Oma apu paras apu

 

 Ylen ykkösaamussa 30.3. 2025 oli vieraana kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemi. Hyvin mielenkiintoisessa haastattelussa käsiteltiin kansainvälispoliittista tilannetta nyt, kun suuri epävarmuus on vallannut ihmisten mielen. Referoin ohessa Koskenniemen ajatuksia, jotka ovat lähellä omiani, mutta samalla kohdistan joihinkin niistä kriittisiä huomioita.

Lähtökohtana länsimaissa katsotaan , että liberaalidemokraattisella vallankäytöllä on ideologinen ylivalta. Tähän on tavallaan totuttu, mutta samalla Donald Trumpin johdattelemana ollaan murtamassa vallinnutta  hegemoniaa.

Hegemonialla tarkoitetaan yleensä, että yhdellä taholla on ylivalta, mutta  nykyisin hegemonialla tarkoitetaan liberaalia maailmanvaltaa. Liberaali järjestelmä ei ole ollut monenkeskisenä järjestelmänä kuitenkaan sitä, mitä siltä on odotettu. Niinpä Donald Trump on pyrkinyt murtamaan liberaalin hegemonian ja luomaan omannäköisensä järjestelmän.

Kansainvälisen hegemonian murtumisella tarkoitetaan sitä, että jokin aikojen  myötä syntynyt  keskipiste levittää  vaikutustaan kaikkialle  maailmaan. Sellaista keskusta ei kuitenkaan ole ollut ehkä Yhdysvaltoja lukuun ottamatta. Ehkä nyt on syntymäsä uudet etupiirit Yhdysvaltain ja Venäjän ympärille. Ja minkä roolin Kiina valitsee?

Trump ei niinkään aja sotilaallista voimannäyttöä vaan taloudellisia (tullit, ym.) kilpailurajoitteita. Trump on ollut huolestunut Yhdysvaltain sotilaallisen voiman hajauttamisisesta ja nyt hän pyrkii keskittämään ja rajaamaan sotilaallista voimaa oman mantereen suojaksi. Mitään lopullista tästä suunasta ei voida kirjata, sillä joskus Trump ja hänen hengenheimolaisensa voivat palata sotilaalliseen voimankäyttöön. Trumpilainen katsantokanta on, että Yhdysvallat on muiden hyväksikäyttämä valtio. Tämä ei pidä paikkaansa. Yhdysvallat on Marshall-avusta lähtien hakenut markkinoita omille tuotteilleen ainakin osin itsekkäistä syistä.

Amerikkalaisten mielestä hegemonioiden  kamppailussa Yhdysvallat on tietenkin valtio ylitse muiden.

Tähän strategiaan kuuluu synkkä viholliskuva, Koskenniemen mukaan ”vaaran tunteen ylläpito”. Ehkä tässä viholliskuvassa on sukulaisuutta Venäjän tuntemiin aiheettomiin pelkoihin (joita George F. Kennan aikoinaan niin oivallisesti analysoi). Miksi kaksi voimakeskusta pelkää? Ehkä siksi, että sillä pyritään perustelemaan ylivertaisen sotilasmahdin pystyttämistä.

Koskenniemen mukaan Trumpin Yhdysvallat pyrkii hajottamaan Euroopan. Osaa Euroopan valtioista tuetaan, osaa työnnetään sivurooleihin. Sivurooleihin työnnetyt ovat isompien, esimerkiksi Venäjän, saalistuksen kohteina. Amerikka ajaa  maailmanjärjestystä , jossa se muodostaa itselleen alisteisen etupiirin.

Koskenniemi vapauttaa optimistisesti Suomen ”vapaasti liikkuvaan roolin” maailmanjärjestyksessä.  Puolueettomuus ei ole vaihtoehtojen joukossa, jos ei sitten valita vanhasta muistista suurvaltoja  myötäilevää rajoittunutta ”kevytpuolueettomuutta”.

Yhdysvaltain perustuslaki sallii monenlaista vallan määrittelyn tulkintaa. Nyt näyttää siltä, että presidentin valtaa pyritään maksimoimaan. Trump ja hänen käsikassaranaan toimivat pyrkivät edelleen presidentin toimivaltuuksien laajentamiseen. Oikeusjärjestelmään pyritään tekemään pysyviä muutoksia. Ollaan lähellä perustuslaillista kriisiä, itsevaltiutta.

Puhutaan kulttuurisodasta. Perinteiset kristillisen arvot sivuutetaan. Tullit merkitsevät talouspolitiikassa yhtä suurta muutosta kuin kulttuuriset muutokset toisaalla. Kaikessa MAGA-ajattelu on lyönyt läpi.

Ulkopolitiikkaan muutokset tietenkin myös ulottuvat.  Liittolaisuus on muutoksen kourissa. Valtiot varaavat itselleen liikkumatilaa. Oli totuttu ulkopoliittiseen tekopyhyyteen jo suomettumisen aikana. Kuinka lähellä ollaankaan samojen oppien soveltamisessa Yhdysvaltoihin!  Koskenniemi on sitä mieltä, että tekopyhyyttä (esimerkiksi suhtautumisessa USA:han) tarvitaan tässäkin ajassa. Entä miten menetellään, kun tarvitaan apua Yhdysvalloilta? Yhdysvallat Trumpin sanoin ajattelee vain itseään. Merkitseekö tämä sitä, että Suomi vain kuvittelee saavansa apua suuresta lännestä? Liittolaissuhteet eivät merkitse enää samaa kuin kylmän sodan aikana. Trump on asettanut Euroopan uuden tilanteen eteen. Eurooppa on sen arvoinen kuin mihin saakka se pystyy puolustamaan itseään. Suomi saa kaikessa rauhassa liittyä Yhdysvaltain etupiiriin, kunhan kantaa siihen kuuluvat vastuut esimerkiksi puolustautumisen osalta.

Liittolaissuhteiden rapautuessa tulee tunne, että ne eivät sittenkään olleet niin tärkeitä kuin kylmän sodan aikana kuviteltiin. Nyt yhtäkkiä eletäänkin toisissa olosuhteissa ja vanha suhde saa väistyä olkoon miten uskollisuudenvalainen tahansa. Tärkeintä on hegemoni (Yhdysvallat ) ja sen tarkemmin määräytyvä etupiiri.

Kun ykkösaamun haastattelija Seija Vaaherkumpu  kysyi Martti Koskennimeltä, luottaako hän Naton artikla viiden mukaiseen apuun, oli vastaus yksiselitteinen: professori ei luota. Yhdysvaltain ja Suomen keskinäinen DCA-sopimus on tärkeämpi. Se on järeämpi ase, mutta silti mielessä kytee epäily…. DCA:lla on kuitenkin vankempi konkreettinen sotilaspoliittinen funktio, jonka varaan luottamuksen voi rakentaa. Oma kantani on hyvin lähellä Koskenniemen kantaa, kuten näistä blogikirjoituksista käy ilmi.

Ollaan siis luisuttu hyvin kyyniseen maailmaan. Yksi  pelkistetty lähtökohta on, että olet yhtä tärkeä kuin on puolustusvoimien vallitseva kapasiteetti ja oman valtiosi strateginen merkitys. Ei enempää eikä vähempää. Jos kriisin kohdatessa tarvitaan apua, ratkaistaan se käytännöllisellä tasolla, eikä millään vanhoilla suhteilla.

Onko tässä jotain uutta? No, ei aivan. Yhdysvaltain  kongressi on tähänkin saakka pitänyt huolen siitä, että se ei pistä blanco-paperiin nimeä auttaakseen jotain ulkopuolista  valtiota, kuten esimerkiksi Suomea. Tarve on pystyttävä todistamaan. Kysytään ratkaisevat kysymykset: mitä hyötyä tästä on meille ja mitkä ovat teidän kyvykkyytenne?

Mihin sitten Suomi voi nojautua kriisin tai sodan kohdatessaan? Ensinnäkin aina ensin merkittäviin diplomaattisiin suhteisiin, toiseksi omaan apuun (oma hyvinharjoitettu armeija). Ruotsiin, joka kokee yhteisen puolustuksen merkityksen tärkeäksi, Yhdysvaltain luottamukseen Suomeen (DCA edellä mainituin varauksin), Nato suurin varauksin + muut vapaasti muodostuvat koalitiot.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::.

Hyvin monet asiat ovat liikkeessä toisiinsa nähden. Edellä on muodostettu kantaa maailman menoon professori Koskenniemen ”johdolla”, omilla mielipiteilläni täydennettynä. Viime kädessä johdan uuden maailmanjärjestyksen vanhan imperialismin pohjalle rakennetuksi alistussuhteeksi. Viime kädessä imperialismi modernisoituna on avainasemassa uutta maailmanjärjestystä muodostettaessa.

 

 

Maailmanmenon ihmettely on enää pelkkää rutiinia

 

 Kirjoitin jokin aika sitten, kuinka kansainvälisen politiikan arkipäivässä maailmankirjat ovat sekaisin. Ainakaan parempaan suuntaan ei ole menty.  Tuntuu jopa hämmentävältä ajatella, että USA:n ja Venäjän välillä on ollut vastakkainasettelua (eli hyvinhän nuo pärjäävät keskenään). USA ja Eurooppa ovat hikeentyneet toisiinsa, jota ei aivan äsken olisi noteerannut lainkaan. Nyt kaikki on toisin, ikään kuin uusi ja vanha mantere eivät olisi koskaan harjoittaneet yhteistyötä. Kiina hakee jotain haurasta yhteyttä Eurooppaan luodakseen oman rinnakkaisen vastinparin Venäjän ja Kiinan yhteistyölle. Mutta samaan aikaan Kiina ja Eurooppa vihoittelevat toisilleen kauppapolitiikassa.

Kaukana takana päin on kylmän sodan – nyt selkeältä tuntuva - bipolaarinen maailmankäsitys. Silloin asioita ei sotkettu toisiinsa: etupiirien ja ideologioiden rajat oli paljolti jaettu  ja niitä kunnioitettiin.

Kaikkialla haetaan uutta maailmanjärjestystä tietämättä oikein miksi. Ehkä kysymys on vain voimasuhteiden uusjaosta pitkän staattisen kauden jälkeen. Näyttää siltä, että syntymässä on kolme toisistaan erillistä  maailmanjärjestystä, mutta samalla myös yhteistyötä harjoittavaa tahoa. Tästä kaikesta voidaan käyttää nimeä uusi kylmä sota, mitä nyt sitoutumattomien maiden liike sotkee kokonaisuutta.

Suurin muutos on tapahtunut USA:n kohdalla: se näyttää kääntäneen kurssia 180 astetta sekoittaen eri toimijoiden pasmat perusteellisesti. Jos jätetään suhdemarkkinat  sivuun, jää jäljelle eri osapuolien eriaikainen toimenpiteiden tahdistus, jota on vaikeaa saada yhteismitalliseksi. Tahdistuksesta voisi todeta, että näyttää siltä, että amerikkalaiset pitävät muutoksessa niin kovaa vauhtia, että muut eivät tahdo pysyä mukana. Erikseen on huomioitava Putinin Venäjän etä- tai käsiohjaus, jota sovelletaan amerikkalaisiin. Venäjä pelaa omaa viivyttelevää peliään ja Eurooppa on kykenemätön pitkäjänteisiin yhteisiin toimiin Euroopan etujen ajamiseksi.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Viimeisin vaihe tässä saagassa on sisäisten  suunnitelmien vuotaminen julkisuuteen koskien hyökkäystä Jemeniin. Ja tietenkin vuotaja on Yhdysvallat. Asiaa selviteltäessä paljastui kiusallisia asioita amerikkalaisten suhtautumisesta  eurooppalaisiin. Amerikkalaisten keskinäisessä viestinnässä kävi nimittäin ilmi,  mitä mieltä he olivat Euroopan  valmiudesta transatlanttiseen yhteistyöhön. Amerikkalaisten suhtautuminen saamattomina pidettyihin eurooppalaisiin on niin kitkerä, ettei ole odotettavissa vanhan ja uuden mantereen yhteistyön selkeää paranemista. Amerikkalaisten näkemys on, että he joutuvat hoitamaan likaisen työn eurooppalaisten puolesta. Eurooppalaisten ”vapaamatkustamista” pidetään ”säälittävänä”, ja koko porukkaa ”vätyksinä”. Tietenkin kysymys on myös rahasta. Amerikkalaiset ajattelevat ensinnä kuluja ja sitä kuka maksaa, ja kun maksaja on Eurooppa, riittää siinä haasteetta. Yhdysvallat ei ole enää se yhteistyökumppani, johon toisen maailmansodan jälkeen totuttiin.

Suuressa kuvassa amerikkalaiset haluaisivat Euroopan hoitavan itse itsensä. Oma lukunsa on Donald Trump,  johon luotto on suurelta osin mennyt. Esimerkiksi koskien Ukrainan tulitauko- tai aselepopyrkimyksiä on miltei sääntö, että jos tulitauko saadaankin tilapäisesti aikaiseksi, se rikotaan pian. Silti amerikkalaiset luovat ylioptimistisen kuvan aselevon kestävyydestä kerta toisensa jälkeen.

Aselevon suhteen ollaan sekä Ukrainassa että Venäjällä realistisia, so. epäileviä. Ollaan pitkän taipaleen päässä tulitauon tai aselevon varmasta pitävyydestä. Paljon melua ja vähän villoja sopii tapahtuneen kuvaukseksi.

Entä niiden lupausten pitävyys, joita on annettu Nato-sopimuksen solmimista ennen ja sen jälkeen ja joiden perusteella Natoon liittymisen  kannatus  nousi Suomessa muutamassa päivässä liittymisen torjujia suuremmaksi. Myös muissa Pohjoismaissa epäilevät äänet ovat heränneet.

Annetut sitoumukset (esim. Naton viides artikla) herättävät monen epäilyn, mikä on avun määrä ja laatu. Yhdysvaltojen apu (DCA-sopimus) on Trumpin presidentiksi valinnan jälkeen sekin kysymysmerkkien takana vaikka hyvää uskoa olisikin.