On kuuma kesäpäivä mökillä, touhuan sitä ja tätä, mutta kesken kaiken päätän mennä riippukeinuun. On mukava keinahdella ja katsella pilvien välistä sinistä taivasta. Miten siniseltä taivas vaikuttaakaan….
Äkkiä tempaudun mukaan vanhojen muistikuvien mukaiseen kiihkeään eduskuntatyöhön, kun vahtimestarit kantavat Veikko Vennamon ulos eduskunnasta 1970-luvulla. Se edusti sen aikaista kuritonta käytöstä. Kysymys ei ollut eduskunnan untuvikosta, vaan kokeneesta parlamentaarikosta, joka tiesi, mitä teki. Hän halusi pitää kiinni oikeudestaan puhua asiansa puolesta.
Tämä tuli mieleen, kun ajattelin taannoista kansanedustaja James Hirvisaaren käytöstä – ja tietenkin hänen ystävänsä käytöstä – eduskuntasalissa ja lehtereillä. Sekä Vennamon että Hirvisaaren käytöksessä oli kysymys eduskuntatyön sabotoinnista, mutta jälkimmäisessä tapauksessa kysymys oli ”kapinasta ilman syytä”. Näin sen ainakin tulkitsen.
Olemmeko väsähtäneet kansanvaltaiseen järjestelmäämme? Puuttuu vipinää, turhaudumme, kun asiat ovat vain monimutkaistuneet ja moninaistuneet. Kyllästyykö keskivertokansanedustaja asioiden hitaaseen etenemiseen ja ryhtyvätkö heikoimmat järjestämään mielenosoituksia mitä ihmeellisimmistä syistä.
Ehkä tämä on liioittelua. Mutta myös eduskunnan ulkopuolella edustajat käyttäytyvät vähemmän kunnioittavasti. Käytös korostuu, kun on käytössä nopean reaktion välineet, kuten twitter. Tulee ensinnäkin pakonomainen tarve ottaa kantaa ja sitten vielä pakonomaisempi tarve reagoida mahdollisimman lyhyellä viiveellä.
Aivojen ei anneta viilentyä, sanotaan mitä sylki suuhun tuo. Tuskinpa mielenilmaisuja pystytään hillitsemään, eikä useimmiten ole aihettakaan. Eletään tätä ja tulevaa aikaa. Ovatko perussuomalaiset tämän kaiken takana? Kokematon joukko hiljaisen kansanosan edustajia rynnistää suurella joukolla parlamenttiin ja osa heistä ei tiedä, miten pitää käyttäytyä. Eikö ole pikemminkin odotettua, että rapatessa roiskuu? On tästäkin tietysti kysymys. Mutta ei tämä ole kaiken tapahtuneen selitys.
Entä EU? Eikö se ole häilyvyyden ja jyrkkien mielipiteiden perimmäinen selittäjä? Eikö se ole perussuomalaisten menestyksen ilmeinen selittäjä? On tästäkin kysymys, mutta vielä jää paljon hämärän peittoon.
Jos yrittäisin porautua vähän syvemmälle, niin sanoisin, että EU edustaa vain suppeaa esimerkkiä kansainvälistymisestä. Lintukodosta käsin on vaikea hyväksyä niitä muutoksia, joiden kouriin olemme globalisaation seurauksena joutuneet (tai joku voisi sanoa: päässeet). Perussuomalaisten välityksellä muukalaisvastaisuus on saanut ilmiasun. Vasta viime vuosina on tajuttu, miten syvällä on halu pitää Suomi suomalaisilla. Tartuntavaara on ilmeinen yli puoluekentän.
Eikö toisaalta ole niitä, jotka nimenomaan haluavat maahanmuuttajia Suomeen? Kyllä, jos ei muista syistä niin arvioidun työvoimapulan takia. Mutta tässä on varmaan kysymys syvemmästä jaosta toisaalta nurkkakuntaisuuden ja toisaalta yltiöidealistisen maahanmuuton sallivuuden välillä. Jyrkkä jakautuminen aiheuttaa tunnekuohuja, jotka ilmenevät nationalismia symboloivina natsitervehdyksinä ja vieraan kulttuurin edustajien ”merkitsemishaluna”.
Rajalinjan voisi vetää myös hyvinvointiyhteiskunnan kannattajien ja toisaalta hyvinvointiyhteiskunnan ylisäädellyksi rahasyöpöksi kokevien välille. Yhä enemmän näyttää nousevan esille niitä tahoja, jotka haluaisivat sääntelyn pois ja yksilön vapaudet kunniaan.
Kansanvallan kannattajat ovat napit vastakkain niiden kanssa, jotka haluaisivat kuulla presidentinlinnasta isännän äänen. Ollaan kyllästyneitä juonittelevaan, riitelevään ja korruptoituneeseen parlamentarismiin. Mistä kaiken kaikkiaan on kysymys? Tyhjentävä vastausta on mahdotonta antaa, mutta joitakin osviittoja voisin kuitenkin yrittää.
Ensinnäkin kansanvallan kannattajien on syytä olla tarkkana. Demokratian menestys ei ole itsestään selvä. Vielä 90 vuotta sitten demokratia oli harvinaisuus Euroopassa ja pitkälle senkin jälkeen horjuva. Francis Fukujaman toiveiden vastaisesti liberaali demokratiakaan ei ole voimassa läheskään kattavasti. Mikään taho ei voi väittää, että demokratia olisi jotenkin lopullinen hallitsemisen muoto.
Päävaihtoehdot ovat mielestäni (yksi) nykyisenmallisen kansanvaltaisen järjestelmän jatkaminen näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan, (kaksi) nykyisen järjestelmän aktiivinen kehittäminen vastaisen varalta ja (kolme) järjestelmän aktiivinen kokonaisvaltainen muuttaminen.
Olemmeko edenneet ylisäädeltyyn yhteiskuntamalliin? Moni allekirjoittaa tämän. Lainsäädäntötyö on aidosti vaikeutunut, koska toimintaympäristö on monimutkainen. Kysymys ei ole siis pelkästään huolimattomasta valmistelusta, niin kuin joskus kuulee väitettävän. Kaikkien mahdollisten yhteiskunnallisten muuttujien huomioiminen on osoittautunut ylivoimaiseksi tehtäväksi muuttuvassa maailmassa.
Toisaalta nykyinenkin lainsäädäntöviidakko on monille liikaa. Aivan kuulee kuinka huudetaan asioiden yksinkertaistamisen perään. Epäilenpä, että haave yksinkertaisesta maailmasta on utopistinen.
Se, mikä voi muuttaa täysin elämäämme on tekninen kehitys. Niin on tapahtunut aiemminkin. Nykyinen demokratia pyrkii imemään sisäänsä informaatioteknologian viimeiset tuotokset, mutta tekninen kehitys kulkee kovaa vauhtia edellä ja pyrkii muokkaamaan kansanvaltaisia järjestelmiä ennen kuin lainsäätäjät pääsevät niihin käsiksi.
Myös nykyaikainen liike-elämä pakenee edellä kaikenlaista säätelyä. Toisaalta säätelyä tarvitaan, koska muutoin joudutaan kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Kansainvälisestä busineksestä on kasvanut valtava taitolaji, jossa välistävedot ovat yleistyneet ja herrasmiessäännöt ovat muisto kaukaa menneisyydestä.
Vanhanaikainen nationalismi on tuomittu epäonnistumaan. Aluksi sillä voidaan pärjätä, mutta lopulta rajojen yli liikkuvat voimat voittavat ja järkevä sopeutuminen tulee ainoaksi menestymisen väyläksi.
On syntynyt eräänlainen jälkihyvinvointiyhteiskunta, jolle on paradoksaalisesti ominaista lisääntyvä pahoinvointi tai ainakin tunne siitä. Tyytymättömyys kumpuaa rahojen loppumisesta ja henkisen liikkumatilan koetusta ahtaudesta. Viime mainittu on vaikeasti määriteltävissä, koska laajenevan informaatiokentän pitäisi avartaa liikkumatilaa. Näin ei tunnu käyvän. Kun koko ajan joudutaan karsimaan, heikkenee nykyisen muotoinen hyvinvointiyhteiskunta, jolloin sen suosio vastaavasti laskee. Resursseja pyritään jakamaan entisen kaavan mukaan, mutta vähemmän kuin aikaisemmin. Tuloksena on yhteiskunta, jossa jaettavaa on vähemmän kuin ennen. Se on demokratian koetinkivi. Tavoitteeksi muuttuu ”kohtuuhyvinvointiyhteiskunta” (hyvinvointiyhteiskunta 2.0).
Globalisaatio ja tekninen kehitys asettaa koko ajan kyseenalaiseksi entistä. Toisaalta se myös tuo uutta hyvinvointipalveluihin. Eri kansakunnat tai laajemmat alueet menestyvät sen mukaan, kun pystyvät omaksumaan vähemmästä enemmän -ajattelutavan.
Omituisia mielenilmauksia ja mielenosoituksia tullaan näkemään jatkossakin. Ne eivät liity erikseen mihinkään puolue- tai kansanryhmään, vaan tulevat esille sattumanvaraisesti. Media paisuttaa niitä ennenkuulumattomiin mittoihin.
Suuret puolueet pirstoutuvat fraktioihin. Mielipiteet eivät jakaudu nykyisen poliittisen kartan puolueiden välillä, vaan puolueiden keskellä. Vähemmistöt hallitsevat enemmistöjä liittoutumispolitiikalla. Vanhat valtiopäivämiehet hierovat silmiään: voiko tämä olla totta?
Herään riippukeinossa hikimärkänä, huidon edestä pois innokkaita kansanedustajia, jotka häiritsevät kunnon iltapäivätorkkuja. Huomaan kansanedustajien olevankin paarmoja, jotka häiritsevät rauhallisen miehen päiväunia. Jostain kuuluu: ”kahville!”
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti