Kävin katsomassa ensi-iltanäytöksenä Todd Douglas Millerin ohjaaman elokuvan ”Apollo 11”. Ensimmäisen kuulennon 50-vuotispäiviä on juhlittu monin tavoin – ja aiheesta. Yle on näyttänyt kuusiosaisen hyvätasoisen dokumenttisarjan avaruuden valloituksesta, keskiössä kuu. Sarjan yksi vahva ulottuvuus oli kylmän sodan ideologinen kilpailu Neuvostoliiton ja Yhdysvalain välillä. ”Apollo 11” lähestyy aihetta toisella tavalla: se käyttää lähes tulkoon kokonaan vain autenttista aineistoa, jota ymmärrettiin kuvata tapahtumahetkenä runsaasti. Aineisto vain oli jäänyt suurelta osin pölyttymään arkistoon. Nyt nähtäväksemme on leikattu loogisesti etenevä tarina, mutta ilman kertojaa tai tapahtumien analysoijaa. Eikä heitä tarvitakaan: kooste on vakuuttava. Liioin 93 minuutin dokumenttielokuva ei aseta pohdittavaksi ikäviä – mutta sinänsä hyviä - kysymyksiä hankkeen kalleudesta tai turhuudesta tai siitä, että rahat olisi voinut käyttää johonkin tosihyödyllisempään. Tästä avaruusseikkailun versiosta on karsittu kaikki muu pois paitsi ydin: kuun valloituksen (tekninen) suurenmoisuus.
Elokuva herättelee ajattelemaan, kuinka onnettomilla tehoilla varustetuilla tietokoneilla saatiin aikaan - ihmistyövoimaa sumeilematta käyttämällä - riskihanke, joka onnistui hämmästyttävän hyvin. Kaikki tarvittava oli käytössä: valtava määrä laskentaa, suunnattomasti inhimillistä älyä, uteliaisuutta ja kunnianhimoa. Liikuttavaa on, miten tiedemiehet suhaavat myös kynillä ja ruutupaperilla muistiinpanoja lennon vaiheista.
Dokumenttia katsellessa tuli mieleen, että teknologia on vasta tänä päivänä sillä tasolla, että riskejä voidaan alentaa huomattavasti noihin aikoihin verrattuna. Silloin tehtiin löytöretki osin tuntemattomaan John F. Kennedyn asettaman aikataulun puitteissa.
Kuulento on esimerkki kuusikymmentälukulaisesta tiedeuskosta ja optimismista. Mikään ei ollut mahdotonta. Muistan itsekin, kuinka kouluopetuksessa tieteellinen ajattelu iskostui mieleeni eikä se ole sieltä mihinkään haihtunut. Dokumenttielokuva ”Apollo 11” on dokumentti tuosta ajasta ja sen hengestä.
Elokuva pääsee oikeuksiinsa Tennispalatsin Isense-salin jättimäisellä 185 neliön valkokankaalla. Tapahtuma oli suurenmoinen, mutta niin ovat dokumentin esittämisen puitteetkin. Ääni oli säädetty inhimillisesti katsottuna maksimiin, aivan korvien sietokyvyn ylärajoille. Kaikki se pauhu, rätinä ja jyrinä, joka lähti Saturn-kantoraketista sen hitaasti noustessa taivaalle Floridan Cape Canaveralista välittyy elävästi kuulijalle ja katsojalle. ”Tuhon äänet” kuvastivat onnistumista: raketti saatettiin pitkälle matkalleen kohti kuuta.
Välillä viivähdetään näytelmän katsojien parissa, jotka sadoin tuhansin täyttivät lähitienoot. Nämä jaksot toivat lähelle sen ajan yleisön odotukset ja jännityksen. Lähes satametrinen kantoraketti oli suurinta, mitä saatettiin kuvitella.
Viime hetken venttiilivuoto sähköisti tunnelman. Kyse ei ollut mistään ohjelmointivirheestä, joka korjataan näyttöpäätteillä ohjauskeskuksessa, vaan asentajat ahkeroivat viime hetkellä kymmenien metrien korkeudella olevassa vikakohdassa. Siitäkin selvittiin.
Reaaliaikaista tunnetta vahvistavat lennonaikaiset toistuvat koodien tsekkaukset. Vieressä laskuri seuraa kantoraketin loittonemista maasta kilometreinä. Jättimäinen kuva jaetaan dokumentissa kahtia, näkymään tukikohdasta ja näkymään itse aluksen sisäosista autenttisuuden tehostamiseksi.
