Hyvinvointiyhteiskunta 2.0

 

Kulttuurivihkojen numerossa 3.- 4.2020 on hyvinvointiyhteiskunnan historiaa ja tulevaisuutta luotaava Jari Heinosen artikkeli ”Mistä liike 2020-luvun hyvinvointimallin rakentamiseksi?”.  Artikkeli perustuu Heinosen kirjaan ”20-luvun hyvinvointimalli” (Into, 2019).

Olen itsekin näissä blogikirjoituksissani lähestynyt aihetta useista näkökulmista. Siksi on hyödyllistä referoida ja arvioida Heinosen ajatuksia hänen tiiviisti kirjoittamansa artikkelin pohjalta.

Heinosen teksti perustuu lähtökohdiltaan Antonio Gramscin (1891-1937) näkemyksiin kansalaisyhteiskunnan varhaisesta luonteesta. Marxin oppien mukaan Gramscin lähtökohta on talous,  jolle yhteiskunnan ylärakenteet perustuvat. Hän jakaa ylärakenteen kahteen osaan kansalaisyhteiskuntaan ja poliittiseen yhteiskuntaan. Ensin mainittuun kuuluvat esimerkiksi etujärjestöt, puolueet ja kirkko ja jälkimmäiseen valtionorganisaatiot, viranomaiset, poliisi ja armeija. Kansalaisyhteiskunta perustuu suostutteluun ja poliittinen yhteiskunta ”pakkokeinoihin”, lakeihin ja sanktioihin. Gramsci piti suositeltavana  suostuttelevaa johtamista. Gramscilaisittain kysymys on siitä, että em. kahtiajakautuneen vallankäytön elementit muodostavat hegemonian, jonka avulla kokonaisuus pidetään hallinnassa. Oleellista on siis,  että tätä talouden päälle rakennettua dualismia ei ohiteta kilpailevien rakenteiden kautta. Hyvinvointimallin perusta on tässä. Puolto ja argumentit tälle järjestelmälle hankitaan vapaaehtoiselta pohjalta.

Gramscin mukaan kansalaisyhteiskunnassa käydään koko ajan asemasotaa:  yhteiskunnallisten voimien tasapaino muuttuu jatkuvasti. Juuri tämä piirre – eräänlainen jatkuva testaus, jatkuva kyky uudistua  - pitää kansalaisyhteiskunnan iskukykyisenä. Uskottavuus on toistuvasti ansaittava. Juuri nämä piirteet pitävät yhteiskunnan muutosherkkänä.

Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kipu- ja merkkipaalupisteitä ovat vuodet 1944 (ensimmäinen rauhan vuosi), 1956/1958 (yleislakko, eduskunnan vasemmistoenemmistö ja  1966 (kansanrintama). Tässä vuosilukujen kavalkadissa vuosi 1944 edustaa alkupistettä. Tuolloin pystyttiin puhaltamaan riittävästi yhteiseen hiileen,  vaikka ulkoapäin uhkaavat vaarat olivat koko ajan läsnä. Vuonna 1958 käytiin myyttinen taistelu lapsilisien puolesta. Viisikymmentä- ja kuusikymmentälukua sävytti sdp:n ja skdl:n ankara kampailu hyvinvointiyhteiskunnan johtavasta voimasta. Paitsi vasemmisto niin myös maalaisliitto Urho Kekkosen johdolla sanoutui irti vanhamaalaisliittolaisesta oikeistolaisesta ajattelutavasta . Tilalle tuli K-linja. K-linja oli monessa mukana, mutta hyvinvointiyhteiskunnan kannalla  se selkeästi oli.

Syntyi hegemoninen blokki, jossa mukana olivat vasemmisto ja keskusta. Niiden dynamiikka ulottui aina 1990-luvulle saakka. Tapahtui muutakin.  Vähitellen koko puoluekentän on läpäissyt suhteellisen korkeaan verotukseen perustuva hyvinvointiyhteiskunta. Sen ovat hyväksyneet tietyin varauksin myös oikeistopuolueet. Jari Heinonen toteaa, että ”Suomesta tuli pohjoismaisen mallin mukainen maa aivan muutamassa vuodessa”.

:::::::::::::::::::::::::

Nyt olemme uuden hegemonisen projektin synnyttämisen edessä. Uuden mallin olisi oltava kilpailukykyinen muihin potentiaalisiin yhteiskuntamalleihin nähden. Heinonen jakaa hyvinvointimallin historian kolmeen toisiaan seuranneeseen sukupolveen: jälleenrakennuksen sukupolveen, suuriin ikäluokkiin ja pieneviin ikäluokkiin. Sodan jälkeinen jälleenrakennus merkitsi valtavaa ponnistusta koko yhteiskunnan rakentamisen hyväksi. Suurten ikäluokkien vastaava panos kohdistui 1960-luvun rakennemuutokseen, joka ratkaisevalla tavalla varmisti hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden. Pienten ikäluokkien aikakauteen kuuluu mm. 1990-luvun lama, jota seurasi globaali digitaalisen kehitysvaiheen läpimurto ja tuloerojen nopea kasvu.

Jälleenrakennuksen aikakaudella kansalaisyhteiskunta ja poliittinen yhteiskunta näyttivät voimansa. Ammattiyhdistysliikkeen (ja muun yhdistystoiminnan) rooli oli vaikuttava ja sen tavoitteiden suuntaisesti kehitettiin poliittista yhteiskuntaa lainsäädännöllisesti.

Suurten ikäluokkien aikuistuessa 1960-luvulta lähtien hyvinvointiyhteiskunnan lainsäädäntötyö ripeytyi. Samalla ”vanha yhteiskunta” työväenyhdistyksineen ja työväentaloineen alkoi murentua. Hyvinvointiyhteiskunta siirtyi kypsään vaiheeseen. Koko yhteiskunta lähiöineen ja televisioineen muuttui yksilöllisempään suuntaan. Samalla tapahtui muutoinkin maailmankuvan muutos (solidaarisuusliikkeet,  yhden asian liikkeet). Omakohtaisena kokemuksena koin kuusikymmentäluvun optimismin aikana. Isovanhempieni maatalossa vallitsi vauraus. TV hankittiin maalaiskylään monta vuotta ennen kuin naapurikunnan kirkonkylään,  jossa asuin.

Hyvinvointimallin kolmannella  sukupolvella,  ”pienillä ikäluokilla” Heinonen tarkoittaa 1960-luvulla syntyneitä. Tämän sukupolven Heinonen jakaa lamasukupolveen ja sosiaalisen median käyttäjäsukupolveen  (Y-sukupolvi). Yksilöllistymiskehitys jatkui, työpaikkojen ja kotien ”teknistyminen” voimistui.

Nuorison poliittinen passiivisuus on ominaista kolmannelle sukupolvelle. Toisaalta oikeat,  nuorisoa lähellä olevat poliittiset teemat  toimivat herättäjinä uuteen aiemmasta poikkeavaan aktiivisuuteen (ympäristökysymys, eläinsuojelu, maahanmuutto). Globaalit kysymyksenasettelut nousivat pintaan. Nuorison kautta nämä aiheet levisivät aikuistenkin huomion kohteeksi.

Työn käsite on kokenut mullistuksen. Sekä palkkatyö että yritystoiminta ovat luonteeltaan muuttuneet. Uusliberalismina tunnettu hieman vaikeasti määritettävissä ollut oppi saavutti vahvan jalansijan talouspolitiikassa, mutta herätti myös vastavoimat taisteluun kapitalismin ylilyöntejä vastaan.

Tarvitaanko enää poliittisia puolueita? Euroopassa on hyvin menestyneitä poliittisia liikeitä, kuten Kreikan Syriza tai Espanjan Podemos. Netti tarjoaa väittely- ja keskustelualustan uusille liikkeille. Tällainen spontaanius herättää ihastusta, mutta samalla epäilyn, että ei jakseta pitkäjänteisesti ylläpitää poliittista toimintaa. Ihastusta herättävät myös uusien liikkeiden vapaaehtoisuus ja toimiminen virallisen toimintaympäristön ulkopuolella. Yhtä kaikki ehkä tulevaisuus onkin jatkuvasti vaihtuvien teemakokonaisuuksien synnyttämistä ja kuolemista.  Tulevaisuudessa nettifoorumit ja muu sähköinen kanssakäyminen lienevät kaikkien poliittisten liikkeiden toiminnan ehto.

Heinonen väittää, että työväenliike ja vasemmisto ovat olleet pitkään suorastaan koomassa. Tässä on tietty vinha perä, jota on selitetty mm. sillä,  että ne mahtavat tavoitteet,  jotka suuret ikäluokat asettivat on saavutettu. Heinosen artikkeli onkin nähtävä tulevaisuuden suuntaviittana. Tässä on se haaste, että vanhassa yhtenäiskulttuurissa asettuja  yhteisiä tavoitteita on vaikea uudistaa. Tavoitteisto pirstoutuu helposti osaoptimoinneiksi. Maailma on kuitenkin kaukana valmiista. On siis pohdittava uuden synnyttämisen ajureita.

Kysymyksessä ei ole mahdollisuuksien puuttumisesta.  Niitä on digitaalisessa ympäristössä yllin kyllin, mutta tavoitteiden realisoiminen on haastava urakka. Eriarvoisuuden kasvu on todellinen vaihtoehtoinen tulevaisuuden näkymä..

Artikkelissa ennakoidaan tulevalle vuosikymmenelle ”protestiaaltoa”,  eli että pitkän ”tapahtumattomuuden kauden” vastaliikkeenä syntyy muutosten vyöry! Tällaisen voisi aiheuttaa esimerkiksi työnantajien halu luopua kollektiivisesta sopimisesta digitalouden luomassa ympäristössä,  joka pirstoo esimerkiksi työn käsitettä: jokainen on työelämässä yhä suuremmassa määrin omillaan ilman joukkovoiman henkistä ja aineellista tukea. Siirrymmekö uudelleen työntekijöiden riistoon? Erityisesti nuoret joutuvat asemoimaan itsensä ympäristössä,  jossa osaamiskriteerit on asetettu  korkealle sosiaalisen koheesion näkökulmasta. Nuoret joutuvat tyytymään vähempään kuin vanhempansa. Hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen ja säilyminen oli kytketty sukupolviketjun  aina kasvavaan ansiotasoon.

Edellä kuvattujen negatiivisten muutosajureiden torjumisen lisäksi tarvitaan ”massaa” eli väestörakenteen oikaisua työperäisen maahanmuuton avulla.

Mitä tulee tapahtumaan?

Voidaan kuuluttaa tervettä järkeä, jonka ilmenemismuotona on esimerkiksi Yhdysvalloissa markkinatalouden suitsiminen ja hyvinvointimallin sopeuttaminen ympäristökysymyksiin. Heinosen artikkelissa perään kuulutetaan nuorten protestia, koska juuri he ovat  muutosvoimien kohteena.

Heinonen korostaa avainkäsitteinä oikeudenmukaisuutta, työajan lyhentämistä, luonnon asettamien  reunaehtojen kunnioittamista, uusiutuvan energian käyttöä ja kierrätysmahdollisuuksien lisäämistä. 

Mutta jotain puuttuu.

Tarvitaan liike,  ja tarvitaan protestijakso uuden mallin toteuttamiseksi. Tapahtuuko tämä 2020-luvulla? Heinonen kuuluttaa demokraattisten voimien liikettä. Siinä mielessä hän kopioi vanhaa hyvinvointimallia,  että odottaa vasemmiston toimivan uuden airuena. Muodostuisi siis uusi hegemoninen blokki uudistusten läpiviemiseksi. Epäilen,  että muutosagentiksi tarvitaan  lisäksi edistyksellisiä porvarivoimia ja näiden välille saumatonta yhteistyötä.

Yhdyn Heinosen mielipiteeseen,  kun hän sanoo, että ”muutoksia ei saavuteta vain haikailemalla parempia aikoja”. Tarvitaan kunnianhimoinen ohjelma,  jonka taustalle vaaditaan em. hegemonian muutostahto.