Timo Vihavainen on kirjoittanut Venäjän-pelon historiaa luotaavan kirjan ”Ryssäviha.Venäjän-pelon historia”. Vihavaisen tyyli vaatii lukijalta herpaantumatonta intensiivisyyttä. Hän rientää nopeasti asiasta toiseen sisällyttäen tekstiin valtavan määrän lähteitä, joihin hän viittaa itse kirjan tekstiosassa. Kieltämättä asiantuntemus on kohdallaan ja voi vain hämmästellä hänen perehtyneisyyttään.
Vihavainen on aktiivinen kirjoittaja kirjojensa ulkopuolellakin. Hän on vahvasti kantaa ottava blogaaja. Hän suhtautuu esimerkiksi tämän päivän maahanmuuttajien vastaanottoon kriittisesti, perussuomalaisittain. Kanava-lehden artikkeleista, hänen blogistaan ja kirjoistaan, mukaanlukien tämä viimeisin, syntyy tarkka kuva hänen Venäjä-tuntemuksestaan.
En kommentoi tässä koko ryssävihan historiaa. Painopiste on nykyajassa, lähihistoriassa ja ryssävihan olemuksessa sekä Venäjän omassa suhtautumisessa ulkomaailmaan.
Venäläisen ”sielun” tajuamisen kannalta on oleellista sisäistää 1800-luvun venäläisten slavofiilien käsitykset venäläisistä itsestään. Keskiössä ovat ylpeyden ja nöyryyden käsitteet. Slavofiilit pitivät venäläisiä nöyrinä ja tunsivat suurta ylpeyttä siitä. Itse asiassa he asettivat itsensä muiden yläpuolelle juuri sillä perusteella, että pystyivät olemaan muita nöyrempiä(!). He eivät voineet sietää puolalaisten oletettua ylpeyttä. Puolalaiset taas tunsivat venäläiset ylpeiksi ja itsensä - Venäjän taholta – nöyryytetyiksi. Slavofiilien mielestä ylpeys oli synneistä pahin. Ristiriita on syvä, kun kokee omasta mielestään olevansa nöyrä – ja siitä ylpeä – kun taas ulkopuoliset näkivät pelkästään ylemmyydentuntoisen ylpeyden. Ehkä tämä edellä oleva on syynä sihen, että venäläiset kokevat tulleensa usein väärinymmärretyiksi ja ainakin näyttävät lokkaantuneilta, kun heidän argumenttejaan ei käsitetä tai kun he eivät saa omasta mielestään oikeudenmukaista kohtelua.
Edellä esitetty luonnehdinta on syytä pitää mielessä, kun pohditaan vaikeutta ymmärtää Venäjän ”kansanluonnetta”.
Jos jätetään tässä vähemmälle huomiolle ryssäviha isonvihan ja pikkuvihan aikaan, siirrytään oikeastaan tälle vuosisadalle. Pitkän rauhallisen kauden (autonomia 1800-luvulla) jälkeen tullaan sortovuosiin vuosisadan vaihteen molemmin puolin, 1920-luvulle ja toisen maailmansodan aikaan, jotka synnyttyvät nyt tuntemamme ryssävihan. Valtion harjoittamaa ryssävihaa oli kuitenkin oikeastaan vain toisen maailmansodan aikana. Muulloin kysymys oli eri (kansan)ryhmien osoittamasta ryssävihasta.
Perestroikasta alkanut kausi, jota seurasi Neuvostoliiton hajoamisesta johtuva Venäjän pieneneminen sekä heikkeneminen, johtivat pelon – kuvitellun tai todellisen - väistymiseen ja hyvin tasapainoiseen jaksoon Suomen ja Venäjän historiassa seuraaviksi pariksi kymmeneksi vuodeksi.
Mutta mistä lähihistorian ryssäviha sai alkunsa?
Sisällissodan jälkeen ryssävihan arkkitehtien AKS:n, Elmo Kailan (AKS:n pj, Vihan Veljet)ja Elias Simojoen (heimosoturi, IKL, Sinimustat) turhaumana oli nimenomaan Suomen kansan sisällissodassa osoittama hajanaisuus ja repivä keskinäinen vihanpito. He pyrkivät sodan jälkeen yhdistämään Suomen kansan ”ryssään” kohdistetun vihan avulla. Vihasta tuli ehtymättömän luonnonvaran kaltainen ilmiö, joka laajeni ennenkuulumattomiin ulottuvuuksiin. Jopa ihaillut kirjailijat Dostojevski ja Tolstoi joutuivat vihapuheiden välikappaleiksi. Vihavaisen mukaan AKS teki ryssävihasta kansalaisvelvollisuuden.
Vihavainen kuvaa yksityiskohtaisesti vihan ilmenmismuotoja pysyen pääosin kuvauksessaan ”neutraalina”. Aivan korostuneesti tulee esille suomalaisten silmästä silmään ajattelu: kun venäläiset käyttäytyivät inhottavasti (sorruttivat taloutensa sisällisodan jälkeen omaa kykenemättömyyttään, teloittivat maanmiehiään joukoittain jne. ), eivät suomalaisten venäläisiin kohdistuneet vihapuheet voineet olla – ainakaan suomalaisten puolelta - moraalisen paheksunnan kohteena. Sallittua oli kaikki, aivan kaikki, koska naapurikin oli likainen ja kelvoton.
Ajoittain syntyy vaikutelma, että Vihavainen sivuuttaa karkeat vihapuheet asiayhteyteen kuuluvina. Vihavainen kuitenkin tuomitsee Viipurissa vuonna 1918 tapahtuneet venäläisten joukkomurhat. Hän myöntää, että ”suomalaisten oma raakuus sai ällistyttäviä piirteitä”.
Voi olla, että olen moraliteetteineni naivi, mutta minusta on vaikea hyväksyä ”ansion mukaan vastaamista” yleisenä periaatteena suhtautumisessa naapurikansaan. Tässä ei ole tarkoitus mitenkään vaieta neuvosto-Venäjän itseaiheutetusta nälänhädästä heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, eikä Ukrainan miljoonista uhreista 1930-luvun alussa, ei myöskään länsimaisista ”hyödyllisistä idiooteista ”, jotka ihastuivat Neuvostoliiton saavutuksista 1930-luvulla, ei vuosien 1936-38 summittaisista - mutta kiintiöpohjaisista - puhdistuksista, eikä varsinkaan niiden ihmisten kohtalosta, jotka pakenivat Neuvostoliittoon lännen 1930-luvun lamaa ja joutuivat teloitetuiksi kansanvihollisina, joukossa iso määrä suomalaisia työläisiä.
Voisiko maailman kansojen suhtautuminen perustua tällaiseen silmien ummistamiseen omien pahoilta puheilta sillä perusteella, että naapuri on käyttäytynyt hirviömäisesti? Tämä on asia, joka jää jokaisen pääteltäväksi.
Sitten meillä on lipevä suomettumisaika, jossa ajauduttiin toiseen ääripäähän. Tästähän Vihavainenkin on antanut tuomion kirjoissaan. Tasapainoa suhteisiin on tavoiteltu mielestäni rajusti heilahtelevan heilurin ”keskimääräisestä asennosta”, mutta tosiasissa ääripäät ovat olleet keskeinen osa Venäjän ja Suomen suhteita.
Käsittääkseni ryssäviha oli irrationaalista etnistä vihaamista vihan vuoksi. Kansan eheyttämisen tavoite ulkopuoliseen kohdistuvan vihan avulla kuulostaa tekopyhältä, joskin sitä on käytetty maailma sivuunsa omien tarkoitusperien ajamiseen. Eljas Simojoen mukaan piti ”vihata niin kuin verivihassa vihataan”. Venäjä ja venäläiset saivat pappismies Simojoen puheissa saatanan roolin. Läheskään kaikki eivät kuitenkaan lähteneet vihaan mukaan. Elmo Kaila ja kumppanit masentuivat ja katkeroituivat, kun suomalainen keskiluokka ei omaksunut ryssävihaa.
Vihavaisen ajattelussa on joitakin yhtymäkohtia hänen muukalaiskritiikkiinsä tänä päivänä. Maahanmuuttajien paijaaminen johtaa hänestä suoralta kädeltä slummialueiden muodostumiseen ja ristiriitoihin valtaväestön kanssa. Esimerkkejä voi poimia esimerkiksi Ruotsista. Tässä tykityksessä humaani ajatus maanhanmuuttajia kohtaan joutuu melkoisen ryöpytyksen kohteeksi. Ei ihme, että Vihavaisen ajattelu kerää sympatiat tietyissä – varmaankin laajoissa – piireissä, ja ”naiivit humaanit tahot” saavat osakseen säälinsekaista päänpyöritystä.
Vihavainen suhtautuu sinänsä positiivisesti venäläisten tuoreeseen - historiallisesti katsottuna - massiiviseen maahanmuuttoon . Hän pitää venäläisiä sopeutumiskykyisinä suomalaiseen yhteiskuntaan.
Entä tänä päivänä, mitkä voisivat olla uuden ryssävihan ainekset? Vihavainen toteaa selkeästi ja varmaan objektiivisesti, että ”Suomen ja Venäjän suhteet ovat olleet pitkiä aikoja suorastaan idylliset” ja edelleen, että ”me pidämme venäläisistä ja venäläiset pitävät meistä”. Vihavainen toteaa huomionarvoisesti, että ”on vaikea olla kauhistumatta sitä kirjoittelua, jota Suomen lehdissä saa lukea naapurin varustautumisesta. Mahdollisesta täysimittaisesta sodasta puhutaan kuin mistä tahansa normaalista asiasta, vaikka kukaan ei vielä ole keksinyt, mikä voisi olla syynä niin luonnottomaan politiikkaan Venäjän taholta”. Tätäkö on uudentyyppinen ryssävihan soveltaminen tänä päivänä? Olen pitkälti samaa mieltä Vihavaisen kanssa: Suomi yksinään ei tarjoa Venäjälle perustetta vihollisuuteen.
Vihavainen on varsin toiveikas Venäjä-suhteiden kehittymisestä ja toteaa kirjansa viimeisellä sivulla, että päinvastoin kuin monilla muilla kansoilla ”Suomen ja Venäjän suhteiden suuri erikoisuus..…on se keskinäinen sympatia ja ystävyys, joka on ollut ominaista pitkille historiallisille kausille niin 1800- kuin 1900-luvuilla”.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti