Miten niin ei mitään uutta? Yritän tässä eritellä ajatuksiani toisaalta Kanava -lehteen kirjoittaneiden Seppo Kääriäisen, Ossi Martikaisen ja Pekka Perttulan poleemisen artikkelin ”Keskustan romahdus ei ole paha uni” (Kanava-lehti 5/2019) ja toisaalta Marko Junkkarin Helsingin Sanomien artikkelin ”Keskusta härnää vihreitä, koska kyse on puolueen eloonjäämisestä” (HS 18.8 2019) pohjalta.
Täytyy sanoa, että Kanava-lehden artikkeli (käytän jatkossa kirjoittajista sukunimien etukirjaimista muodostuvaa lyhennettä ”KMP”) on melkoista pyörittelyä asian ympäriltä. Keskustalaisten kirjoittajien on vaikeaa raportoida asiasta selkeästi, koska hävittyjen äänien syy-seuraussuhteen tunnustaminen (ja tunnistaminen) on vaikeaa. Artikkelissa haetaan ”tasapuolisesti” punaista lankaa hyvin monista eri lähtökohdista.
Selkeimmillään Kääriäinen ja kumppanit ovat lainatessaan Taloustutkimuksen ”tutkimuspäällikköä” (Juho Rahkonen), joka arvioi Suomenmaa-lehdessä keskustan käyneen viime vaalikaudella ”harharetkillä” (lainausmerkit KMP:n Kanava-lehden kirjoituksesta). Rahkonen totesi selkeästi, että keskustan olisi tärkeää nostaa uudelleen esiin alkiolaisuus ja alueet.
KMP myöntää artikkelissa, että ”tässä hän (Rahkonen) ehkä kuvaa osittain oikein keskustan identiteetin hämärtymisen perusongelmat”. Sanoisin, että tuo ”ehkä”-sana on KMP:n lainauksessa turhaa. Näen asian melko suoraviivaisesti sellaisena, että vuoden 2015 vaalien suuressa porvarihallitusinnostuksessa ja hehkutuksessa tapahtui mainittu harharetki. Pahamainen Paavo Väyrynen on tuonut esille mielestäni melko onnistuneesti harharetken taustat. Harhautumiselle voisi antaa nimen ”oikeistoliberaali suunnantarkistus”. Väyrynen on korostanut liberaalin suunnantarkistuksen alulle panijoina Mari Kiviniemen ja Timo Laanisen roolia. Muitakin toki on. Oleellista tässä on, että tämä politiikka realisoitui – tai pikemminkin puhkesi täyteen kukoistukseen - Juha Sipilän hallituksen aikana. Ja juuri tämä jää KMP:ltä sanomatta. Ei haluta ehkä myöntää tosiasioista selkeästi, vaan vain Taloustutkimuksen gallup-tuloksen analysoijan kautta. KPM kysyy kuitenkin pahaa aavistaen: ”onko keskusta ollut viime vuosina omissa vaatteissaan vai lainatakissa?”
Muutakin kurssireivausta tarvitaan: keskustalla on KPM:n mukaan painetta profiloitua selkeämmin omille potentiaalisille kannattajilleen.
Jottei asiaa yksinkertaistettaisi liikaa niin on todettava, että oikeistoliberalismilla on keskustassa lujahko kannatus. Olen joissakin kirjoituksissa arvioinut, että keskustan kannatuskäyrä muodostuu arvopohjaltaan kaksihuippuisesta rakenteesta: on punamultakonservatiiveja, ja on liberaaleja porvariyhteistyön nimiin vannovia tahoja. Haastajat, vihreät ja perussuomalaiset, ovat selkeämpiä rakenteeltaan.
::::::::::::::::::::
Sekä KMP että osin Marko Junkkari leimaavat keskustan päävastustajaksi vihreät. Sille löytyy perustelut: yli puoluerajojen on muodikasta olla vihreä. Eri asia on, että keskusta on profiloitunut vihreiden vastaliikkeeksi tilanteessa, jossa on mahdotonta kuvitella, että kaupunkivihreät oikeasti etsisivät vaihtoehtoa keskustasta. Näyttää pikemminkin siltä, että molemmin puolin linnoittaudutaan omien päämäärien taakse. Äänestäjäliikettä ei tapahdu vallitsevassa määrin näiden kahden välillä. KPM sentään myöntää, että ”erityinen ongelma on keskustan suhde vihreisiin, jotka voittavat kilpailun potentiaalisista kannattajista”. KPM näkee häkellyttävästi, että keskusta kuristuu vihreiden ja perussuomalaisten puristuksessa.
Keskusta on valinnut aseekseen taistelussa vihreitä vastaan ”realistisen ympäristönäkemyksen tarjoamisen”. Tämä tarkoittanee vihreiden ilmastotavoitteiden aktiivista vastustamista elinkeinonharjoittajien ja metsänomistajien hyväksi.