Teknisesti kierrokset maapallon ympäri, irtautuminen maan vetovoiman vaikutuksesta, kierrokset kuun ympäri ja lopulta Eagle-kuumodulin irtautumisesta Columbia-komentoaluksesta kuuhun laskeutumiseksi on kuvattu havainnollisesti. Vaikka tapahtumien lopputulos on tiedossa ihmettelee vieläkin, miten sen aikaisella tekniikalla runsaat irtautumiset ja telakoitumiset tapahtuivat niin täsmällisesti ensimmäisellä yrittämällä.
Oma jännityksensä sisältyi tietenkin siihen, että Neil Armstrongin oli turvauduttava kuun pinnalle laskeutumisen viime hetkillä Eaglen manuaaliohjaukseen. Kuun pinnalla otetut filmit ovat paikoin äärettömän tarkkoja ja luonnollisia.
Muutoinkin kuvien tarkkuus herättää huomiota. Selitys löytyy Hesarin dokumenttiarvioinnista (14.8.2019), jonka mukaan osa aineistosta on kuvattu aikoinaan 65 millimetrin filmille. Valokuvauksen harrastajalle tämä tieto kertoo paljon.
Myös miltei rutiininomaiselta tuntunut paluumatka on kuvattu aiempia dokumentteja yksityiskohtaisemmin. Rutiinia se ei ollut vähimmässäkään määrin. Kun astronautit nousivat USS Hornetin kannelle, he vaikuttivat täysin virkeiltä, ikään kuin picnic-retkeltä palanneilta. Tämän jälkeen seurasi kolmen viikon karanteeni…..
Elokuva päättyy juhlahumuun, kun sankarit kiertävät maata villeissä tunnelmissa serpentiinien keskellä. Aivan lopputekstien tuntumassa muistutetaan siitä, mistä kaikki alkoi eli John F. Kennedyn puheesta vuoden 1961 toukokuussa. Kennedy asetti tuolloin maansa tavoitteeksi miehitetyn kuulennon 1960-luvun loppuun mennessä. Monien säikähdyttävien vaiheiden jälkeen tavoite toteutui täsmällisesti.
::::::::::::::::::
Nähdäkseni koko dokumentin ainoat täydennysosat autenttiseen aineistoon on tehty, kun avaruusaluksen reittiä hahmotetaan piirroksilla kuumatkan etenemisen havainnollistamiseksi. Kuulentodokumentti on kuin fiktiivistä tieteiselokuvaa sillä erotuksella, että erikoisefektit ovat aitoja. Elokuvan musiikilla tehostetaan tapahtumia muistettavalla tavalla.
Tietenkin mielessä kävi epäonnistumisen mahdollisuus. Kyse ei ole teoriasta. Apollo 1:n tuhoutuminen laukaisualustalle miehistöineen oli Ylen dokumenttisarjan (osa 3) kuvaamana piinallisen yksityiskohtainen. Apollo 13:n Jim Lovellin kuuluisa lausahdus: ”Houston, meillä on ongelma”, tuli myös mieleen dokumenttia katsellessa.
Neil Armstrong, Edwin Aldrin ja Michael Collins olivat tietenkin juhlittuja sankareita, mutta kaiken kaikkiaan dokumentti on kunnianosoitus koko sille henkilökunnalle, joka oli sidottu hankkeeseen (on puhuttu 400 000 ihmisen työpanoksesta!). Dokumentin parhaita piirteitä on se, miten sähköinen ilmapiiri välitettiin Nasan lennonjohdosta katsojalle.
Varmaan on niitäkin asiantuntijoita , jotka kokivat (tai olisivat kokeneet, jos eläisivät) pettymyksen dokumentissa näytetyn roolinsa vähäisyyden takia. Dokumentin ohjaajan valinta on esimerkiksi, että kantoraketti Saturnin pääsuunnittelijasta Wernher von Braunista ei näkynyt vilaustakaan (ellei sitten jossain ryhmäkuvassa…..) koko elokuvassa. Ja juuri Braunin ”kuuraketti” mahdollisti koko avaruusseikkailun.
Tämä dokumentti on amerikkalaisen teknologian ja itse amerikkalaisuuden suuri näytös.
Lennon ulkopuolisten tapahtumien ei anneta häiritä itse lennon kuvausta: hetken katkelmassa tosin kerrotaan, että Vietnamin sodassa elettiin juuri tuolloin tilapäistä taisteluiden hiljentymisen aikaa…. ja että Edward Kennedyn ohjaaman auton surmansyöksy sillalta mereen vei tiedotusvälineiden ykkösotsakkeen paikan kuulennolta….. Hieman luovaa mielikuvitusta käyttämällä voisi kai sanoa, kuten Barrry McGuire laulussa ”Eve of destruction” (1965): ”Voit kyllä lähteä neljäksi päiväksi avaruuteen, mutta kun palaat, ei mikään ole muuttunut…..”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti