painostaa Putinia, Venäjä yrittää suunnata kansalaistensa huomion kotimaan talouden alakulosta ulospäin….. Onhan tässä näitä, mutta minä tulkitsen varsin arkisesti kysymyksessä olevan halun osoittaa - tosin varsin arveluttavalla tavalla - voimaa kaikilla politiikan ja puolustusvoimien osa-alueilla: olemme edelleen suurvalta ja meidät tulee huomioida. Lentoliikenteen turvallisuustason heikentäminen on tietenkin asia, josta Venäjä ei selviä selittelemällä.

Mutta on tässä toinenkin puoli. Loputon Venäjän sotilaslentoliikenteellä lännessä harjoitettu spekulointi palvelee mielestäni kaikenkarvaista mystifiointia ja pelottelua. Näen pelottelukampanjan osittain Naton puolesta propagointina (Huhta kirjoittaa Tu-95-mallin strategisista pommikoneista: ”nuo kauhun tasapainon lentävät hirmuliskot”).

::::::::::::::::::::::::::

Putinin puhe oli vaisu? Ei minusta. Venäjän politiikan palikat asettuivat paikoilleen varsin järjestäytyneesti. Se selvisi, että hyvät neuvot ovat kalliit. Suuri arvoitus on talouden kehitys, jota lienee mahdotonta arvioida, joten jätän sen tällä kertaa vähemmälle.

Niin, mitä John J. Mearsheimer kirjoitti Foreign Affairsissa? Ensinnäkin hän otti kainostelematta lähtökohdakseen Venäjän ja Putinin näkökulman silläkin uhalla, että jää harvojen joukkoon, joka uskaltaa lähestyä Venäjää ja Ukrainaa tästä näkövinkkelistä. Meiltä Suomessa ei taitaisi löytyä samanlaista rohkeutta vakavasti otettavien tukijoiden joukosta.

Käyn ohessa referoiden läpi Mearsheimerin esiin nostamat näkökohdat vastapainoksi totutuille väittämille.

Ensinnäkin hän katsoo suurimman vastuun Ukrainan kriisistä kuuluvan lännelle. Putin ilmeisesti oletti aivan aidosti Naton sijoittavan laivastotukikohdan Krimille. Venäjän kannalta Nato esiintyi aggressiivisesti: vuonna 1999 tapahtui laajeneminen Tsekkiin, Unkariin ja Puolaan ja vuonna 2004 Bulgariaan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Romaniaan, Slovakiaan ja Sloveniaan. Laajenemisen tärkeinä lobbareina olivat itäeurooppalaiset siirtolaiset Yhdysvalloissa , jotka vaativat Clintonin aikana ”suojelua” entisille maanmiehilleen.

Venäjä ei pystynyt heikkoutensa takia puuttumaan Yhdysvaltain ja Naton toimiin Bosniassa, vaikka siellä kohteena oli sen vanha liittolainen Serbia. Tulenaraksi tilanne muuttui, kun Georgia ja Ukraina pyrkivät Natoon vuonna 2008. George Bush olisi kummatkin maat hyväksynyt mukaan, mutta Ranska ja Saksa torjuivat hankkeen Venäjän varoitettua voimakkaasti strategisen tasapainon muutoksista.

Vuoden 2008 elokuussa syttyi Venäjän ja Georgian välillä sota jälkimmäisen aloitteesta, jonka seurauksena Venäjä otti hallintaansa Abhasian ja Etelä-Ossetian. Venäjän kannalta oli tultu viimeiselle rajalle.

Olivatko länsiliittoutuneiden johtajat luvanneet 1990-luvun alussa jotain Venäjälle Naton laajentumisesta? Kyllä, Yhdysvaltain ulkoministeri George Baker ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl olivat suullisesti luvanneet Saksojen yhdistämisen hintana Gorbatsoville, että Nato ei laajene itään, mutta kirjallisesti ei toki luvattu mitään. Baker kirjoitti muistelmissaan: ”Melkein jokainen saavutus sisältää - menestyksen sisällä - tulevaisuuden ongelmien siemenet”.

(Tarkennus 24.2.2022: ilmeisesti keskusteluissa Naton laajentumisesta tarkoitettiin vain Saksan aluetta, ei laajemmin Itä-Eurooppaa. Venäjä on tulkinnut episodin niin,  että Nato ei etene tuumaakaan Saksasta itään)

Lännellä oli kolmiosainen paketti, jota se pyrki toteuttamaan: 1) Nato-laajentuminen, 2) EU-laajentuminen, 3) Demokratian edistäminen. Ukrainassa sitten bensaa heitettiin tuleen: Ukrainan presidentti Viktor Janukovitsh hylkäsi tarjotun EU:n tuen ja hyväksyi vastaavasti Venäjän 15 miljardin dollarin tuen. Venäjä ei olisi ryhtynyt avustustoimenpiteeseen, jos se ei olisi kokenut Ukrainan ”menetystä” EU-tuen kautta uhkaksi itselleen. EU-tuen kaatuminen joka tapauksessa käynnisti levottomuudet ja Janukovitsh - aikansa asemastaan taisteltuaan - pakeni Venäjälle. Seurauksena Ukrainaan pystytettiin länsimielinen hallitus. USA tuki uutta hallitusta, jossa oli neljä uusnatsiksi luokiteltua ministeriä. Pääministeriksi tuli Arseni Jatsenjuk.

