Sosiaalidemokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan perinnönjako

 

 

Kokoomus ja sdp ovat olleet Suomen sisäpolitiikan kaksi napaa jo vuosikymmeniä. Sodan jälkeen vallasta taistelivat kuitenkin ensi sijassa sdp ja maalaisliito. Sdp:llä oli lisäksi vasemmiston sisällä keskinäinen raastava kamppailu kommunistien peitejärjestön skdl:n kanssa. Taistelussa oli kysymys ei enemmästä eikä  vähemmästä kuin Suomen kehittymisestä skandinaaviseksi  hyvinvointiyhteiskunnaksi sosialistisen Suomen sijasta.  Ulkopoliittiset syyt vaikuttivat taustalla vahvasti,  kun sdp joutui väliaikaisesti sivuraiteelle taistelussa Suomen politiikan hegemoniasta. Sdp:n korpivaellusta kesti vuodesta 1958 vuoteen 1966. Paluun hallitukseen teki muuttunut sdp:  siitä tuli kekkoslainen YYA-sopimuksen tukipuolue. Samalla puolue siirtyi pari piirua vasemmalle.

Samoihin aikoihin vanhoillinen oikeistopuolue kokoomus ajautui sivuraiteelle valtakunnan politiikasta ja sekin vähäinen valta,  mikä sillä oli sodan jälkeisinä vuosina ollut katosi. Kun sdp ja keskusta jakoivat vallan kuusikymmentäluvulta aina 1980-luvun lopulle seurasi kokoomus vierestä vallanjakoa. Se vastusti kaikkia merkittäviä hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden uudistuksia peruskoulusta lähtien. Kokoomus ei sopinut hallitukseen sen enempää ulko-  kuin sisäpoliittisistakaan syistä.

Vasta Holkerin sinipunahallitus vuonna 1987 – dramaattisen taistelun päätteeksi – avasi kokoomukselle tien vallan kammareihin. Siinä vaiheessa Kekkonen oli vaihtunut Mauno Koivistoon ja keskusta vuorostaan joutui taistelemaan asemastaan. Myös kokoomus oli muuttunut  Harri Holkerin ja Ilkka Suomisen johdolla  vanhoillisesta oikeistopuolueesta moderniksi malitilliseksi ja liberaaliksi markkinatalouspuolueeksi

Sen jälkeen Suomessa hallitus on saatu muodostettua vapaasti, vain puoluekentän  sisäisten sympatioiden ja  antipatioiden sekä tietysti vaalimenestyksen vaikuttaessa poliittiseen yhteistyöhön.

Voitaneen sanoa, että sdp ja kokoomus ovat modernin Suomen johtotähdet. Kolmas rengas keskustapuolue on tuonut oman lisänsä vallanjakotaisteluun välillä suuremmalla välillä pienemmällä menestyksellä. Hallituskokoonpanot ovat vaihdelleet keskusta-sdp -rungon ja sinipunan välillä. Porvaripuolueiden hallitukseen on päästy vain aniharvoin.

Kokoomus  on hyväksynyt muutoksen skandinaaviseksi suhteellisen korkean verotuksen  malliseksi hyvinvointivaltioksi. Ei ole sattuma, että yksi kokoomuksen johtavista poliitikoista,  Juhana Vartiainen on entinen tannerilainen demari. Sivumennen sanottuna myös Jussi Halla-aho poliittisen kentän  oikealta reunalta on ilmoittanut historian suosikikseen Väinö Tannerin.

Mitä tannerilaisuudella tarkoitetaan? Yksinkertaistetusti tannerilaisuus tarkoittaa sitä,   että hyvinvointitavoitteissa tarvittavat resurssit on ensin tienattava ja vasta sitten käytettävä. Hän oli parlamentarismin kannattaja viimeiseen saakka.

Nyt meneillään on taistelu sosiaalidemokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan perinnöstä. Kuten edellä on käynyt ilmi perinnönjako ei ole kovin harmoninen. Historiassa hyvinvointiyhtiskunnan toteuttajat ovat vaihdelleet maltillisesta vasemmistolaisesta vaihtoehdosta liberaalisävytteiseen sosiaaliseen markkinatalousvaihtoehtoon.  Uutena tulevaisuuden vaihtoehtona taisteluun on ilmestynyt oikeistokonservatiivinen eri puolueita edustava suuntaus,  joka ajaa Suomen sisäpolitiikan muutosta muutamia piiruja oikeistolaisempaan suuntaan.

Tämä kamppailu on osaltaan nähtävissä kokoomuksen sisällä,  jossa liberaalit ja konservatiiviset voimat mittelevät voimiaan puolueen sisällä. Perussuomalaiset ovat muuttuneet konservatiivissävyiseksi oikeistopuolueeksi ja siten liittymässä oikeistorintamaan. Myös osia keskustapuolueesta on ryhmittynyt tämän uuden rintaman tueksi.

Kun sosiaalidemokraattinen Suomi on aikojen saatossa voittanut kamppailun yhteiskuntamallista,  voidaan kysyä,  mihin sosiaalidemokratiaa  tarvitaan. Onko se tehnyt tehtävänsä Suomen politiikassa  ja saa mennä? Näin yksinkertainen asia ei tietenkään ole.  Sosiaalinen epätasa-arvo rehottaa edelleen maailmassa yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta ja on jopa suurentunut viime aikoina. Vasemmistoa on tarvittu tasapainottamaan porvariston hegemoniapyrkimyksiä.

Kokoomuksen liberaali siipi on kehitellyt sosiaaliliberaalia mallia sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion korvaajaksi. Se sisältää mm. tulonsiirtojärjestelmän kokonaisuudistuksen (perustili). Kamppailua käydään uuden järjestelmäehdotuksen väitetyn kannustavuuden (”mahdollistaja”) ja sen seurausvaikutukseksi väitetyn austerity-politiikan (niukkuus) välillä.

Viime vaaleissa – erityisesti  vuoden 2021 kuntavaaleissa  - sekä konservatismi että oikeistosuuntaus  vahvistuivat,  mikä on nähtävissä vaalikonevastauksista useissa eri yhteyksissä. Puoluekentän porvaristo on siis lievässä liikkeessä oikealle ja konservatismiin. Samaan aikaan sdp on löytänyt uudelleen sisäisen vasemmistolaisuutensa. Sitä tukevat  saman suuntaiset muutokset vasemmistoliitossa ja vihreissä. On  siis muodostunut  polarisoituvan politiikanteon seurauksena toisistaan loittonevat ryhmittymät. Muutos on tapahtunut niin vastikään, että muutoksen pysyvyys on testattava tulevissa vaaleissa.  Mutta alustavasti näin.

::::::::::::::::::::::::

Viime vaiheessa koronakriisi on omituisella tavalla muokannut mielipiteitä ja politisoinut alun perin kansanterveydellisen asian. Vaikutti siltä, että velkaa tehtiin yhteistuumin koronan torjumiseksi, mutta nyt kun kuvitellaan pandemian väistyneen ”palataan” pikimmiten tiukkaan taloudenpitoon. Vaatimukset velan kuittaamiseksi ovat lisääntyneet ilman,  että on syntynyt realistista kuvaa,  miten velka voidaan  häivyttää muutoin kuin vähitellen ja velan kanssa eläen.

Vaikuttaa siltä,  että demarit haluavat käydä taisteluun oikeaa reunaa vastaan aivan kuten sodan jälkeen vasenta reunaa vastaan.  Olosuhteiden dramaattisuudessa on toki selvä ero: nyt kamppailu on paljon seestyneempää. Tätä taustaa vasten voidaan 2021 vaalien tulokselle löytää osaselitys: konservatiivinen ja oikealle taipuva porvaripuoluekenttä on  saanut lievän niskaotteen samaan aikaan vasemmalle lipuvasta vasemmistoryhmittymästä. Oma osansa tässä on tapahtuneella vaalien siirrolla ja äänestysaktivisuuden vaisuudella. Molemmat vaikuttivat todennäköisesti kokoomuksen äänisaaliiseen suotuisasti.

Taktisesti ajatellen vasemmiston  ”vasemmistolaistuminen”  oli siis virheliike. Tätä ajattelua voidaan toki torjua monistakin näkökohdista: tuloerot ja epätasa-arvo ovat kasvaneet ja vasemmisto ryhmittyi  puolustamaan kannattajiaan.  Oikeisto taas hyödynsi itselleen suotuisan oikeistolaistuneen yhteiskunnallisen ilmapiirin vaalivoitossaan.

Kysymys on myös mediahegemoniasta. Se on - päinvastaisista puheista huolimatta – vahvasti porvaripuolella. Puoluelehdistön katoamisen seurauksena vasemmiston on siis toimittava kapeammista lähtökohdista  kuin porvaripuolella. Ei voi välttyä ajatukselta,  että vaalien alla varsinkin jotkin iltapäivälehdet päivästä toiseen pitivät esillä vasemmiston kannalta negatiivisia uutisaiheita.

Koronan vastainen taistelu on hyvin pitkälle nykyisen demarijohtoisen hallituksen vastuulla,  ja vaikka aluksi suuri osa ihmistä ryhmittyi hallituksen taakse,  kriisi  pitkittyessään on satanut ääniä opposition laariin. Näin oppositio on saanut – arvosteluun keskittyessään – selvän edun.

Hallitus on kuitenkin tautiepidemian keskellä pystynyt ajamaan suuria uudistuksia läpi  hämmästyttävällä tahdilla.

Demokratian toteutumisen ja hyvinvointivaltion säilymisen kannalta äänestämisaktiivisuus on avainasia. Sen paraneminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Hyvinvointiyhteiskunta pystytettiin äänestämällä niiden asioiden puolesta,  joista parempi Suomi muodostui.