Historian loppu on peruttu

 

Tuoreessa Kanava-lehdessä pohditaan niitä haasteita,  joiden eteen liberaali  järjestelmä on joutunut.  Puolustusvoimien palveluksessa oleva tohtori Juha Martelius lukee madonlukuja liberaalille demokratialle artikkelissaan ”Kansainvälisen liberaalin järjestelmän loppu” (Kanava nro 4/ 2021) ennustaen liberaalin demokratian vastaliikkeiden voimistumista.  Eikä tästä ole kuin 30 vuotta,  kun Francis Fukuyama esitti tunnetun johtopäätöksensä, jonka mukaan liberaali demokratia on voittanut yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun ja muodostunut tai muodostumassa ”lopulliseksi” järjestelmäksi  eriasteisine  variaatioineen. Fukuyama lausui tämän ennustuksensa  sosialismin maahanpanijaisten yhteydessä 1990-luvun alussa,  olkoonkin,  että Fukuyama itse on kiistänyt yksioikoiset johtopäätökset teeseistään, joita hänen innokkaat opponoijansa ovat esittäneet . Muistan,  kuinka lukiessani tuoreeltaan  Fukuyaman kirjaa,  sappi kiehui. Ei siksi,  ettenkö olisi myöntänyt, että liberaalin järjestelmän  ekspansio oli käden ulottuvilla, vaan sen takia,  koska tulkitsin hänen ajatuksensa deterministisinä  virheellisiksi.

Sisällysluettelossa,  Kanava-lehden artikkelin kirjoittajan (Marteliuksen) nimen jäljessä on mielenkiintoinen lisäkaneetti, että hänen ”esittämänsä näkemykset eivät  edusta (puolustus)ministeriön virallista näkemystä”.

Marteliuksen mukaan näyttää siis siltä,  että liberaalin demokratian asema on haurastunut. Voisiko siis Fukuyaman nimeämän  yhteiskuntajärjestelmien  välisen kilpailun ”lopullisen voittajan” julistamisen peruuttaa?                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                               

Martelius nostaa 6.1.2021 Yhdysvaltain kongressitalon valtauksen symbolisoimaan liberalismin ja ”realismin”  välistä taistelua. Liberaali järjestelmä ei ole hänen mielestään pystynyt vastaamaan maailmanjärjestyksen muutokseen. Itse näen asian niin, että  juuri Capitol-kukkulan tapahtumat osoittivat – kun alkusäikähdyksestä selvittiin -  että liberalismi on edelleen iskussa. Totta toki on,  että järjestelmää huojutettiin pahan kerran Washingtonissa loppiaisena. Marteliuksen lähtökohtana on, että  nimenomaan johtavan valtion – Yhdysvaltojen – olisi säilyttävä liberalismin lippulaivana, jotta itse aate pysyisi voimissaan.

Ja liberaalin järjestelmän horjuttamisyritys  on edelleen päällä Yhdysvalloissa.  Trumpin kannattajat vaanivat koston mahdollisuutta. Kaikki viittaa siihen,  että Yhdysvalloista on tulossa liberaalin demokratian säilymisen laboratorio, asia,  jota emme olisi asettaneet kyseenalaiseksi vielä muutama vuosi sitten.

Vaihtoehtona liberaalille järjestelmälle on ”realistinen” järjestelmä, joka koostuu määritelmän mukaan suvereeneista valtioista, joilla on elintärkeitä intressejä hoidettavanaan. Ristiriitatilanteet ratkaistaan siinä tarvittaessa voimalla.  Martelius: ”Kylmän sodan aikana realismi oli kansainvälisessä järjestelmässä vallitseva ajattelutapa. Liberaali kansainvälinen järjestelmä syntyi vasta sen jälkeen,  kun kylmä sota oli ohi”. Tässä viitattaneen muurin murtumiseen ja sosialismin romahtamisen 1990-luvun vaihteessa. Vapautumisen aika alkoi itäblokin hajoamisesta (Martelius: ”Liberaalin järjestelmän kulta-aika osui vuosiin 1990-2004”). Ajattelen historiaprosessia pidempinä jatkumoina, josta tarkemmin tuonnempana.

Martelius luettelee liberalismin ”kultakauden”  saavutuksia, joiksi hän laskee  Kuwaitin vapautuksen Irakin joukoista, Venäjän liittymisen kansainväliseen valuuttarahastoon, Israelin ja PLO:N rauhanprosessin, Kiinan liittymisen WTO:hon ja Saddam Husseinin syrjäyttämisen. Nämä saavutukset vahvistivat fukuyamalaista kuvaa historian lopusta.

Liberaalin järjestelmän tappiot vuodesta 2005 eteenpäin Martelius näkee paljon vaikuttavimpina kuin liberaalin järjestelmän voitot sitä ennen. Kas tässä koko eliksiiri: lännen epäonnistuminen Irakin sodassa  ja Afganistanissa, arabikevään hallinnassa epäonnistuminen, vastoinkäymiset EU:n yhtenäistämispyrkimyksissä, Iso-Britannian ero EU:sta, Ukrainan sodan pitkittyminen, epäonnistuminen strategisen kumppanuuden luomisessa Venäjän kanssa, sanktioiden ja vastasanktioiden loputon vuorottelu, Itä-Euroopan maiden liberalisoitumisprosessissa epäonnistuminen, globalisaation hyötyjen virtaaminen Kiinaan, Kiinan ja Venäjän haastamispolitiikan voimistuminen, keskiluokan heikkeneminen lännessä, työttömyyden pysyminen korkealla tasolla, kansainvälisen kaupan esteiden poistamisessa  epäonnistuminen,  Afrikasta tulevan muuttoliikkeen hallinnassa epäonnistuminen, liberalismin vastavoimana konservatismin ja nationalismin voimistuminen, lännelle tärkeiden instituutioiden heikkeneminen, EU:n globaali alisuoriutuminen taloudenhoidossa, EU:n sisäisten ongelmien hankaloituminen, velkaantumisen hallitsemattomuus osin koronan seurauksena jne. Martelius vetää oheisesta suorasukaisen johtopäätöksen, että ”liberaali kansainvälinen  järjestelmä korvautuu ennen pitkää modernisoituneelle realistisella järjestelmällä”. Enpä ihmettele, että Marteliuksen kanta ei edusta puolustusministeriön virallista näkemystä.

Tämän sukuista  järjestelmää yritti pystyttää 1950-luvulla Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles, joka käsitti asiat niin, että  puolueeton valtio ei voi olla aidosti osa läntistä liberaalia järjestelmää. Liberaalin pitää valita puolensa!  Kommunismia vastaan, kapitalismin puolesta! Välimuodot ovat moraalittomia, sanoi Dulles.  Tällaisella maailmanjärjestyksellä on selkeä sukulaisuussuhde Marteliuksen kilpailutilanteeseen liberalismi vs. ”realismi”. Näen Marteliuksen ”realismissa” kaikuja uudesta kylmästä sodasta. Hän tuntuu näkevän vallitsevan suunnan vääjäämättömänä, jota minä en tunnista läheskään näin jyrkkänä. Martelius luo kuvaa,  jossa palataan – liennytyksen sijasta - takaisin vastakkainasettelun maailmaan. Oltaisiin siis tilanteessa, jossa dullesilaisittain jokainen  osapuoli joutuu valitsemaan puolensa. Onko dullesilainen kauhun tasapaino se,  jota me haluamme?

Martelius ei sano suoraan,  mutta näen niin, että hänen ”realisminsa” mukaan  Suomenkin on valittava länsi myös sotilaallisesti. Tätä vahvistaa Marteliuksen kanta, että ”Suomen EU-jäsenyys on ollut merkittävä pidäke sille,  ettei Venäjä ole voinut toimia Suomen suunnalla mielensä mukaan”. Tämä on spekulaatio,  jota Martelius ei mitenkään argumentoi.

Marteliuksen masinoima käsitys on,  että ”realistinen järjestelmä” on järjestelmäkehityksen väistämätön lopputulos.

Opponoin seuraavassa tällaista maailmankuvaa ja maailmanjärjestystä vastaan.

Liberaali järjestelmä ei mielestäni ollut kylmän sodan maailmassa  riippuvainen bipolaarisesta maailmasta. Sen menestys alkoi jo natsi-Saksan häviöstä. Kylmä sota ei ollut liberaalin järjestelmän toteutumisen este, pikemminkin liberalismi ja kylmän  sodan bipolaarinen maailma toimivat rinnan.  

On syytä käsitellä tarkemmin Marteliuksen käyttämää käsitettä ”realismi”, joka kirjoittajan mukaan on siis vaihtoehto liberalismille. Hän viittaa käsitteen konkretisoijiin, kahteen sodan jälkeiseen kansainvälisten suhteiden teoreetikkoon, E.H. Carriin ja Hans Morgenthauhun.  Carrin mukaan  ensimmäisen maailmansodan jälkeen vallitsi idealistinen näkemys siitä,  kuinka tulevat sodat voitaisiin välttää kansainvälisen yhteistyön ja Kansainliiton kaltaisten organisaatioiden avulla. Carr debatoi tätä utopistisena pitämäänsä näkemystä vastaan. Eräs hänen perusajatuksiaan oli, että kansainvälisessä politiikassa hallitsevat valtasuhteet, ja vallan epätasainen jakautuminen aiheuttaa konflikteja. Carr ei kuitenkaan vie ajatteluaan läheskään niin pitkälle kuin Martelius

Kuten edellä todettiin kylmän sodan (1946-1990) ”realismin” jälkeen idealismi (1990-2004) näytti palaavan Itä-Euroopan vallankumousten myötä. Liberaalin demokratian oletettiin  valtaavan alaa. Siitä tuli – ainakin odotuksissa – eränlainen toiveiden täyttymys ahdistavan neuvostovallan jälkeen.  Itäblokin vapautuminen ei ehkä ollut kovin hyvä mittari  liberaalin järjestelmän ekspansiolle, sillä melko nopeasti ”vapautumisen”  jälkeen Itä-Euroopan maat – kärjessä Unkari ja Puola – omaksuivat autoritaaris-kansallismielisen ja konservatiivisen suunnan. Ne pettyivät liberalismin lupauksiin. Sitä paitsi Unkari ja Puola uskonnollis-konservatiivisessa ajattelussaan ovat tuskin koskaan omaksuneet liberalismia vilpittömästi.

Liberaali ja ”realistinen” järjestelmä nähdään Marteliuksen tekstissä voimapolitiikan ilmentyminä, ikään kuin vanhatyyppisinä blokkeina. Onko tämä kylmän sodan ajattelun peruja? Näin olen – oikein tai väärin  - käsittänyt  Marteliuksen ajattelutavan. Kuitenkin liberaali järjestelmä menestyy ”toisin tavoin”: se ei muodosta dogmaattista ”samanhenkisten järjestelmää” vaan menestyy itsenäisinä keskenään ”liittoutumattomina” yksiköinä tai suureina.

Jos liberaalille vaihtoehdolle ajatellaan vastavoimaa, niin se ei olisi  ajatteluni mukaan ”realistinen” vaan autoritaarinen laajoine variaatioineen. Lisäksi valtapolitiikka on ilmeinen osa liberaalin vastaista rintamaa: esimerkiksi Kiinan taloudellinen ekspansio ja laajamittainen vakoilutoiminta  ovat selvästi tunnistettavissa. Kuten edellä totesin,  esimerkiksi T.H. Carr realismin kannattajana ei kuitenkaan suosinut liian pitkälle vietyä ”realismia”, siis jyrkkää vastakkainajattelua kansainvälisissä  suhteissa.

Liberaalin demokratian voima on sen joustavuudessa ja sopeutumiskyvyssä. Se on näyttänyt selviävän useimmista taloudellisista,  ideologisista ja yhteiskunnallisista haasteista. Myönnettäköön, että kiinalainen autoritaarisuus  on noussut liberaalin järjestelmän rinnalle sen haastajaksi. Monien mielestä  Kiina – riippumatta liberaalin ja ”realistisen” järjestelmän kilpailusta – on vain ottanut dynamiikallaan sen paikan maailmanjärjestyksessä, mikä sillä on ollut vanhastaan satojen tai tuhansien vuosien aikana.

Kun Englanti on irronnut EU:sta, niin onko se merkki liberaalin järjestelmän tappiosta? Eikö Englanti irrallaan EU:sta – ollessaan yhä monilla muilla tavoilla osa läntistä ajattelua – ole edelleenkin  osa liberaalia demokratiaa? Jos EU yrittää blokkiutua (liittovaltiotendenssi)  liberaalin  järjestelmän ollessa voimassa, se repeilee. Yritän sanoa, että liberaali ”järjestelmä” ei ole kiinteä valtapolitiikan elementti vaan itsenäisten kansallisvaltioiden väljä yhteenliittymä, jos sitäkään. Eli liberaali järjestelmä ei tarvitse kiveen hakattua kansainvälistä ”systeemiä” pysyäkseen elossa ja voidakseen kohtuullisen hyvin.

Liberaalin järjestelmän vienti ei ole onnistunut kovin hyvin. Tämä viittaa siihen,  että omaksuakseen liberalismin kunkin maan tai maaryppään on omaksuttava pitkällä aikajänteellä liberalismin perusprinsiipit (laaja yleissivistys, elinkeinovapaus, sananvapaus, oikeusvaltioperiaatteet jne.). Liberaalin järjestelmän on olemassaolollaan houkuteltava vastaanottavan maan väestöä. George F. Kennan sanoi sen jotenkin niin, että lännen liberalismin  pitää voittaa ihmisten ”mielet” puolelleen näyttämällä omaa esimerkkiä saavutustensa kautta.