Keskustalla on hätä toistuvien vaalitappioiden takia, jotka se on kärsinyt varsinkin vuosina 2017-2019. KMP vertaa teknisesti toisaalta keskustan kannatusta ja toisaalta yhdistelmän vihreät-perussuomalaiset -yhteiskannatusta 2000-luvun alusta tähän päivään, ja tulos ei todellakaan ole keskustalle mairitteleva. Nettoeroa syntyy jopa 30 prosenttia. Oleellista on, että Suomen poliittisessa rakenteessa on tapahtunut samankaltainen muutos kuin muissakin länsimaissa: puoluekenttä on pirstoutunut. KMP toteaa, että meillä on nyt kolmen suuren sijasta viisi keskisuurta puoluetta. Tässä uusjaossa keskusta on ollut selkein häviäjätaho.
Keskustan vanha vahvuus, järjestö- ja kenttäorganisaatio on myös KMP:n huolenaihe: ne ovat päässeet rapautumaan, tai ainakaan eivät toimi entisillä tehoilla. KMP kuuluttaa kentän, johdon ja väliportaiden vuorovaikutuksen lisäämistä. Yhtenä ongelmana tässä on väestön väheneminen – harveneminen - keskustan vanhoilla kannatusalueilla, vaikka KMP ei sitä nostakaan esille. Niin meillä kuin muuallakin väestö haja-asutusalueella tuntee itsensä laiminlyödyksi ja on muodostunut KMP:nkin mielestä eräänlainen ”alueiden kosto”.
He toteavat, että puolueen johto on supistunut puolue-eliitin muodostamaksi pieneksi ”johtoryhmäksi”. Kentän ääni on jäänyt huomioimatta. Missään vaiheessa kirjoittajat eivät tuo esille, että em. kehitys tapahtui Sipilän aikana, mutta sitä he asiayhteydestä päätellen tarkoittavat. (Sipilän) taloudellinen liberalismi nähdään keskustan perusluonteen ja identiteetin vastaisena. Ollaan siis huolestuneista puolueen sisäisen demokratian toteutumisesta.
Myönnän miettineeni menneen vaalikauden eduskuntakeskustelujen aikana, että mitähän tuo hiljaisena pysyttelevä Kääriäinenkin ajattelee tästä menosta.
Rinteen hallitus on yksi tie ulos umpikujasta, mutta se edellyttää yhteistyöhakuista politiikkaa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että keskinäinen arvostelu on herkässä sdp:n ja keskustan välillä. Torailulla haetaan erottautumista. Tuntuu siltä, että ”kepulla” on ainakin toinen käsi nyrkissä ja nyrkki taskussa. Se haluaa purkaa tappioiden aiheuttamaa mielipahaansa tiukkojen hallitusohjelmateesien kautta. Mutta onko linja loppuun saakka mietitty?
Tärkeää olisi tunnustaa tosiasiat. Suurin keskustan äänien äänirohmu on perussuomalaiset. Juuri se pitäisi olla Suomen keskustan päävastustaja. Keskustan on vain helpompi hakea kilpakumppania positiivisesti virittyneestä vihreästä aatteesta kuin perussuomalaisista. Mutta tässäkin on iso mutta: keskusta on asettunut vihreiden vastapooliksi monien kansalaisten positiivisiksi kokemissa vihreissä linjauksissa. Tavoite on jopa pitää vihreät ”kurissa” hallituksessa.
Mihin keskusta voisi iskeä perussuomalaisten kannatusta heikentääkseen? Tilanne on ongelmallinen tällä hetkellä, koska perussuomalaiset ovat oikealta käsin metsästämässä kannatusta puoluekentän keskiosista ja vastaavasti vihreät samasta suunnasta mutta vasemmalta käsin. Poliittinen asetelma keskustassa on ahdas. Niin vahva liberaali voima keskusta edelleen on, että ainakin puolueen johdon on vaikeaa lähteä kilpailemaan maahanmuuttoasioista, EU-n vastaisesta politiikasta tai eliitinvastaisuudesta perussuomalaisten kanssa.
Onko asia siis nähtävä niin, että keskustan on odotettava, että perussuomalaiset aiheuttavat itse laskevan kierteen kannatukseensa, vaikkei nyt näytäkään siltä? Tämä ei riitä, se on selvä. Tarvitaan siis toimenpiteitä, joista päällimmäisinä voisivat olla sivistysyhteiskunnan rakenteiden lujittaminen, oppimisen näkeminen investointina ja huomion kiinnittäminen maahanmuuttajien positiiviseen vaikutukseen taloudessa sen sijaan, että siitä tehdään rasite. Liittoutuminen muiden suvaitsevaisten kansanryhmien ja poliittisten voimien kanssa on tuikitarpeellista. ”Kepua” vierastetaan toisaalta nurkkakuntaisuuden takia, toisaalta ”vanhan puolueen” loputtoman taktikoivan luonteen takia. Tarvitaan linnarauha kehittyvien alueiden ja etelän rintamaiden välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti