Yleisurheilumme Ruotsi-ottelun jälkeen

Olen useasti kirjoittanut yleisurheilumme tilasta näissä blogikirjoituksissa. Jälleen tuoreeltaan asia nousi esille Ruotsi-ottelun yhteydessä. Hätiköityihin johtopäätöksiin ei ole aihetta, mutta tietyt tunnusmerkilliset piirteet herättävät huomiota.

On mielestäni selvää, että kun 1940-luvun lopulla syntyi yli 100 000 lasta vuodessa useana vuonna peräkkäin ja 1990-luvulla enää 60 000-65 000 lasta Suuret, näkyy se – monien tärkeämpien asioiden ohella - yleisurheilun potentiaalin heikkenemisenä.

Kyllähän 1970-luku oli yleisurheilijoille menestyksen vuosikymmen doping-historiakin pois laskien. ikäluokat olivat juuri tuolloin parhaassa iässä. Toki tänä päivänä voidaan valmennuksellisin keinoin korvata ”puuttuvaa lahjakkuusainesta”, mutta vääjäämättömästi menestysmahdollisuuksien aukkopaikat tulevat näkyviin.

Suomen etu on ollut vuosikymmeniä yleisurheilukiinnostuksen laajuus. Meillä on hakeutunut lajin pariin enemmän lahjakkuuksia väestömäärään suhteutettuna kuin useimmissa muissa maissa. Tilanne on kuitenkin muuttunut ja muuttumassa. Näkisin vaikuttavimpana seikkana eri lajien välisen kilpailun kiristymisen täällä kotimaassa. Joukkuelajit ja aivan uudet yksilölajit ovat vieneet kannatuspohjaa yleisurheilulta, vaikka monien muiden lajien harrastajat pitävätkin yleisurheilua ainakin juniorivuosina sivulajinaan. Sitä paitsi uusissa lajeissa kilpailu on ainakin alkuvaiheessa miedompaa kuin maailmanlaajuisessa, kivikovassa yleisurheilumaailmassa.

Tietenkin doping-ongelma sotkee tätäkin arviointia. On todennäköistä, että muualla asioita katsotaan sormien läpi paljon suuremmassa määrin kuin meillä, puhumattakaan joidenkin maiden harjoittamasta systemaattisesta kehon ja kunnon manipuloinnista. Enempää en halua dopingiin kajota.

Ongelmaksi tahtoo muodostua valmentajien ja innostajien puute, jota aiemmin ei ollut: puhuttiin tulisieluisista valmentajista, jotka uhrasivat elämäntyönsä urheilun alttarille. Kun yleisurheilulahjakkuuksia on maantieteellisesti harvassa, heidän hakeutumisensa esimerkiksi lajeittain yhteen muodostuu yhä hankalammaksi. Juuri se on yksi suuri puute: yksilölajitkin ovat yhteistyö- ja ”seuralajeja”. Kuka jaksaa yksin puurtaa?

Meillä on esimerkkejä jääkiekosta, jossa on voitu nousta maailmanhuipulle, kun palikat ovat loksahtaneet paikoilleen. Kysymys on tietenkin harrastajamääristä. Jääkiekko on myös (joukkue)laji, jossa pakko hakeutua yhteen menestystä tavoiteltaessa unohtamatta tietenkään yksilöllisen harjoittelun merkitystä vaikkapa pihapeleissä juniorina. Yleisurheilun lahjakkuuspotentiaali voisi olla muiden mediaseksikkäämpien lajien harrastajien ohjaamisessa yleisurheilun pariin.

::::::::::::::::::::

On hämmentäviä esimerkkejä yleisurheilun tulostason putoamisesta. Vastaavia tuloksia, mitä nyt tehdään huipulla löytyy helposti 1950-luvulta ja jopa sotien väliseltä ajalta. Paavo Nurmen ennätys 10 000 metrillä oli 30.06,1. Siihen ei tahdota päästä tänä päivänä millään. Keskimatkojen ja pitkien matkojen juoksuissa taso on pudonnut dramaattisesti. Olavi-trio (Salonen, Salsola, Vuorisalo) pystyisi kilpailemaan täysin tasapäisesti nykyisten huippujen kanssa 800-1500 metrillä vuosien 1957-1959 kunnossaan.

Tulostasoltaan romahtaneita miesten lajeja on Ruotsi-ottelun perusteella runsaasti: kiekko, kuula, osittain moukari ja varauksin jopa keihäs. Kysymys ei ole hetkellisestä notkahduksesta vaan pysyvähköstä tason laskusta. Hypyissä tilanne on parempi, mutta sielläkin on tason laskua korkeudessa (220 cm tuntuu juuri nyt utopialta) ja seipäässä. Pituudessa (Kristian Pulli & knit!) ja kolmiloikassa tilanne on parempi. Kiusallisesti ruotsalaiset päihittivät meikäläiset maaottelussa juuri vahvoissa lajeissamme, keihäässä ja kolmiloikassa.

Aitajuoksuissa on nähtävissä valoa, kun Elmo Lakka ja Oskari Mörö ovat murtautumaisillaan ainakin Euroopan huipulle. Ajoittain pikajuoksijat ovat näyttäneet todellisen osaamisensa, kuten viime vuonna pikaviestissä, mutta nyt on pudottu roimasti alaspäin. Myönnettäköön, että loukkaantumiset ovat hidastaneet monen vauhtia. Missä on Samuli Samuelsson?

Huippupoikkeukset ovat luonnonlahjakkuuksia, jotka ovat kovan harjoittelun myötä murtautuneet lähelle maailman kärkeä. Topi Raitasen kaltainen yksinäinen susi on sekä henkisesti sekä fyysisesti poikkeusyksilö. Hän todennäköisesti voittaisi kaikki matkat 1500 metristä 10 000 metriin, jos viivalle asettuisivat parhaat suomalaiset. Jopa 800 metrillä hän olisi vahvoilla. Jos loukkaantumiset eivät hidasta vauhtia, on hän seuraava suomalainen Euroopan mestari.

Naisten puolella pika-aitureiden menestys kertoo, mikä merkitys esimerkillä (Neziri) ja tiukalla keskinäisellä kilpailulla (Neziri, Korte, Hurske) on tason nousuun. Pika-aitureiden merkitys suomalaiselle yleisurheilulle on nimenomaan siinä, että he tarjoavat esimerkin muille. Muista urheilijoistamme Sara Kuiviston taistelu maaottelussa oli esimerkillistä, mutta hänkin tarvitsisi lisäbuustin menestyäkseen Euroopan-mestaruuskilpailujen tasolla.

Naisseiväshyppääjien paikallaanpolkeminen ja taantuminen herättää huomiota. Harmittavaa, kun tarvittavaa lahjakkuutta kuitenkin näyttäisi olevan.

Epäonneakin oli: Ella Junnilan ja Kristiina Mäkelän poissaolo näkyi maaottelun loppupisteissä selvästi.

Ruotsi-ottelussa kiinnitti huomiota runsas kolmoisvoittojen ja kolmoistappioiden määrä puolin ja toisin. Tapahtuu siis jonkinlaista polarisoitumista, joka on korostunut viime aikoina: yhden urheilijan esimerkki lajikohtaisesti nostaa muidenkin tasoa ja vastaavasti anemia näkyy tulostason alhaisuutena kautta lajikirjon.

Kiistatonta on, että valovoimaiset tähdet toimivat kilpakumppaneiden motivoijina. Tästä voisi nostaa esimerkiksi Armand Duplantisin ja Daniel Ståhlin. Näytti siltä, että ruotsalaiset olivat yleensäkin motivoituneempia kuin suomalaiset. Tässä viittaan siihen, että ruotsalaiset saivat rekrytoitua oikeastaan kaikki kynnelle kykenevät tähdet mukaan. Myös ruotsalaisten venyminen kilpailusuorituksissa viittaa samaan terästäytymiseen juuri Ruotsi-ottelussa. Mutta eihän ruotsalaistenkaan menestys ole ollut yhtäjaksoista. Tässä välillä oli hyvinkin vaatimattomia vuosia.

On ollut aikoja, jolloin suomalaiset ovat kannatelleet koko maaottelua, nyt oli ruotsalaisten vuoro tehdä se sama. Ruotsi-Suomi on eräänlainen yleisurheilumaaottelujen reliikki. Maaottelut ovat kansainvälisesti korvautuneet huippujen allstars -kisoilla. Silti Ruotsi-Suomi on usealle urheilijalle kesän päätapahtuma ja monet huiputkin tulevat mukaan jo tunnelman vuoksi.

Näyttää siltä, että myös median huomio – tarkoitan lähinnä Helsingin Sanomia – on hiipunut. Uutisointi oli niukkaa varsinkin sunnuntain osalta. Kai se on niin, että lehdetkin elävät huipuista, ja kun heitä ei ole riittävästi, palstamillimetrit vähenevät.