Miksi Eurooppa ei pärjää kasvussa Yhdysvalloille?

 

Helsingin Sanomien Tuomas Niskakangas on haastatellut Nobel-voittaja Paul Krugmania 12.6.2021 -lehteen. Aiheena on uuden ja vanhan mantereen toipuminen koronapandemiasta. Krugmanilla on selityksiä  tapahtuneelle ja ratkaisuehdotuksia tulevaisuuden varalta.

Aluksi kerrataan kuvaa  taloustieteilijä Krugmanista. Vaikka onkin ulkoisesti ”nallekarhumainen”, on hän teräväsanainen ja voimakkaasti kantaa ottava. Ärsyttäväkin hän osaa olla.  Krugman on amerikkalaisittain vasemmistolainen (omasta mielestään keskustavasemmistolainen). Sanoisin,  että hän on vasemman reunan demokraatti noin suurin piirtein. Olen itse arvioinut useasti hänen tekstejään New York Timesin kolumnistina, jona hän on milteipä käsite.

Donald Trumpia Krugman kohteli kaltoin aina,  kun tilaisuus ilmeni, mutta syytäkin oli. Krugman on aivan  liiaksi totuudenvaraiseen  realismiin sitoutunut voidakseen sulattaa Trumpin taikauskoisia ja vainoharhaisia  epätotuuksia. Tämän kaiken vastapainoksi Krugman näkee nykyisyyden ja lähitulevaisuuden optimistisesti ”oikeista asioista puhumisena”. Voisin olla samaa mieltä.

Krugman näkee, että teknologisesti edistyneimmät alueet erottautuvat yhä enemmän vähemmän edistyneistä alueista globaalilla tasolla. Keskuksia arvioidessaan nobelisti korostaa  miljoonan asukkaan metropolien merkitystä  verratessaan niitä paljon suurempiin megakeskuksiin. Niinpä Tukholmalla ja Helsingillä on mahdollisuudet pärjätä,  jos vain panostavat oikeisiin asioihin.  Pidemmälle Krugman ei vie ajatusta vedoten paikallistuntemuksen puutteeseen.  Krugman ei ole mikään Suomi-asiantuntija, mutta painottaa erikoistumista Tukholmaa ja Helsinkiäkin pienempien kaupunkien menestymisen lähteenä. Turku (lääketiede!), Tampere ja Oulu voivat hyvin olla omien erikoistumisalueidensa tähtiä.

Krugman pitää illuusiona sitä, että Eurooppa on epäonnistunut talouskasvun luomisessa verrattuna Yhdysvaltoihin ja Aasiaan.  Hän pistää hitaan kasvun heikon syntyvyyden ja työikäisen väestön kehityksen piikkiin. Krugmanin ajattelua kuvaa seuraava toteamus: ”eurooppalaiset pitävät lomia ja amerikkalaiset eivät”. Eikä hän sano tätä kriittisessä mielessä vaan haluten osoittaa, että ihmisten tekemän työn määrä on arvovalinta. Hän toteaa  luontevana johtopäätöksenä amerikkalaisten paremmuuden tanskalaisiin nähden - bruttokansantuote henkeä kohden laskettuna - johtuvan lomista. Arvovalinta!

Myös verotuksen merkityksestä Krugmanilla on useimmista taloustieteilijöistä poikkeava käsitys: verotus ei muodosta kilpailukyvyn estettä. Veroasteiden ero ei ole niin suuri,  että sillä olisi vallitseva vaikutus. Tosin Krugman toteaa,  että Suomen kaltaisilla mailla yleistä veronkorotusvaraa ei juuri ole.  Joka tapauksessa monilla korkean verotuksen mailla menee suuressa kuvassa taloudellisesti varsin hyvin.

Krugman asettaa vastakkain vakuutuspohjaiset terveydenhoitopalvelut ja verorahoitteisen julkisen järjestelmän ja toteaa, että ihmiset eivät (Yhdysvalloissa) uskalla antaa lupaa veronkorotuksille, vaikka verot olisivat luultavasti pienemmät kuin vakuutusmaksut. Syvällä on siis epäily, että verovaroin kustannetut palvelut paranisivat nykyisestä. Keskiluokka on ”petetty” niin monta kertaa, että se epäilee kaikkia hallinnon toimia.  Sitä paitsi Yhdysvalloissa on propagandakoneistoja,  jotka tyrmäävät kaikki veroperusteiset uudistukset. Niinpä vaikka kansan enemmistö kannattaa veronkorotuksia rikkaille  ja yrityksille,  niitä on vaikea toteuttaa.

Lyhyellä aikavälillä Krugman on optimistinen kasvun suhteen, mutta pidemmällä aikavälillä vallitsee tila,  jossa työpaikkoja syntyy liian hitaasti eikä yksityinen sektori investoi. Samoja johtopäätöksiä on vedetty Suomessakin. Mikä on syy tähän? Palataan jälleen sylttytehtaalle eli  länsimaiden väestörakenteen ongelmiin liian pienine syntyvyyksineen. Seuraukset näkyvät työikäisen väestön supistumisena ajan kanssa. Krugman toteaa sen saman kuin mikä Suomessakin on mainittu potentiaalisena ratkaisuna ongelmaan ja se on tuottavuuden kasvu. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Internetin oletettiin kiihdyttävän kasvua,  mutta kasvun kautta kesti vain kymmenen vuotta 1995-2005. Kaikki se,  mikä on edistyksen nimissä tehty vuoden 2007 jälkeen ei ole johtanut tuottavuuden kasvuun.

Asian tekee monimutkaiseksi se,  että tärkeimmillä kehittyvillä mailla alkaa olla  samoja ongelmia kuin johtavilla länsimailla, ml.  Kiina. Lohduttavaa on, että eläke-  ja sosiaalimenot eivät ole kehittyneet niin nopeasti kuin pelättiin (Ranska, Yhdysvallat).

Entä korjaustoimenpiteet? Krugman:  yksityisten investointien vähäisyyteen on vastattava suurilla julkisilla investoinneilla, jotka rahoitettaisiin pääasiassa velkarahalla. Tähän vaateeseen Joe Biden on vastannut biljoonapanostuksin  infrastruktuuriohjelmaan ja perheohjelmaan, joista Krugman pitää perheohjelmaa tärkeämpänä. Näin päästäisiin 15 vuotta eteenpäin kestävällä tavalla. Miksi perheohjelma? Siksi,  että Yhdysvaltain infra ei ole Krugmanin mielestä niin huonossa kunnossa kuin on väitetty. Krugman laskee, että Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa perheohjelman tuotot ovat korkeammat kuin yksityiset ja julkiset infraa parantavat tuotot.

Krugman tuntuu luottavan alhaisten  korojen jatkuvuuteen eikä hän tästä syystä näe velkaantumisen muodostuvan suureksi ongelmaksi. Hän laskee paljon EKP:n vastuullisen toiminnan varaan todeten lopuksi, että talouskurin oikeaoppisuus hallitsi  ilman merkittävää kyseenalaistamista kymmenen vuotta ja ”nyt se on mennyttä.