Mitkä olivat Ukrainan tapahtumien todella vaikuttavat syyt? Voitaneen sanoa, että useat Ukrainan hallitukset perätysten epäonnistuivat tehtävissään eivätkä pystyneet torjumaan oligarkkien nousemista hallinnon kummisediksi, demokratian epäkypsää ja tärveltynyttä tilaa ja elintason dramaattista laskua ympäröiviä valtioita alemmalle tasolle. Ukraina vaikutti epäonnistuneelta valtiolta eri väristen vallankumousten keskellä.

Ukrainaan syntyi tosiasiallinen valtatyhjiö, jonka täyttämisestä suurvallat kilpailivat. Kaiken tämän seurauksena käynnistyivät tunnetut tapahtumat: Venäjä kaappasi Krimin ja separatistit Venäjän tukemana ottivat haltuunsa Itä-Ukrainan.

Monet ovat sanoneet, että Venäjä on rakentanut pitkäjänteistä ohjelmaa saavuttaakseen entisen imperiumin mittasuhteet. Mearsheimer päinvastoin väittää, että nimenomaan laillisesti valitun Janukovitsin lähtö Ukrainasta ja syntyneet mellakat aiheuttivat Venäjän politiikan muutoksen. Akuutti tilanne suisti maan sekasortoon.

:::::::::::::::::::::::::::

Mearsheimer johdattelee lukijan myös tapahtumien alkulähteille. Mistä kaikki alkoi? Mitkä olivat eri tapahtumien syy-seuraussuhteet?

Mearsheimer käy edellä kuvattuun tapahtumasarjaan johtaneet vaiheet läpi analyyttisesti. Ohessa referoin hänen erittelyään.

Aloitetaan Bill Clintonista. Hänen hallintonsa sisällä oli ristivetoa Venäjä-politiikasta. Monet ajattelivat,  että kylmän sodan loppu muutti fundamentaalisti kansainvälistä politiikkaa. Varsinkin Yhdysvalloissa tälle ajatukselle löytyi kannatusta. USA noudatti oman tulkintansa mukaan ikään kuin ”hyväntahtoista hegemoniaa”, jonka mukaan sen enempää Yhdysvallat kuin Venäjäkään eivät olleet uhkaksi toisilleen. Tietenkin oli myös perinteellisempiä vastakkainasetteluun perustuvia kantoja.

Mearsheimer nostaa artikkelissaan esille erään Clintonin aikaisen vakuuttavan faktan, joka kuuluu näin: ”geopolitiikka ei enää merkitse”. Tämän illuusion varassa elettiin varsinkin Euroopassa. Paitsi Bush niin myös liberaalit demokraatit omaksuivat Naton laajenemisen myönteisenä tahtotilana 2000-luvulla. Putinin ärsyyntyneitä lausuntoja pidettiin 2000-luvun kestäessä edellisvuosisadan muistoina, mitä ne eivät suinkaan olleet.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F. Kennan totesi jo vuonna 1998: ”Uskon että venäläiset reagoivat vähitellen epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen,  että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”. Jotain oleellista Kennan tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.

Mikä aiheutti viime kädessä konfliktin puhkeamisen? Ensinnäkin suurvallat ovat herkkiä reagoimaan, jos tullaan niiden iholle. Ei Yhdysvallatkaan hyväksynyt Kuuban siirtymistä Neuvostoliiton liittolaiseksi 1960-luvun alussa. Vuonna 1962 USA julisti Kuuban kauppasaartoon, eikä Obaman käynnistämä läheneminen suinkaan kumoa kauppasaartoa.

Venäjä varoitti etukäteen Georgian ja Ukrainan tapahtumien muodostamasta uhasta rauhalle, jos länsisiirtymä jatkuu. Nato luuli, että sen omat vakuuttelut riittivät: se oli sanonut jo 2000-luvun alussa, ettei uhkaa Venäjää. Vuonna 2002 jopa perustettiin Nato-Venäjä -neuvosto tehostamaan keskinäistä yhteistyötä. Vähitellen yhteistyöaikomukset hiipuivat ja vuonna 2009 USA aikoi sijoittaa ohjuksia Tsekkiin. Venäjä ryhtyi ankaraan ennaltaehkäisevään vastarintaan.

Helmi-maaliskuussa 2014 ylitettiin Venäjän toimenpidekynnys, jonka seuraamuksien keskellä nyt elämme.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Mearsheimer raottaa myös tulevaisuutta jonkin verran.

Hänen mukaansa sen enempää Yhdysvalloilla kuin Venäjälläkään ei ole haluja luoda kriisipesäkkeitä ympäristöönsä. Kummallakin on traumaattisia kokemuksia uudentyyppisistä sodista: Afganistan, Syyria, Irak, Tsetsenia…. Kriisit ovat erittäin vaikeasti hallittavissa ja siksikään Venäjä ei tavoittele imperiumin laajentamista. Hinta olisi liian kova.

Varmaa ei mitenkään ole, että Ukraina pääsee Natoon, vaikka haluaisikin. Mearsheimerin mukaan paras ratkaisu voisi olla sitoutumaton puskurivaltio Venäjän ja lännen välillä, jonka talous yritettäisiin saada yhteisvoimin jaloilleen.