Suomen ratkaisut 1939 ja 1941

 

 

Tohtorit Alpo Rusi ja Pekka Visuri ovat yhdessä kirjoittaneet artikkelin ”Olisiko talvi- ja jatkosodat voitu välttää?” Kanava-lehden numeroon 4/2021. Rusi vastaa talvisotaan johtaneita syitä  koskevasta osuudesta ja Visuri jatkosotaan valmistautumisen osuudesta. Molemmat pyrkivät uusimman tutkimustiedon pohjalta asettamaan  ainakin osin kyseenalaiseksi aiempaa historiankirjoitusta.

Olen aiemmissa kirjoituksissani käyttänyt lähteenä usein Pekka Visuria.  Alpo Rusia olen käyttänyt vähemmän, koska hän on ollut mielestäni taipuvainen subjektiiviseen  historianäkemykseen. Tämän kertaisessa kirjoituksessa hän pysyy kuitenkin kultaisella keskitiellä onnistuen säilyttämään neutraaliuden herkässä aiheessa.

Kaksi näkökulmaa nousee artikkelissa muiden tärkeiden aiheiden ohi kiinnostukseni kärkeen. Toinen on selvästi odottamaani suurempi tietovuotojen virta talvisodan alla luottamuksellisina pidetyistä neuvotteluista, kuin mitä tähän mennessä olen tiennyt. Tuntuu siltä,  että tilannetta käytettiin laajalti – sekä Suomen että ulkomaiden osalta  - eriasteiseen manipulointiin. Tiedonvaihtoa oli erityisesti Saksan, Neuvostoliiton ja Ruotsin, mutta myös Englannin kanssa.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma on, käytettiinkö talvisodan alla kiihkeässä neuvotteluvaiheessa  hyväksi kaikki kompromissimahdollisuudet, mitkä olivat todennäköisyyksien rajoissa. Rusi toteaa sanatarkasti näin: ”Syksyn 1939 suomalais-venäläisiä neuvotteluja on käsitelty useissa tutkimuksissa, mutta epäselväksi on jäänyt, olisiko niissä voitu löytää kompromissi”. Asian herkkyyden olen itsekin kokenut,  kun olen yrittänyt raottaa verhoa  vaiettujen asioiden edestä.

On kolmaskin kiinnostava näkökulma, josta Pekka Visuri ja Eino Murtorinne ovat kirjoittaneet teoksen ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939-1940” (Docendo, 2019) ja se koskee Stalinin pidättyvyyttä ryhtyä sotatoimiin Suomea vastaan. Talvisodan alla käydyistä neuvotteluista on saatavissa yksityiskohtainen  kuvaus Matti Tapion draamasarjassa ”Sodan ja rauhan miehet”. Noiden neuvottelujen kuvauksissa on yksi asia, jota olen ihmetellyt,  ja se on Stalinin käsittämätön kärsivällisyys Suomea kohtaan, Suomea, jonka piti suostua aluevuokrauksiin, alueluovutuksiin ja/tai aluevaihtoihin. Sopimukseen ei päästy. Olisi kuvitellut, että Mainilan laukaukset olisi voitu ampua paljon toteutunutta aikaisemmin, jos Stalinin tarkoitus olisi ollut suoraviivaisesti miehittää koko Suomen alue. Tekosyitä olisi voitu keksiä helposti lisääkin.

Mikä on Visurin kanta talvisotaa edeltävistä neuvotteluista? Tämä käy ilmi em. Visurin ja Murtorinteen  teoksesta. Hän asettaa vakiintuneen näkemyksen kyseenalaiseksi eli sen, että Stalin olisi pitänyt neuvotteluja vai pakollisena kuviona saadakseen verukkeen Suomen miehitykselle. Huomaan löytäväni tukea Visurilta monille ajatuksilleni.

Jotain Stalinin itsepintaisesta halusta saada sopimus aikaiseksi kertoo hänen lähettämänsä kutsu saapua Kremliin vielä kolmannen neuvottelun jälkeen keskiyöllä (Stalin teki normaalisti pääosan työpäivästä yöllä). Turhaan, neuvotteluvaltuudet oli käytetty suomalaisten puolelta.

Paasikivi oli muistelmissaan sitä mieltä, että Neuvostoliitto kävi neuvotteluja tosissaan. Ulkomaiset historioitsijat (Stephen Kotkin, Michael Jonas) ovat samaa mieltä. Varsinkin Jonas antaa moitteita Suomelle taipumattomuudesta ja kompromissihalun puutteesta. Erkko on tässä kohden ollut monen tahon arvostelun kohteena. Hän oli monissa asioissa faktisesti väärässä (Paasikivi: ”Erkon sota”). Erkko uskoi,  että Neuvostoliitto vain uhkaili.

Visuri ei jatka analyysia  talvisodan välttämisen mahdollisuuteen saakka tietäen, että  kritiikki tällaista ajatusta kohtaan on monilla tahoilla jyrkän torjuva.

Alpo Rusi on hyvin pitkälle samaa mieltä Visurin kanssa: Erkko ei ollut tilanteen tasalla johtaessaan neuvotteluja ”etänä” Helsingistä käsin, kuten Moskovassa neuvotellut Paasikivi valitti.

Stalin antoi useissa kohden periksi alkuperäisitä tavoitteistaan osoittaen siten kompromissihaluaan. Erkko taas oli joustamaton edustaen linjaa,  ettei oikeastaan missään oleellisessa kohtaa voida antaa periksi. Erkko piti yllä käsitystä,  että periksi ei pidä antaa , koska länsimaat olivat luvanneet Suomelle apua (lupaus,  joka osoittautui katteettomaksi).Paasikivi oli varma siitä,  että Stalin etsi aidosti sovitteluratkaisua. Tätä tukee se, että Stalin käynnisti hyökkäysvalmistelut vasta myöhään syksyllä. Stalin uskoi, että Suomi lopulta taipuu?

Ulkomaiset historioitsijat ovat olleet taipuvaisia näkemään syntyneen tilanteen inhorealistisesti. Professori Stephen Kotkin: ”Suomi oli moraalisesti oikeassa, ja geopolitiikan merkitystä aliarvioidessaan väärässä”.  Kysymys Neuvostoliiton kannalta oli Leningradin turvallisuudesta. Siitä oli erittäin vaikea tinkiä Stalinin tuolloisen ajattelun tietäen. Suomi maksoi kovan hinnan talvisodassa pitäessään  kiinni sinänsä oikeutetuista vaatimuksistaan koskien rajojensa koskemattomuutta (toki pienin poikkeuksin).

Vielä on käsiteltävä usein esille otettu fakta, että Stalin kohteli Suomea eri tavalla kuin Baltian maita.  Tässä voidaan viitata Stalinin ”joustavuuteen”: hän pyrki liki loputtomiin löytämään sovitteluratkaisun. Stalin osallistui miltei kaikkiin Suomea koskeviin neuvotteluihin talvisodan alla, kun taas Viro-neuvotteluihin hän ei vaivautunut paikalle lainkaan. Baltia  Neuvostoliiton hallussa oli oleellisesti tärkeämpi tavoite kuin ottaa Suomesta yliote.

Miksi Suomi ei voinut antaa periksi neuvotteluissa, jotka eivät olleet pelkästään Erkon diktaatti, vaikka hän ehdottomuudellaan niitä johtikin? Monet seikat syksyn neuvotteluprosessin aikana puolsivat Suomen virallisen kannan oikeutusta aikalaisten silmissä (ettei neuvotteluissa anneta periksi). Vaihtoehtojen esittäjillä vastassa olivat äänestäjät (eduskuntavaalit olivat tulossa), ns. yleisen mielipiteen paineet, itsenäisen kansakunnan moraaliset ja lailliset perusteet, väestönsiirtoihin joutuminen, jos vaatimuksiin olisi suostuttu, sotilaallisesti heikommin puolustettavat rajat ja monet muut herkät seikat.

Kun talvisodan päättymisestä edettiin syksyyn 1940, moni asia muuttui. Neuvostoliitto halusi ratkaista välinsä vaaralliseksi osoittautuneen Suomen kanssa ja Saksa näki edessään jo potentiaalisen hyökkäyksen Neuvostoliiton kimppuun. Saksa kiinnostui Suomesta myös raaka-aineiden lähteenä jo loppukesästä 1940. Myös saksalaisten joukkojen kauttakuljetus Suomen kautta Norjaan ajankohtaistui.

Marraskuussa 1940 Molotovin vieraillessa Berliinissä ja vaatiessa vapaita käsiä Suomen suhteen, tilanne oli täysin muuttunut. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen oli molempien osapuolien tyytymättömyyden kohteena, vaikka muuta vakuutettiin. Luottamus horjui molempien taholta. Neuvostoliitto halusi tuolloin koko Suomen puskuriksi länttä (ja miksei Saksaakin) vastaan, mutta joutui tyytymään siihen, että Suomi jäi osaksi Neuvostoliiton ”turvallisuusvyöhykettä”. Epäilemättä Stalin olisi halunnut tässä vaiheessa miehittää Suomen, mutta ei saanut siihen Saksan suostumusta. Hitler tunnetuista syistä torjui ”sodan Itämeren alueella”. Molotov palasi Moskovaan tyhjin toimin.

Berliinin neuvottelun aikoihin – eikä varmaankaan sattumalta – kantautui suomalaisten tietoon vihjeitä, että Suomi oli Saksan suojeluksessa. Joulukuussa 1941 Hitler teki Barbarossa-suunnitelmasta päätöksen. Pitkin kevättä 1941 Saksa peitellysti mutta määrätietoisesti saattoi Suomalaisten tietoon tarvittavaa informaatiota idän  sotaretkestä. Toukokuussa oltiin niin pitkällä,  että suomalaisille kerrottiin hyökkäyssuunnat ja suomalaisiin kohdistuvat odotukset.

Suomen kytkeytymisestä Operaatio Barbarossaan on monenlaisia tulkintoja. Kuitenkin tapahtumien kulku on vuosien saatossa kiteytynyt hyvin tunnettuihin uomiinsa.

Erillisotateesi on kauan sitten osoitettu tarkoitushakuiseksi valkopesuksi. Pekka Visuri käy artikkelissa läpi faktat,  joiden mukaan edettiin. Tavoitteena oli osallistua hyökkäyssotaan ja vallata takaisin talvisodassa menetetyt alueet ”korkojen kanssa”.

Suomalaiset avustivat heti alusta saakka Saksan sotatoimia. Neuvostoliiton satamat miinoitettiin yhteistyössä ja saksalaiset pommikoneet tukeutuivat Suomen kenttiin iskuissaan Leningradin alueelle.

Professori Mauno Jokipii kiteytti tapahtumien kulun 1980-luvulla ilmestyneessä kirjassaan ”Jatkosodan synty”: maan johto ohjasi suomalaiset osallistumaan Saksan hyökkäykseen. Tätä kantaa ei ole sittemmin ollut tarpeen saattaa kyseenalaiseksi.

Visurin ja Rusin 80 vuoden takaisten tapahtumien perkaus ei varmaankaan lopeta keskustelua tapahtumien logiikasta eikä edes syyllisyyskysymyksistä, mutta onpahan linjanveto nykylähteiden pohjalta. Tärkeintä on,  että tutkimustieto johtaa johtopäätösten tekoa.