Suomen talouden viime vuosikymmenistä on puuttunut kokonaisvaltainen kuvaus ja erittely. Tätä aukkoa paikkaa Jaana Laineen, Susanna Fellmanin, Matti Hannikaisen ja Jari Ojalan toimittama teos ”Vaurastumisen vuodet” (Gaudeamus, 2019).
Keskityn tässä arviossa kirjan lukuun ”Rahoitusmarkkinoiden murrokset ja muutokset”, jonka koin hyvin mielenkiintoiseksi osuudeksi teoksessa. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin näissä blogikirjoituksissa. Tämän osuuden kirjasta on kirjoittanut Antti Kuusterä vahvalla asiantuntijuudellaan.
Käsiteltävän luvun otsakkeessa on kysymys pelkistetysti siirtymisestä säädellyn talouden ajasta rahamarkkinoiden vapauttamisen aikaan 1980-luvulta eteenpäin.
Rahoitusmarkkinoiden vakaus oli silmiinpistävää toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina niin meillä kuin muuallakin läntisessä maailmassa. Jäljet johtavat 1930-luvulta periytyneeseen tiukkaan säätelyyn johtuen suuren laman kokemuksista.
Säädelty talous toimi hyvin sodan jälkeen osin säätelystä itsestään johtuen, osin siksi, että talouskasvu oli niin vahvaa läntisessä maailmassa. Ei ollut tietokaan talouden lamoista ja romahduksista, jotka olivat vaivanneet maailman taloutta vähän väliä 1800-luvulta 1900-luvulle.
”Hyvä säätely” ei kuitenkaan kestänyt rahamarkkinoiden voimakkaita muutoksia 1980-luvulta eteenpäin. Ongelman ratkaisu piili lähinnä siinä, kuinka onnistuneesti ja oikea-aikaisesti pystyttiin irtautumaan säätelystä. Tulokset eivät mairittele. Suomi oli tässä kehityksessä vain yksi maa muiden joukossa: kaikki kokivat vaikeuksia.
Onnistunutta sopeutumista muutokseen yritettiin, mutta keinot eivät olleet riittäviä. Säädellyn pankkitoiminnan pohja oli luja. Kuusterä tuo esille mm. vakavaraisuusvaatimuksen alhaisuuden osuuspankeissa ja säästöpankeissa (2 prosenttia) ja liikepankeissa (4 prosenttia). Talletuskorkokilpailua ei sallittu ja luoton korot olivat verovapaita. Antolainaiskorko oli säädelty ja verottaja hyväksyi lainakorkojen verovähennysoikeuden.
Pankkikilpailu oli kilpailua tallettajista, johon myös pankkien varainhankinta perustui. Tallettajien saamiseksi laajennettiin pankkiverkkoa, joka johti hyvin tiheään sivukonttorien määrään. Suuri henkilöstömäärä aiheutti paineita pankkien kannattavuudelle. Pankit samanlaistuivat, niillä ei ollut enää tunnusomaista asiakaskuntaa.
Säädeltyjen rahoitusmarkkinoiden vuosikymmeninä pankkien tulot muodostuivat anto- ja ottolainauksen välisestä korkomarginaalista. Kumpikin osa oli hallinnollisesti määritetty, joten tulotkin määräytyivät hallinnollisesti. Pankit toimivat siis ahtaassa raossa. Heikkoa vakavaraisuutta korjattiin kiinteistöjen arvonkorotuksilla. Tiheä pankkipalatsiverkko saatiin kepulikonstein tukemaan pankin taloutta!
Lainakorot pysyivät järjestelmän luonteesta johtuen matalina, joka johti tilanteeseen, jossa lainojen kysyntä ylitti jatkuvasti tarjonnan. Hyvä puoli oli, että asiakkaiksi valikoituneet olivat harvoin maksukyvyttömiä, joten luottotappiot pysyivät kurissa. Noina sodanjälkeisinä vuosikymmeninä käsittääkseni ainoastaan OKO:n kriisi 1966 muistutti liiallisen luotottamisen vaaroista.
Rahamarkkinoiden vapauttamisen tarve hiipi hitaasti Suomen pankkijärjestelmään sitä mukaa, kun Suomi liittyi kansainvälisiin järjestöihin. Säädeltyjen rahamarkkinoiden rinnalle muodostuivat ”harmaat markkinat”, joka kertoi säädeltyjen markkinoiden riittämättömyydestä ajan tarpeisiin. Valuuttakurssien vakauden takaajaksi perustetun Bretton Woods -järjestelmän (1944-1971) kaatumisen seurauksena epävakaus markkinoilla lisääntyi. Pankit ottivat uudessa tilanteessa käyttöön uusia rahoitusinstrumentteja (johdannaiset), mikä lisäsi pankkien riskejä. Käytännössä pankit arvopaperistivat saataviaan saadakseen niitä myytyä edelleen markkinoille.
Suomessa säätelyn purku käynnistyi myöhään, mutta purkauksenomaisesti 1980-luvun alussa. Myös Suomessa, kuten muuallakin, säätelyjärjestelmän ulkopuolisen rahan määrä kasvoi osin johtuen Neuvostoliiton kaupan luonteesta. Muutokset palauttivat riskienhallinnan pankkitoimintaan. Luottotappioriskit kasvoivat.
Pankkien varainhankinta monipuolistui, mutta samalla koko pankkiryhmää (tai jopa koko pankkijärjestelmää) koskeva systeemiriski kasvoi.
Luotonanto karkasi käsistä vuoden 1987 jälkipuoliskolta alkaen. Pääomarajoitteiden poistuessa – yksityishenkilöitä lukuun ottamatta – valuuttaluottojen kasvu nopeutui. Luottojen kasvun kiihkein vaihe osui vuodelle 1988, mutta jatkui vielä seuraavanakin vuonna ripeänä. Kuusterä kiinnittää huomiota oleelliseen seikkaan: luotonannon räjähdysmäistä kasvua kesti vain noin 14-15 kuukautta, mutta jäljet olivat hirvittävät.
Pankkien liikkeelle laskemista sijoitustodistuksista tuli lyhytaikaisen rahoituksen keskeinen lähde, vaikka sitä ei ollut sellaiseksi tarkoitettu. Aktiivisin taho sijoitustodistusmarkkinoilla oli SKOPin johtama säästöpankkiryhmä.
Suomen pankissa hälytyskellot alkoivat soida vuonna 1988, mutta reagointi oli aivan liian hidasta. Osittain tämä johtui oletuksesta ja odotuksesta , että vuosia kertynyt luottopatouma purkautuisi ”luonnollista tietä”. Tasaantuminen tapahtuisi itsestään – näin ajateltiin. Ongelmien koittaessa katsottiin mahdottomaksi palata takaisin valuuttatuonnin rajoituksiin. Kuusterä katsoo, että kaikilta osapuolilta katosi maltti: viranomaisista asiakkaisiin saakka ja kaikilta siltä väliltä. Kuusterä edustaa siis kantaa, jonka mukaan ”olimme kaikki syyllisiä”.
Valuuttapohjaiseen luototukseen siirtyminen lisäsi valuuttakurssiriskiä, joka aivan liian monelta unohtui. Kuvan ongelmien kasvusta antoi pankkien luottotappioiden kasvu 1980-luvun lopulta alkaen. Muutos oli dramaattinen.
Markan kiinteästä kurssista kiinni pitäminen kulki rinnan edellä kuvatun kehityksen kanssa. Oli kyllästytty 10 vuoden välein tapahtuneisiin devalvaatioihin. Tämä johti itsepintaiseen kiinteän kurssin puolesta taisteluun, vaikka politiikalta vähitellen putosi pohja pois. Kriisiin ajauduttiin vuoden 1991 marraskuussa, jolloin toteutettiin delvalvaatio. Kiinteän kurssin politiikka kärsi lopullisen tappion vuonna 1992, kun markka päästettiin kellumaan. Devalvaatiota edeltäneeseen tilanteeseen nähden markan kurssi oli heikentynyt yli 40 prosenttia. Valuuttaluottoja ottaneiden pahin painajainen toteutui. Luottotappiot räjähtivät käsiin. Kuusterä: ”Pankkien yhteenlasketut luottotappiot nousivat vuosina 1990-97 vajaaseen 76 miljardiin markkaan”, joka oli noin ”kaksinkertainen suhteutettuna pankkien vuoden 1991 omien pääomien määrään”.
Kaikki pankkiryhmät ajautuivat ongelmiin, mutta SKOPin osalta oli kysymys luottamuksen menettämisestä koko säästöpankkiryhmää kohtaan. Pankkikriisiä on jopa pidetty SKOPin kriisinä. Sitä se ei pelkästään ollut, mutta joka tapauksessa Suomen pankki otti SKOPin dramaattisesti haltuunsa syyskuussa 1991. Lopputuloksena – välivaiheen eli Suomen Säästöpankki Oy:n kautta – lähes koko säästöpankkiryhmä jaettiin kilpailevien pankkien kesken ja loput siirrettiin valtion omaisuudenhoitoyhtiöön Arsenaaliin. Pankkeja koskeva ongelma oli kuitenkin säästöpankkiryhmää laajempi. KOP:n ongelmat kasvoivat niin suuriksi, että KOP ja SYP fuusioitiin Meritaksi vuonna 1995. Lopulta pankista Ruotsi-apujen kautta muodostettiin Nordea.
Pankkijärjestelyt jatkuivat muidenkin pankkiryhmien osalta. Postipankki muuttui Leonia-vaiheen kautta Sammoksi. Vuonna 2008 Sampo Pankki Oy siirtyi tanskalaisen Danske Bankin omistukseen.
Myös osuuspankkiryhmässä toteutettiin järjestelyjä, joiden seurauksena muodostui OP-Pohjola-ryhmä.
Läheskään kaikki edellä kuvattu ei johtunut pankkiriisistä tai Suomen lamasta. Pankkiryhmäjärjestelyjä olisi joka tapauksessa tehty synergiaetujen tai saneeraustarpeiden seurauksena.
Pankkikriisin hinnasta on esitetty monenlaisia arvioita. Kuusterä toteaa lopputuloksesta seuraavaa: ”nettomääräisesti pankkituki oli valtion osalta 31 miljardia markkaa”. Valtion tilinpäätöksessä tappioiksi oli vuoteen 2011 mennessä kirjattu 1,5 miljardia euroa. Joka tapauksessa suurimmat esitetyt tuen määrät olivat täysin liioiteltuja. Inhimillinen kärsimys sen sijaan oli kriisin seurauksena kaatuneiden yritysten myötä suunnaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti