Näinä päivinä on tullut kuluneeksi 50 vuotta New Yorkin osavaltiossa pidetystä Woodstockin rockfestivaalista (15.-18.8. 1969). Sitä on pidetty hippieliikkeen (kirjoitan tarkoituksella ”hippie”, en ”hippi”) suurimpana sukupolvikokemuksena. Sitä on myös pidetty kaikkien rockfestivaalien ”ikisymbolina” (Jukka Petäjä/HS 10.8.2019). Näille määritelmille löytyy katetta, ei kahta sanaa. Mutta oliko kysymys kaikkien rockfestivaalien äidistä? Tuon tässä kirjoituksessa vähän särmää ja näkökulmaa legendaan nimeltä Woodstock.
En yritä väittää, että seuraava teksti on eksakti historiallinen totuus noista päivistä, vaan pikemminkin oma subjektiivinen kokemus tuosta ajasta. En myöskään ollut hippie, vaikka elin sisälläni intensiivisesti nuo vuodet!
Oliko kysymys aikakauden uudesta alusta, kuten Jukka Petäjän HS-jutussa todetaan vai pitääkö paremmin paikkansa Petäjän artikkelin yksi viimeisistä lauseista: ”Woodstock oli siinäkin mielessä hippisukupolven viimeinen rakkauden ja rauhan kukkaisvallankumous, että järjestelmän vastustaminen alkoi saada väkivaltaisia muotoja heti Woodstockin jälkeen (Petäjä viittaa mm. Altamontin festivaaleihin)? Oliko siis kysymys alusta vai lopusta?
Loppuiko 1960-luku Woodstockiin? Ehkä uuden ajan alun kannattajat viittaavat juuri tähän, sillä 60-luvun henkinen myllerrys oli tuolloin – osittain – takanapäin. Itse näen historian enemmän jatkumona, jossa yhden seisakkeen tarjosi Woodstockin festivaali. Kuusikymmentäluku jatkui vielä seitsemänkymmentäluvun alkuvuosina.
Olen joskus viitannut siihen, kuinka olen ihastunut jonkin – minkä tahansa - historiallisen tapahtuman alkujuuriin sen sijaan, että keskittyisin tuon samaisen vaiheen kypsään kauteen tai loppuvaiheeseen. Mistä kaikki alkoi? Minulle Kalifornian Montereyn pop-festivaali (siis pop, ei rock!) kesäkuussa 1967 on historiallisessa katsannossa ensimmäinen ja legendaarisin rock-festivaali.
Montereyssä olivat paikalla läpimurtoaan tekemässä ne tajunnan räjäyttäjät, jotka esiintyivät myös Woodstockissa, nimittäin Jimi Hendrix, Janis Joplin, The Who ja Jefferson Airplane, ja vieläpä niin, että kaikki musiikilliset sokit paljastuivat silloin ensimmäistä kertaa. D.A. Pennebakerin dokumentilla on suuri vaikutus siihen, että Monterey muistetaan kaikkien rock-festivaalien isänä ja äitinä. Kukapa voisi unohtaa Janis Joplinin äärimmäisen tulkinnan kappaleesta ”Ball and Chain”! Muistan elävästi filmiltä nuoren tytön kauhistuneen ilmeen, kun hän näki Jimi Hendrixin voodoo-meiningin kitaran sytyttämisineen. Kysymys on oikeastaan samantyyppisestä sokista, jonka Hendrix tarjosi Woodstockissa pahoinpideltyään Yhdysvaltain kansallislaulun kitarasaundillaan.
Voidaanko siis sanoa, että Montereystä kaikki alkoi ja ympyrä sulkeutui Woodstockissa (osin) samojen tähtiesiintyjien voimin? Jotain perää tässä on, sillä hippieliikkeen alku läntisen maailman mahtiliikkeenä voidaan määrittää suurin piirtein kesään 1967 ja sen ”loppu” Woodstockiin. Kirjaimellisessa mielessä hippieliikkeen juuret olivat näkyvissä jo 1960-luvun alkuvuosina ja hippieliikkeen jäännökset ryysyläisleiriytymisineen ulottuvat monien vuosikymmenien ajalle Woodstockin jälkeen.
Olen joissakin kirjoituksissa arvostellut hippieliikkeen saamaa filosofista asemaa jonkin suuren ajattelutavan symbolina. Suurihan se olikin, mutta sille on annettu ehkä kestävämpiä arvoja kuin se ansaitseekaan. On muun muassa sanottu, että vihreä liike sai alkunsa Woodstockista. Vai oliko kysymys viattomasta ja naiivista rakastelusta ja rauhasta? Ehkäpä kaikesta tästä, toinen puoli olikin sitten huumeiden käyttöä, joka sekin käsitettiin protestiksi ajan ilmiöitä vastaan. Woodstockin ja hippieliikkeen hintaa maksettiin vuosia rauhan ja rakkauden ajan päättymisen jälkeen.
Vietnamin sota määrittää Woodstockia perustavaa laatua olevalla tavalla ja muistuttaa sodasta yhtenä sen muistomerkkinä. Juuri noina aikoina Vietnamin sodan vastustus oli korkeimmillaan. Ja sama voidaan sanoa sodan kannattajien intensiivisestä omaksi koetun asian puolustamisesta: Woodstock oli meluisa protesti Richard Nixonin ”suurelle hiljaiselle enemmistölle”.
Woodstockissa olivat kaikki? Eivät olleet, esimerkiksi ikoninen rockfestivaalien kummisetä Rolling Stones puuttui paikalta aktiivisen konserttitoiminnan lopettaneesta Beatlesista puhumattakaan. Kieltäytymisiä oli runsaasti: The Doors, Led Zeppelin, Procol Harum, Jethro Tull…..
Silti artistikokoelma oli uskomaton: Jefferson Airplane, Ravi Shankar, Joan Baez, Melanie, Arlo Guthrie, Richie Havens, Country Joe and the Fish, Canned Heat, Grateful Dead, Creedence Clearwater Revival, John Sebastian, Sly and the Family Stone, Joe Cocker, The Who, Ten Years After, The Band, Blood, Sweat and Tears, Crosby, Stills, Nash and Young, Johnny Winter, The Butterfield Blues Band, Sha Na Na……..
Osa artisteista kiinnittyi elimellisesti vain tuohon aikaan, osa taas on jäänyt elämään rockin historiaan kiintotähdiksi. Ajatellaan vaikka Country Joe and the Fishiä: se, jos mikä liittyy Vietnamin sodan vastaiseen kampanjaan. Toisaalta suhteellisen vähällä huomiolla Woodstockissa sivuutettu Creedence Clearwater Revival kasvoi rockin mammutiksi.
Vielä oma suosikkini festivaalista tehdyn elokuvan välittämänä: Santana. Woodstock oli sille läpimurtokeikka ennen sen levymenestyksiä. Yhtyeen musiikki sopi täydellisesti festivaaliympäristöön: ”Soul Sacrifice”!
Osa esiintyjistä on jäänyt vähemmälle huomiolle siksi, että dokumenttielokuvaan pääsy ratkaisi hyvin monen osalta jälkimaineen, joskaan ei onneksi läheskään kattavasti.
:::::::::::::::::::::
Logistiikka ja tekniikka eivät Woodstockissa toimineet. Oli paljon improvisointia. Kun ajatellaan, minkälainen ammattimaisuus liittyy nykyiseen festivaalijärjestelyyn, oli Woodstock aivan amatöörimäistä touhua. Vain hyvällä onnella ja ehkä ”rauhalla ja rakkaudella” syntyneistä tilanteista selvittiin. Esimerkiksi sellainen kapistus kuin kännykkä olisi ollut tuiki tarpeellinen tuohon aikaan. Liioin festivaali ei ollut taloudellinen menestys, päinvastoin järjestäjät pääsivät eroon veloistaan vasta 10 vuotta myöhemmin.
Woodstockin muisto elää elokuvan ja muistikuvien varassa vahvana ja kestävänä. Se oli historiallista irroittelua. Michael Wadleighin dokumenttielokuva ”Woodstock – 3 päivää rauhaa, rakkautta ja musiikkia” (parhaan dokumentin Oscar-palkinto) jää historiaan vastakulttuurin kuvauksena ja muistijälkenä ajasta, jota moni on jäänyt kaipaamaan.
Nostalgisena tuulahduksena noilta ajoilta on mieleeni jäänyt Joni Mitchellin laulu ”Woodstock”. Sen kaihoisan sanoituksen luomiin tunnelmiin voin päättää kirjoituksen itse konsertista.
::::::::::::::::
Mitä tapahtui Woodstockin jälkeen? Teemaa on mahdotonta käsitellä hippieliikkeestä irrallaan.
”Flower powerin” suuruuden symboliksi koettu Woodstockin festivaali oli valtavasta menestyksestään huolimatta koko liikkeen lopun alkua. Ei ehkä tapahtunut ihan ensimmäinen kertaa historiassa, kun jonkin liikkeen huippuhetki osoittautuu samalla joutsenlauluksi. Woodstock kuitenkin innoitti organisoimaan muita vastaavia festivaaleja, kuten ”Live Aid”.
Woodstockiin ja hippieliikkeeseen on yhdistetty enemmän tai vähemmän siihen kuuluvia osia, kuten itämaisten uskontojen läpimurto lännessä, LSD:n läpimurto muotihuumeena, väkivaltarikokset, joiden yhteys itse hippieliikkeeseen on mielestäni vain välillinen. Flower powerin vaikutus ei ole vieläkään loppunut. Hippieliikkeellä on ollut välillinen vaikutus hippieajan jälkeiseen rauhanliikkeeseen, luonnonsuojeluaatteeseen, seksuaaliseen vapautumiseen, yhteisöasumiseen, ympäristönsuojeluun jne.
Kyynikko voisi sanoa myös, että yksi hippieliikkeen – ja sen osana Woodstockin - merkittävimpiä vaikutuksia on ollut liberalismin vastaisen konservatiivisen liikkeen (Conservative Movement) ilmaantuminen vallitsevaksi ideologiaksi varsinkin Yhdysvalloissa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti