Itäinen oikeusvaltiomalli haastaa läntisen

Antti Ronkaisen ja Juri Mykkäsen toimittamassa teoksessa ”Vapiseva Eurooppa” pohditaan, miten maanosamme kaaokselta tuntuvasta tilanteesta selvitään eteenpäin. Kirja koostuu johdannosta plus yhdeksästä eri näkökulmasta asiantuntevien kirjoittajien opastuksella.

Itse keskityn Katalin Miklossyn Itä-Euroopan kohtaloita pohtivaan lukuun ”EU:n itäiset jäsenmaat: länsimaisen demokratian auringonlasku”. Miklossyn keskeinen lähestymistapa koskee sitä, miksi Itä-Euroopan valtiot ovat säilyttäneet autoritaarisen perinnön, ja miksi niillä on ollut suuria vaikeuksia omaksua läntistä liberaalia demokratiaa joistakin yrityksistä huolimatta.

Entä mitä virheitä läntiset EU-kumppanit ovat tehneet, kun yhteistä oikeusvaltiopohjaa ei ole tahtonut löytyä. Miklossyn yksi pääargumenteista on, että Länsi-Euroopassa kuvitellaan Itä-Euroopan kehityksen olevan tilapäistä. Samoin kuvitellaan, että kehityssuunnan määrääjänä on ollut Venäjän vaikutus tai populismi. Itäisen Euroopan maiden autoritäärinen kehitys juontuu kuitenkin arvokonservatiivisesta kehityssuunnasta, joka on ankkuroitunut maiden omaan historiaan. Tavoitteena on häivyttää perinteistä läntistä vallan kolmijako-oppia, ei vahvistaa sitä. Käytännössä vähennetään parlamentin merkitystä, uhataan tuomioistuinten toimintavapautta, heikennetään ihmisten tasa-arvoista asemaa lain edessä ja rajoitetaan riippumattoman median asemaa samoin kuin kansalaisvapauksia ja ihmisoikeuksia. Valta on keskittynyt pienelle korruptoituneelle piirille. Koulutus- ja kulttuuripolitiikka toimii edellä kuvatun kehityksen vahvistajana.

Miklossy torjuu ajatuksen, että olisi yhteisiä kaikille samaa tarkoittavia käsitteitä, sellaisia kuin esimerkiksi oikeusvaltio, demokratia tai kansakunta. Ne ovat päinvastoin hyvin kulttuurisidonnaisia.

Miklossyn mielestä EU:ssa vallitsee vauhtisokeus: on uskottu EU:n ”suureen kertomukseen”, johon ilman muuta luettiin myös Itä-Euroopan valtiot. Suurta kertomusta tarvittiin yleiseurooppalaisen identiteetin rakentamiseen. Kysymys oli kuitenkin vain periaatteellisesta toimivuudesta, kukaan ei pannut merkille että läntinen vaikutus täytettiin itäisen kulttuurin sisällöillä. Ulkoaoppiminen ei tässäkään ole ollut toimiva ratkaisu.

Läntistä vakiintunutta demokratiaa voidaan puolustaa, myös käytännön syillä: aivan varmasti se on toiminut yhtenä rauhan säilyttämisen välineenä. Kuitenkin Miklossyn mielestä idässä onnistuttiin luomaan vain ”demokratian hataria illuusioita”. Edellä on siis käynyt ilmi, että liberaali käsitys oikeusvaltiosta ei ole universaali idea. Miklossy toteaa kärjistetysti, että oikeusvaltiokäsitys ”määräytyy ….. aina kansallisesti”. EU:ssa oikeusvaltio on taas määritetty - ei-kansallisesti - liberaalin arvomaailman mukaisesti.

Itse asiassa konservatiivinen käsitys oikeusvaltiosta on paljon liberaalia yleisempi (ja globaalimpi) tapa määrittää oikeusvaltio. Itä-Euroopassa ”oikeusvaltion juuret ovat 1800-luvun saksalaisessa konservatiivisessa oikeusajattelussa”, sanoo Miklossy. Tämä merkitsi valtion suvereenia oikeutta ylläpitää lakia ja oikeutta. Päinvastoin kuin liberaalissa oikeusvaltiokäsityksessä, ”konservatiivinen oikeusvaltio ei suonut turvaa kansalaisille valtiovallan ylilyönneiltä”. Eli se korosti valtiota suhteessa kansalaiseen. Itäisen Euroopan oikeusvaltiosovelluksessa periaate toimi heikkojen valtioiden suojana ulkoisia uhkia vastaan.

Mahdollisimman vahva hallitus tarjosi vakauden. Oppositio – joskin heikkona – sallittiin. Mistään edes kohtuullisesti toimivasta demokratiasta ei voida puhua, sillä vain 8-12 prosentilla väestöstä oli äänioikeus. Jotta edes alkeellinen demokratia varmistettaisiin – arvostelun pelossa - rajoitettiin median vapautta, kansalaisten mielipiteenilmaisua ja kokoontumisoikeutta. Suurvaltojen puristuksessa vahvan valtion malli nähtiin relevanttina myös sotien välisen ajan Itä-Euroopassa. Miklossy mainitsee poikkeuksena teollistuneen Tsekkoslovakian, jossa kansanvaltainen järjestelmä toimi kohtuullisesti.

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistien valta vahvisti jo valmiiksi konservatiivista ja keskittynyttä järjestelmää. Muodollisesti parlamentarismi toimi, mutta käytännössä kommunistieliitillä oli kaikki mahti. Konservatiivisen hallinnon lähes katkeamaton ketju jatkui aina 1980-luvulle saakka. Puola ja Unkari olivat edistyksen lipunkantajina, kun vanha järjestelmä kyseenalaistettiin 1980- ja 1990-luvulla. Näytti siltä, että uusi ajattelu löisi läpi.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Mikä siis meni pieleen, kun ajatellaan nykytilannetta? Ensinnäkin demokraattiset perinteet puuttuivat. Toisaalta demokratisaatiota alettiin ohjata ulkoa käsin. Miklossyn mielestä Itä-Euroopasta tehtiin koelaboratorio. Vaihtoehtoinen kansallisen mallin mahdollisuus oli kyllä olemassa ja sille löytyi kannatusta mutta ei riittävästi. Kansallisen ratkaisun kannattajien mukaan läntisen mallin toteuttaminen olisi vaatinut todella pitkän ajan toteutuakseen.

Myös EU:n taloudellinen apu edisti läntisen demokraattisen mallin vaihtoehdon toteutumista. Itse asiassa se oli ehto tuen saannille. Länsimainen malli siis voitti. Yksi syy tähän oli, että Miklossyn mukaan läntinen liberaali demokratia ei sietänyt kilpailua.

Jouduttiin tilanteeseen jossa kommunistinen järjestelmä oli nimetty läpipahaksi. Liberaali demokratia voitti sen mennen tullen. Siispä kilvan toteuttamaan sitä. Miklossyn mielestä länsi ei ollut valmis ottamaan itää vastaan: sosialismin romahdus tapahtui aivan liian nopeasti. Jotta hätiköintiä vältettäisiin liittymistoimissa, kehitettiin EU:n piirissä ehtoja liittymiselle, joista tärkein oli demokratian riittävä taso idässä. Tämä johti kuvitelmaan, että kun rakenteelliset ehdot täyttyivät, liittyminen mahdollistui. Demokratiavaje jäi leijumaan ilmaan.

Länsi tarvitsi itää teollisuuden laajentamiseen Itä-Euroopan maihin plus niiden markkinoita. Miklossyn mielestä länsi tarvitsi idän jäsenvaltioita myös suojavyöhykkeeksi Venäjää vastaan. Hätiköinti johti muutamien valtioiden pääsyyn EU:n jäseniksi aivan liian varhain. Demokratian periaatteet jauhautuivat tässä kiihkossa.

Kehittyi ”näyteikkunademokratia”, jossa Itä-Euroopan maat elivät rinnakkaistodellisuudessa. Osaltaan sekaannusta aiheutti itään perustettujen puolueiden erilainen rakenne ja jäsentyminen poliittisessa ja ideologisessa kentässä.

Miklossyn mielestä EU-jäsenyys tuli Itä-Euroopan valtioille toisaalta liian aikaisin ja toisaalta liian myöhään. Melko paradoksaalinen väite! Aluksi vallitsi euforia ja sitten turhautumisen seurauksena pettymys. Vastuun siirtäminen vastoinkäymisitä kokonaan EU:lle tuntuu kohtuuttomalta. Joka tapauksessa liittymistä seurasi epätyydyttävä vaihe, joka ilmeni monella tapaa itäisessä Euroopassa (alistuminen tytäryhtiötaloudeksi, tunne siitä, että oltiin toisen luokan EU-kansalaisia, työvoiman liikkumista koskevat ongelmat, kansainvälisten suuryritysten laistaminen verojen maksusta ja tinkiminen palkoista).

Kaiken tämän seurauksena kansallismielisyys on nostanut profiilia. On vaikea sanoa, kuinka merkitsevässä määrin oli kysymys ”huolehtivasta valtiosta” (Miklossyn käyttämä ilmaus) vastakohtana aiemmille markkinaliberaaleille hallituksille, jotka olivat jättäneet ihmiset ”oman onnensa nojaan”. Miklossy siirtää kirjoituksessaan valtavasti vastuuta EU:lle vastuuttomana toimijana ja asettuu voimakkaasti puolustamaan oman (Itä-Euroopan) maan kansalliseen etuun perustuvia ratkaisuja.

Vasta-argumenttejakin – ja jopa ristiriitaisuuksia - Miklossy esittää. Yllättävän terävästi hän arvostelee nationalismia: ”Itäinen Eurooppa etenee kohti autoritäärisyyden pimeyttä ja vie aikansa , ennen kuin sieltä pilkottaa uusi aamunkoitto”. Tuomio EU:lle on kuitenkin jyrkkä: ”EU:n yhtenäisyys on 2010-luvun lopun aikana muuttunut toiveajatteluksi”.

::::::::::::::::::::::

Idässä pettymys EU:hun on heijastunut monilla tavoin. Nyt Itä-Euroopan hallitukset saavat tukea valtaosalta kansaa koettuaan joutuvansa EU:n epäreilujen sanelujen kohteeksi. Ristiriita saatujen EU-tukien ja EU:n asettamien demokratiavaatimusten välillä on ilmeinen. Unkarin ja Puolan politiikasta jää jäljelle monessa tapauksessa itsekkäät pyrkimykset, joita ei edes peitellä. Miklossy myöntää Itä-Euroopan valtioiden taipumukset epädemokraattisiin toimiin, mutta siirtää vastuun hyvin pitkälle ulkoisille voimille haluamatta tunnustaa, että saatu tuki (josta osa menee korruptioon) edellyttää myös uhrauksia. Ulkopuoliselle tarkkailijalle jää helposti kuva rusinoita pullasta nyppivästä oman edun tavoittelusta.

Mielenkiintoista on, että esimerkiksi Suomi joutuu globaalin talouden kohteeksi monesti epäoikeudenmukaisin tuntemuksin sortumatta silti ”kostoksi” liioiteltuihin liberaalin demokratian vastaisiin toimiin. On falskia leimata säännönmukaisesti liberaali demokratia syntipukiksi Itä- Euroopan valtioiden omiin virheisiin.

Liian usein jää kuva, että Miklossyn arvostelu kohdistuu ulkoisiin voimiin asettamatta vastaavasti Itä-Euroopan hallituksia vastuuseen sananvapauden ja oikeusvaltioperiaatteiden rikkomuksista. Ykskantaan hän toteaa itäisten maiden haastaneen lännen edustaman demokratian, joka koostuu ”aikansa eläneestä kehityskulusta”. Onko siis niin, että Unkarissa ja Puolassa johdolla on yksinoikeus tallaisiin ”aikansa eläneisiin” johtopäätöksiin? Eikö näiden maiden poliittisella oppositiollakin ole sanansa sanottavana tästä?

Lopuksi Miklossy palaa kirjoituksensa lähtökohtaan ja kytkee nykyisen kansalliskonservatiivisen trendin historiasta juontuvaan konservatiiviseen oikeusvaltiokäsitteeseen vahvoine johtajineen ja keskitettyine hallintoineen. Mutta kuinka kauas tulevaisuuteen historian perinne ”määrää” tulevan kehityksen? Eikö kyseenalaiseksi koetusta pitäisi pystyä irtautumaan? Kuinka paljon aikaa siihen tarvitaan, 100 vuotta, 150 vuotta?

Katalin Miklossy pyrkii myötäelämään itäeurooppalaisten kohtaloissa niin perusteellisesti, että välillä on vaikea erottaa, mikä on hänen tulkintaansa itäeurooppalaisten kohtaloista ja mikä hänen omaa kantaansa.

PS

Suomi on EU-puheenjohtajakaudellaan tarttunut oikeusvaltiorikkomuksiin ja saanut ryöpytystä tämän johdosta Puolalta ja Unkarilta. Unkarilainen hallituksen kontrollissa oleva lehti, Origo on arvostellut Suomen oikeusvaltion tilaa mm. siksi, että Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta vaan muiden Pohjoismaiden tapaan perustuslakivaliokunta. Syytökset vaikuttavat kaukaa haetuilta ja kostomielialalla kirjoitetuilta.

Jäin miettimään, mistä lähteistä tallaiset jutut ovat saaneet alkunsa ja kotimaiset (siis suomalaiset) sylttytehtaat ovat ensimmäisenä epäilyksen alla.