Neljännesvuosisata väärää politiikkaa?

Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän ulkopolitiikassa on kehitteillä uudet strategiat nähdäkseni suurin piirtein samaan aikaan. Tarkastelen tässä uutta tilannetta lähinnä Yhdysvaltain näkökulmasta niin vaikeaa kuin se onkin johtuen Donald Trumpin tempoilevasta politiikasta.

Näkökulma, jota seuraavassa referoin ja arvioin on professori Stephen M. Waltilta, josta on tullut yksi maailmanpolitiikan strategiaguruista (Lähteeni: The Harvard Gazette 6.11.2018: ”Memo to America: Not everyone wants to be like you”). Walt varoittaa asiasta, josta olen itsekin kirjoittanut monta kertaa: älkäämme levittäkö sinisilmäisesti liberaalia demokratiaa maihin, joissa ei ole kykyä vastaanottaa sitä.

Mistä puhumme, kun puhumme liberaalista demokratiasta tässä yhteydessä? Walt puhuu itse asiassa ”liberaalista hegemoniasta” ja tarkoittaa, että sosialismin romahtamisen jälkeen Yhdysvallat lähti kritiikittömästi levittämään omaa ihannettaan muihin maihin. Ensinnäkin on syytä erottaa kaksi liberaalia demokratiaa toisistaan. Viimeisen neljännesvuosisadan liberalismissa ei puhuta vasemmistoliberaalista demokratiasta (left wing liberalism), vaan klassisen liberalismin ihanteista ihmisoikeuksineen, vapaine markkinoineen. Niiden levittäminen on epäonnistunut projekti viimeisten 25 vuoden aikana.

Ensinnäkin autoritaariset maat vastustivat tätä Yhdysvaltain vientituotetta nimeltä liberaali demokratia. Diktatuurin korvaaminen demokratialla on äärimmäisen vaikea tehtävä niin kuin on nähty Irakissa, Afganistanissa, Libyassa ja monissa muissa maissa. Sen sijaan, että olisi onnistuttu viemään amerikkalaisia arvoja ja ihanteita, tuotettiin tosiasiassa epäonnistuneita valtioita ja terrorismia. Samalla Yhdysvallat sitoutui (tai sidottiin vastentahtoisesti) suojelemaan valtioita kaikkialla maailmassa. Tämä merkitsi lisää turvallisuustakeita, joita jouduttiin antamaan, jotta asetetut tavoitteet toteutuisivat. Suojellut maat eivät tunteneet kiitollisuudenvelkaa Yhdysvalloille, vaan päinvastoin käyttäytyivät vastuuttomasti.

Samaan vientipakettiin kuuluivat vapaiden markkinoiden edistäminen Yhdysvaltain johdolla, mutta globaalit markkinat eivät toimineet odotetulla tavalla. Vastalahjana Yhdysvallat sai taloudellisen kriisin (finanssikriisi) ja kasvavat tuloerot. Näin ei pitänyt käydä. Yhdysvallat oli ainoa suurvalta 1990-luvulla. Vallitsi suuri optimistinen odotus. Suurvaltasuhteet olivat hyvät. Demokratia eteni Itä-Euroopassa ja Lähi-idässä näytti rauhalliselta. Juuri tässä vaiheessa Yhdysvallat oli saavuttanut monet päämääristään.

Kontrasti on melkoinen, kun verrataan tähän päivään: suhteet Kiinaan ja Venäjään ovat suhteellisen huonot. Kiina ja Venäjä pelaavat yhteen. Puola ja Unkari ovat esimerkkejä illiberaaliseista valtioista. Myös Amerikan oma demokratia on dystooppisessa tilassa. Maailmassa on paljon kriisipesäkkeitä, kuten Pohjois-Korea ja lähes koko Lähi-Itä.

:::::::::::::::::::

Kaikki edellä kuvattu toimii pohjana USA:n uudelle suurvaltastrategialle. Stephen M. Walt asettaa USA:n strategisista tarpeista ykkössijalle maan oman turvallisuuden ja omat arvot. Kysymys ei voi ulkopolitiikassa olla demokratian viennistä, vaan hyvän hallinnon esimerkin tarjoamisesta.

Yhdysvaltojen pitää tukeutua aseisiin vain silloin, kun sen elintärkeät edut ovat vaarassa. Tästä politiikasta on käytetty nimeä ”offshore balancing”. Jos uhkaa ei ole, Yhdysvallat voi pysyä suuren veden takana. Se voi silti säilyttää diplomaattiset ja taloussuhteet moitteettomina.

Yhdysvaltain ainoa todellinen kilpailija on Kiina ja siksi USA:n tulee keskittyä säilyttämään tasapaino Kiinaan, niin että maa ei pääse dominoimaan omalla lähialueellaan. Eli Walt ei tähtää perinteiseen isolationismiin.

Realismia on, ettei Yhdysvalloilla ole varaa ”täyttää” jokaista turvallisuustyhjiötä kuin suurilla uhrauksilla. Alueellisen sanelupolitiikan aika on ohi. Lähtökohta on, että jos Yhdysvalloilla ei ole varaa ohjata muita maita haluamaansa suuntaan, ei sitä mahdollisuutta ole muillakaan.

Edellä kuvatun Waltin strategian huomioiden, mitä olisi pitänyt tehdä toisin sosialismin romahtamisen jälkeen? Walt vastaa: Natoa ei olisi pitänyt laajentaa itään. Jos ei olisi laajennuttu, olisivat suhteet Venäjään paremmat.

Tänään Naton laajenemista pidetään itsestään selvänä. Sitä se ei ollut 1990-luvulla. Mitä tapahtui noina ristiriitaisten puheiden päivinä? Olivatko länsiliittoutuneiden johtajat luvanneet 1990-luvun alussa jotain Venäjälle Naton laajentumisesta? Kyllä, Yhdysvaltain ulkoministeri George Baker ja Saksan liittokansleri Helmuth Kohl olivat suullisesti luvanneet Saksojen yhdistämisen hintana Mihail Gorbatsoville, että Nato ei laajene itään, mutta kirjallisesti ei toki luvattu mitään. Foreign Affairs syyskuu/lokakuu 2014 lainaa Saksan arkistoja (”Broken Promise”) ja toteaa seuraavaa: ”According to records from Kohl’s office, the chancellor chose to echo Baker, not Bush, since Baker’s softer line was more likely to produce the results that Kohl wanted: permission from Moscow to start reunifying Germany. Kohl thus assured Gorbachev that “naturally NATO could not expand its territory to the current territory of [East Germany].” In parallel talks, Genscher delivered the same message to his Soviet counterpart, Eduard Shevardnadze, saying, “for us, it stands firm: NATO will not expand itself to the East.”

Tuo viimeinen lause on todistusvoimainen: ”meille (siis lännelle) lupaus (olla laajentumatta nykyisen alueen ulkopuolelle) on luja: Nato ei laajene itään”. Tästäkin on saivarreltu, että valtiomiehet puhuivat vain Itä-Saksan alueesta, joka on täysin turhaa. Asiayhteydestä voi lukea, että tarkoitettiin laajemmin Itä-Euroopan aluetta. Ukraina osoittautui sitten lännen vaikutuspyrkimysten viimeiseksi rajaksi.

Walt kannattaa USA:n vähittäistä vetäytymistä Euroopasta ajan mittaan ja Euroopan maiden oman puolustuskyvyn vahvistamista. Walt ei olisi hyökännyt Irakiin (2003) ja olisi muutoinkin noudattanut maltillista politiikkaa Lähi-Idässä. Irak on monessa mielessä symboli kaikelle tapahtuneelle: George Bush ”24” (isä-Bush) ymmärsi Irakiin menon vaarat ja pysäytti hyökkäyksen kenraaliensa vastustuksesta huolimatta (1991) Bagdadin porteilla. Hän olisi voinut kaataa Saddam Husseinin, mutta jätti sen tekemättä aavistaen teon äärimmäiset riskit (uskontokuntien konfliktiherkkyyden, terrorismin ruutitynnyrin, Lähi-Idän tasapaino). Walt käyttää Bush vanhemmasta määrittelyä ”Viimeinen realistista ulkopolitiikkaa edustanut vanhan ajan republikaanipresidentti”. George Bush ”46” (poika-Bush) sumeilematta lähti liberaalin hegemonian hengessä pelastamaan Irakin olematonta demokratiaa aiheuttaen tuhoa, joka jatkuu edelleen.

:::::::::::::::::::::

Mistä tässä on kysymys? Aivan kuin vasemmistoliberaali linja olisi löytänyt Trumpin kylmäkiskoisen eristäytymisen. Tarkemmin eritellen uuden strategian mukaan Yhdysvallat ei halua maksaa suuremmasta vastuusta, kuin mihin se on sitoutunut (kuin mistä se hyötyy itse).

Waltin mielestä Yhdysvaltain ylläpitämä - väärä - liberaalin hegemonian mukainen politiikka ja strategia on jatkunut aivan liian pitkään. Tämän vaihtoehdoksi Walt tarjoaa ”realismia”. Mitä se on? Realismilla tarkoitetaan, että kansainvälisellä järjestelmällä ei ole takaajaa. Tässä mallissa vakauden määrää suurvaltojen keskinäinen tasapaino. Kysymys on siis valtaosin siitä, kuinka suurvaltasuhteet järjestyvät.

Jokainen osapuoli (USA, Kiina, Venäjä) on omalla tavallaan haastavassa asemassa tässä asetelmassa, jossa haetaan strategista tasapainoa: Venäjä taistelee heikentymistä vastaan, Kiina hakee etenemiselleen uusia väyliä ja USA rimpuilee Trumpin poukkoilevan politiikan syövereissä ja kongressin polarisaation vankina.

Kiina saattaa tavoitella tilannetta, jossa sillä on taloudellinen etupiiri ja se voi tällä ajatuksenjuoksulla johdattaa myös muita suurvaltoja samantyyppiseen ratkaisuun. Waltin edellä esitetty realismiin pohjautuva näkökulma jää ainakin minulle epäselväksi, jos se sijoitetaan kiinalaiseen etupiirikehikkoon: Yhdysvaltojenhan ei pitänyt sitoutua kuin kaikkien kriittisimpiin kohteisin.

Pelkistettynä edellä esitetty voidaan nähdä niin, että maailmassa on tulevaisuudessa vain kaksi suurvaltaa ja niiden ympärille rakentuvat yhteiskuntajärjestelmät, läntinen liberaali demokratia eri muunnelmin ja kiinalainen autoritaarinen malli. Mielenkiintoiseksi kysymykseksi jää, onko kiinalainen malli vientituote, Waltin mukaanhan oli virhe lähteä viemään liberaalia hegemoniaa Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolelle.

HS:n kolumnissa ”Trumpin toiminta on analyytikoillekin haaste” (30.7.2019) professori Hiski Haukkala pyrkii analysoimaan (mahdollisesti Waltin johdattelemana) Donald Trumpin riskipitoista ulkopolitiikkaa. Miten se on sovitettavissa Waltin strategiamalliin?

Haukkala on sitä mieltä, että Trump pelaa upporikasta ja rutiköyhää ja etenee tarkoituksellisesti (?) täydellä vauhdilla kohti yhteentörmäystä ja tekee sitten äkkijarrutuksen. Trump lähtee oletuksesta, että vastustaja (vihollinen) ei reagoi ärsyttämiseen sotaisasti. Hän sälyttää itselleen mahdollisuuden tehdä diili. Trump lähtee siitä, että toimitaan hänen säännöillään. Kaiken perustana on, että kilpaileva osapuoli sopeutuu. Mutta entä jos näin ei tapahdu?

Waltin strategiassa (kuten myös Haukkalan tulkinnassa) Eurooppa vaikuttaa sijaiskärsijältä. Trump haluaa USA:n irti Eurooppa-vastuista, mutta tekee sen tempoillen ja epäjohdonmukaisesti. Waltin analyysi viittaa joka tapauksessa siihen, että USA vetäytyy toisen maailmansodan jälkeisestä kiinteästä liittosuhteesta ”välineellisempään” suuntaan. Resurssit ja läsnäolon tarve sidotaan tarkasti toisiinsa.

Walt on omaksunut joitakin osia Trumpin vetäytyvästä ulkopoliittisesta doktriinista (jos sitä voi näin komeasti nimittää). Samalla hän irtisanoutuu presidentin puolelta toiselle heilahtelevasta toimintatavasta korvaten riskipitoisimmat osat realistisella suhtautumisella suurvaltojen keskinäisiin suhteisiin.

Mutta toimiiko järjestelmä ilman takaajaa? Eikö suurvaltojen kesken tarvita moninapaista sopimuspohjaista järjestelyä? Muutoin luottamusta on vaikea saavuttaa.