Antti Ronkaisen ja Juri Mykkäsen toimittamassa teoksessa ”Vapiseva Eurooppa” käsitellään – kuten kirjan alaotsakkeessa sanotaan – Euroopan kaaosta. Yksi lähestymistapa on tarkastella poliittisen kentän muutoksia laajenevan EU:n aikana.
Kirja koostuu johdannon lisäksi yhdeksästä luvusta, joista yhtä eli Heikki Paloheimon kirjoittamaa ”Eurooppalaisen sosiaalidemokratian alamäki – syyt ja seuraukset” referoin ja käsittelen tässä tarkemmin.
Paloheimo on analyyttinen poliittisten liikkeiden tutkija, joka yleensä osuu oikeaan arvioissaan. Porvarillinen maailmankatsomus on tietenkin otettava huomioon hänen erittelyissään.
On tunnettua, että sosiaalidemokraattien kannatus on pudonnut useimmissa länsimaissa viime vuosina, joissakin jopa romahdusmaisesti. Vielä 2000-luvulla kannatus oli 40 prosentin tasolla, mutta laskusuhdanne on ollut selvä 2010-luvulla. Erityisesti Ranskassa ja Alankomaissa pudotus on ollut jyrkkä.
Sosiaalidemokraattien kannatus on ollut alenevalla käyrällä jo pidemmän aikaa. Paloheimo aloittaa tarkastelunsa niistä syistä, jotka aikoinaan johtivat demarien suureen menestykseen 1950-luvulta 1970-luvulle. Tarkastelu alkaa 1930-luvulta, jolloin laman seurauksena luottamus klassiseen liberalismiin heikkeni. Valtiosta tuli aktiivinen toimija markkinoiden säätelijänä. Vasemmistopuolueille avautui sosiaalinen tilaus, kun suuret ihmistyhmät pettyivät laissez-faire -talouden oppeihin. Valtio tuli mukaan suhdannepoliittiseen säätelyyn ja sen kautta työehtosopimuksiin.
Sosiaalidemokraatit sanoutuivat varhain irti kommunistisesta ”valtiosta luokkahallinnon välineenä”. Valtiosta tuli väline, jolla hyödynnettiin maltillisia poliittisia tavoitteita. Työväestön radikalismi väheni, kun valtiovallan kautta voitiin luoda parempia sosiaalipoliittisia etuja työtä tekevälle väestölle ja yhteistyö mahdollistui porvarillisten puolueiden kanssa.
Teollisuustyöväestön kasvu toisen maailmansodan jälkeen tuli lahjana demareille, koska se avasi mahdollisuudet kannatuksen nousulle. Samaan aikaan poliittisen oikeiston kannatus aleni tai polki paikallaan, ja oli esimerkiksi Suomessa 15 prosentin tietämissä. 1960- ja 1970-luvut olivat sosiaalidemokraattien kulta-aikaa. Demareiden asettamat tavoitteet vastasivat suurten ihmisryhmien tarpeita (taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset oikeudet).
Seitsemänkymmentäluvulla öljykriisin myötä ajattelutapa vähitellen muuttui . Katsottiin laajalti, että hallitusten kyky ohjata taloutta oli tehoton. Oli paljon mielipiteitä, joiden mukaan julkinen sektori hyvinvointipalveluineen hidasti talouskasvua. Sosiaalidemokraattien menestys perustui hyvin pitkälle kansallisvaltioihin. Jokainen valtio itse päätti omasta politiikastaan, jonka seurauksena taloutta oli suhteellisen helppo säädellä. Tilanne kuitenkin muuttui, kun kansainvälinen kauppa laajeni ja sopimukset rajoittivat oman maan kaupan suojelua. Kahdeksankymmentäluvulla pääoman vapaa liikkuvuus merkitsi kansainvälisen kilpailukyvyn nousemista aiempaa keskeisemmäksi kilpailutekijäksi.
Globalisaatiossa taloudellisten toimijoiden merkitys suhteessa politiikkaan kasvoi, työvoima oli aiempaa liikkuvampaa, suuryritysten valta kasvoi ja finanssijärjestelmä oli alttiimpi häiriöille. Kansallisvaltioiden talouspolitiikka muuttui aiempaa reaktiivisemmaksi. Tämä kaikki johti sekä kansallisallisvaltioiden että liberaalin demokratian liikkumavaran kapenemiseen. Julkisen vallan ns. jakovaramahdollisuus heikkeni hidastuvan talouskasvun seurauksena. Tulo- ja varallisuuserojen kapenemistrendi takkuili ja kääntyi kasvuun. Julkisen talouden velkojen kasvu kiihtyi.
Edellä kuvatut kehitystrendit muuttivat puoluekentän voimasuhteita yleisestikin, mutta vaikuttivat erityisesti vasemmistopuolueiden menestysmahdollisuuksiin.
Elinkenorakenteen muutoksilla on ollut merkittävä vaikutus puoluekentän vakauteen. Teollisuustyö väheni ja siirtyi kehittyviin maihin. Palveluelinkeinojen laajeneminen vahvisti keskiluokan asemaa ja vastaavasti heikensi sosiaalidemokraattien asemaa. Porvarillisten puolueiden kannatus sai kasvupotentiaalia.
Monissa maissa ay-liikkeen ja sosialidemokraattien kiinteä yhteys höltyi, kun ay-liikkeessä toimineiden puoluekanta heterogenisoitui.
Poliittinen aktiivisuus (ml. äänestysaktiivisuus) on laskenut Länsi-Euroopassa viime vuosikymmeninä. Paloheimo korostaa, että joukkopuolueissa – kuten sosiaalidemokraateissa – passiivisuus on suurempi ongelma kuin porvarillisissa puolueissa. Samalla on tapahtunut sosiaalidemokraattien ikärakenteen ”ukkoutuminen”.
Kansainvälisissä sopimuksissa on määritetty nykyisin monia niistä asioista ja tavoitteista, jotka juonsivat juurensa aiemmin sosiaalidemokraattien edistyksellisyydestä. Nyt nuo tavoitteet ovat kaikkien puolueiden yhteisiä: hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut yhteistä omaisuutta. Taistelevan sosiaalidemokratian omintakeisuus ja omaperäisyys on väljähtänyt jo kauan sitten. Samalla monet ovat kokeneet, että julkinen sektori on paisunut liian suureksi. Porvarilliset vaihtoehdot ovat korjanneet hyödyn. Hyvinvointivaltio on yksi yksilöllistymiseen johtaneista keskeisistä syistä. Poliittisen vasemmiston kollektiivisuus on näin kärsinyt tappioita järjestelmän kautta, jota sosiaalidemokraatit ovat olleet itse luomassa.
Paloheimo aivan oikein toteaa, että hyvinvointivaltiota kokevassa keskustelussa oikeisto ja vasemmisto ovat ”vaihtaneet paikkaa”: sosiaalidemokraatit puolustavat saavutettua, kun taas porvarilliset puolueet ovat halunneet pohtia uudelleen hyvinvointivaltion luonnetta. Paloheimo esittää asian tosin melko ohuena muutoksena. Tosiasiassa porvarillisella puolella hyvinvointiyhteiskuntaa on haluttu myös supistaa.
Yhdeksänkymmentäluvulla keskusteltiin laajasti sosiaalidemokratian uudistamisesta. Keskustelua johtivat valtiomiestasolla Tony Blair (ja hänen taustallaan Anthony Giddens) ja Gerhard Schröder. Lanseerattiin käsitteet ”Kolmas tie” ja ”Uusi Keskusta”. Molempien tavoitteena oli uudistaa sosiaalidemokratiaa perinteisten arvojen – tasa-arvo, solidaarisuus ja yhteisöllisyys – kautta uusissa olosuhteissa.
Yhdeksi ongelmaksi koettiin päätöksenteon etääntyminen kansalaisista. Tavoitteena oli irtautua liiallisesta valtiojohtoisuudesta ja antaa yksilölle suurempi vastuu. Schröder ja Blair katsoivat, että julkisten menojen kasvattamisen sijasta piti panostaa koulutukseen ja yritteliäisyyden kannustamiseen. Molemmat valtiomiehet halusivat tehostaa julkisen sektorin tuloksellisuutta. Sosiaaliturvan piti olla aiempaa kannustavampaa.
Kolmas tie vaikutti paitsi Saksassa ja Iso-Britanniassa, niin myös Skandinaviassa. Seurauksena sosiaalidemokraattinen liike vahvistui 1990-luvulla. Demarit nousivat monissa Euroopan maissa johtavaksi hallituspuolueeksi. Pysyvää kannatuksen lisäystä ei kuitenkaan tapahtunut, eikä edes finanssikriisi muuttanut tilannetta.
Näytti siltä, että demarit olivat lähestyneet niin paljon porvarillisia ryhmiä, että heidät laskettiin kapitalismiin taipuvaisina finanssikriisin osasyyllisiksi. Äänet pakenivat vaaleissa äärivasemmalle ja demareista oikealle. Oikealla kansallismieliset poliitikot menestyivät pystyessään vakuuttamaan, että liiallinen kansainvälisyys (globalisaatio) lisäsi työttömyyttä ja eriarvoisuutta. Demareilta puuttui näköala, millä tavalla taloutta voitaisiin säädellä, jotta kriisit tulisivat torjutuiksi. Tapahtunut johti sosiaalidemokraattien kannatuksen tyrehtymiseen. Vain kahdessa Euroopan maassa, Italiassa ja Maltalla, sosiaalidemokraattien kannatus oli ajanjaksolla 2010-2018 suurempi kuin 1970-luvulla. Ehkä vertailu 70-luvun loiston päiviin on hieman tarkoitushakuista, niin suurista muutoksista on kysymys Euroopan puoluekentässä muiltakin osin. Rehellisyyden nimissä on nimittäin sanottava, että myös muiden ns. vanhojen puolueiden kannatus laski. Kaikkialla Euroopassa populistiset puolueet ovat hyötyneet demarien ja muiden entisten mahtipuolueiden alamäestä.
Paloheimon laatimassa yhteenvetotaulukossa demarien keskimääräinen kannatus on laskenut seitsemän prosenttia (perinteisten oikeistopuolueiden 5,3 prosenttia) Länsi-Euroopan maiden parlamenttivaaleissa verrattaessa ajanjaksoa 1970-1979 ajanjaksoon 2010-2018. Sama kehitys on näkyvissä myös europarlamentin vaaleissa.
Puoluejärjestelmän fragmentoituminen on vaikuttanut siihen, että esimerkiksi Suomessa suurimman puolueen on ollut vaikeaa ylittää 20 prosentin rajaa. Niinpä kysymys ei ole pelkästään demarien haasteesta vaan laajemmasta puoluekentän pirstoutumisesta.
:::::::::::::::::::::::
Onko siis käynyt niin, että sosiaalidemokraatit ovat tehneet tehtävänsä ja saavat mennä. Näinhän Paloheimon mukaan kävi liberaalisille puolueille. Kun kansalaisvapaudet ja -oikeudet laajenivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, tekivät liberaalit itsestään tarpeettomia tai ainakin niiden kannatus on jäänyt vähäiseksi.
Toisaalta sosiaalidemokratian historiallisella ydinalueella Pohjoismaissa puolue on osoittautunut elinvoimaiseksi ja on saavuttanut – yleensä vähenevien puoluekannatusten keskellä – suhteellisen hyvän menestyksen. Kysymys saattaa olla uuden hyvinvoinnin puolustustaistelusta uusissa olosuhteissa, jossa demarit ovat onnistuneet trendin vastaisesti terävöittämään profiiliaan. Valitettavasti Heikki Paloheimo ei pohdi näitä kysymyksiä esseessään.
Demareilla kuten muillakin vanhoilla puolueilla on ollut vaikeuksia näyttää selkeää suuntaa. Niillä on painolastina vanha ”jalat maassa” tapahtuvan rakenteellisen kehityksen tavoittelu, jota taas populistisilla oikeistopuolueilla ei ole ollut. Niinpä vaihtoehtoiset totuudet ja ”minusta tuntuu” -totuudet ovat saaneet vahvan kannatuksen oikeistopopulistien keskuudessa.
Sosiaalidemokraattien tärkeinä pitämiä asioita ovat olleet erityisesti arvo- ja kansainvälisyysasiat. Demarit ovat arvoliberaaleja voittopuolisesti ja kansainvälisyys on aina ollut merkitsevä asia puolueelle. Yhteiskunnassa tapahtuneet – tiettyjen tahojen epäsuotuisiksi leimaamat - kehitystrendit ovat saaneet käyttövoimansa juuri näistä kahdesta asiasta. Illiberalismi on eri muodoissaan kovassa huudossa populistien keskuudessa. Samoin kansallismieliset ovat leimanneet kansainvälistymisestä johdetut teemat syntipukeiksi moniin ongelmiin.
Usein kuulee väitettävän, että ns. vanhat puolueet nekin ovat olleet aikoinaan populistisia. Nyt ne ovat käyttäneet voimavaransa ja jähmettynet toistamaan vanhaa jargonia. Sosiaalidemokraateista on tullut julkisen sektorin työntekijöiden ja eläkeläisten puolue. Mitenkähän on? Minulla on sellainen käsitys, että vanhoilla puolueilla on ollut laajat yhteiskunnalliset ohjelmat, joita ne ajoivat ja ajavat, ja jotka ovat jotain muuta kuin nykyisten yhden tai kahden agendan puolueiden vastaavat.
Vasemmistolaisille ajatuksille on selvää kaikupohjaa tällä hetkellä. Vasemmistolaisuus on monipuolistunut: on radikaalivasemmisto, vihervasemmisto, ja maltillinen keskustavasemmisto. Yhdessä nämä muodostavat puoluekentästä huomattavan osan. Sosiaalidemokraattien menetys riippuu sen kyvystä profiloitua vasemmistoliikkeen keskinäisessä kilpailutilanteessa nyt ja tulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti