Tommi Uschanov ottaa kriittisesti kantaa Kansallisteatterissa meneillään olevaan Neljäs tie-näytelmään Niin & Näin -lehdessä 3/2013 artikkelissa ”Neljäs tie on hakotie”. En ota kantaa itse näytelmään, mutta Uschanovin kiivaat mielipiteet kirvoittavat joihinkin vastakommentteihin.
Heti kärkeen on syytä todeta, että olen Uschanovin kanssa useista hänen esille ottamistaan asioista samaa mieltä. Jotkut asioiden juoksutukset johtavat kuitenkin päätelmiin, joita en allekirjoita.
Näytelmässä esitetään, että elinkeinoelämän valta yli demokratian on jotenkin uudehko ilmiö ja ”vanhaan hyvään aikaan” 1950- ja 1960 luvulla ”elinkeinoelämän edut saivat ristiriitatilanteissa väistyä köyhien kansalaisten edun tieltä.” Sen jälkeen tilanne – näytelmän mukaan - on muuttunut. Nyt on käynnistynyt eliitin toimeksiannosta loputon leikkaaminen, kiristäminen ja kuristaminen.
Uschanov jatkaa näytelmää referoiden, että ”vallan on ottanut pankinjohtajien, yritysjohtajien ja heitä sympatisoivien luopiopoliitikkojen muodostama hyvä veli -verkosto”. Uschanovin mukaan näytelmän väite on oikein, mutta ”tämä ei ole uusi asia”. Hän siis torjuu väitteen, että hyvä veli -verkosto olisi ottanut vallan esimerkiksi vasta 1970-luvulta lähtien. Valta on Uschanovin mielestä aina ollut pankinjohtajilla ym. Sitten Uschanov kärjistää mielipiteensä toteamalla, että ”talouspolitiikan tärkeät periaatekysymykset eivät missään historian vaiheessa ole Suomessa olleet vaaleilla valittujen poliitikkojen käsissä”. Hänen mukaansa esimerkiksi pankkitalletusten korot painettiin aikanaan alas, jotta varat saataisiin halvoin kustannuksin ohjattua yritysjohtajien tarpeisiin.
Kysymys on oikeastaan asenteesta, joka menneisiin tapahtumiin otetaan. Näen asian hiukan toisesta näkökulmasta. Suomalaiset viivästyttivät omaa vaurastumistaan – se on totta - nousevan teollisuuden hyväksi tallettamalla uskollisesti rahansa pankkiin matalalla korolla. Voihan tämän nähdä myös positiivisella tavalla, säästämisen puolesta toimimisena. Oli malttia vaurastua. Toista on nyt. Velkaantuminen on ylittänyt järjelliset rajat eikä pankkitalletuskulttuuri saa kuin säälivät katseet osakseen. Onko siis nykytilanne terve? Oliko 1950-luvulla uhrautuminen säästöjen alttarille tuhoisaa?
Uschanov esittää, että Suomi sai hyvinvointivaltion ”herraverkoston” avulla. En kiistä, etteikö maan teollistamiseen sijoittaminen luonut työpaikkoja ja varallisuutta, jolla hyvinvointiyhteiskunta rahoitettiin. Mutta että pankkien ja elinkeinoelämän johto olisi köyhän kansan talletuksia tehtaisiin ym. investointeihin sijoittaessaan ajatellut tavallisen kansalaisen hyvinvointia (=hyvinvointiyhteiskuntaa) on liioiteltua. KOP ja SYP ohjasivat talletuksia omien teollisuusimperiumiensa yrityksille, se on totta, mutta kyllä menestyksekkäästä teollisesta tuotannosta syntyi runsaasti veromarkkojakin. Ja tässä tullaan poliittiseen päätöksentekoon. Poliitikot säätivät lait, joilla kansalaisten hyvinvointipalvelut kustannettiin. Kansalaiset saivat kierrätettyä uhrauksena (säästönsä) poliitikkojen avulla takaisin omaksi hyväkseen verovaroin rahoitettuina sosiaali- ja koulupalveluina.
Mielestäni Päivi Uljas on kirjoissaan ”Hyvinvointivaltion läpimurto” ja ”Kun Suomi punastui” havainnollisesti eritellyt, miten vahvan kansalaisten panoksen uudistukset vaativat. Viisikymmentäluku oli täynnä taistelua parempien elinolosuhteiden puolesta. Mielenosoitusten avulla poliitikot painostettiin järjestämään paremmat sosiaaliset edut ja palvelut kansalaisille.
On totta, että eliitti vaati lähes velatonta valtiontaloutta itsetarkoituksellisesti, mutta viisikymmentäluvulla tehty (painostus)työ alkoi kantaa hedelmää seuraavalla vuosikymmenellä. Kansalaiset saivat tahtonsa läpi ja elinkeinoelämän johto ja poliitikot taipuivat kuka halukkaammin kuka vastentahtoisemmin sijoittamaan varoja yhteiskunnan kehittyviin palveluihin. Käsitettiin, että palvelut olivat paitsi menoerä, myös sijoitus, joka tuotti esimerkiksi paremmin koulutettua väkeä työelämän käyttöön. Eiköhän tämä ollut Pekka Kuusenkin ydinajatus? Eduskuntaan syntyi enemmistöjä, joiden avulla rakennetiin hyvinvointivaltiota. Millä perusteella poliitikot olisivat olleet irti ”talouspolitiikan tärkeistä periaatekysymyksistä” päätettäessä? Ei yritysmaailman johto näitä yhteiskunnan tärkeitä palveluja kansalaisille luovuttanut.
On totta, että suuri osa palveluista syntyi korporaatioiden vaatimusten kautta. Varsinkin tupo-neuvotteluissa 1960-luvun lopulta lähtien työmarkkinajärjestöt päättivät monista uudistuksista, jotka sitten eduskunta siunasi. Mutta olivatko nuo valmiiksi pedatut päätökset eduskunnan enemmistön tahdon vastaisia? Tuskinpa.
Haluaisin myös korostaa, että Suomessa ammattiyhdistysten järjestäytymisaste on erittäin korkealla tasolla joten ”kansanvaltaisuus” toteutuu myös järjestöjen kautta. Tämä ei ole ”oikeaoppista” demokratiaa, mutta mitä sitten on sanottava niistä maista, jossa järjestäytymisaste on 10 prosentin paikkeilla? Mielestäni suomalainen järjestelmä, jossa järjestöt ja demokraattinen päätöksenteko toimivat rinnan ei ole mitenkään aivan huono järjestelmä. Tällä on ollut tietenkin hintansa: työmarkkinajärjestöt ovat kaventaneet poliitikkojen valtaa. Voidaan myös kysyä oliko työvoiman ulkopuolella olleiden edunvalvonta kunnossa.
Uschanovin tarkoitus lienee hätkähdyttää väittäessään, että poliittiset puolueet olivat ja ovat sivuraiteella tärkeitä periaatepäätöksiä tehtäessä. Lopputulos lienee kuitenkin monien tahojen kompromissin tulos, ja sen seurauksena on saatu aikaan varsin kilpailukykyinen kansallisvaltio.
Uschanovin toinen keskeinen kritiikki kohdistuu Neljännen tien väitteeseen (Uschanovin mukaan), että keynesiläisyys (tässä pelkistetysti määriteltynä: suhdanteiden tasaus) väistyi Suomessa 1970-luvulla. Annetaan siis ymmärtää, että sitä ennen keynesiläisyys oli voimassa. Näytelmän mukaan uusliberalismi keskeisen hahmonsa Milton Friedmanin johdolla tuhosi keynesiläisyyden. Uschanov aivan oikein huomauttaa, että keynesiläisyys on ollut paitsiossa Suomessa koko sen historian ajan: ”keynesiläisyyttä ei voitu hylätä, koska sitä ei Suomen politiikassa koskaan ollut omaksuttukaan”.
Itse asiassa tämän voi panna merkille jo siitä, että suhdannevaihtelut ovat olleet jyrkkiä toisen maailmansodan jälkeen. Suhdanteiden tasauksen suuri kompastuskivi on ollut, että korkeasuhdanteessa ei ole ollut halua säästää. Matalasuhdanteessa on ainakin alkeistasolla pyritty piristämään taloutta valtion panoksella, mutta tulokset eivät ole olleet kaksisia.
Keynesistä Uschanov johtaa ajatukset vuoropuheluun tai kiistaan, onko Suomi ollut enemmän anglo-saksisen vai germaanisen vaikutuksen alaisena nimenomaan pohdittaessa ”pahan” (tarkoitetaan kai ikäviä vaikutteita, joita talouteen on saatu ulkoa) tuloa Suomeen. Uschanov kiistää, että olisimme olleet ”pahan” Milton Friedmanin vaikutuksen alla. Itse asiassa hän väittää, että meidän johtavalla falangilla ei ollut missään vaiheessa mitään tekemistä Friedmanin kanssa. Häntä ei siis voi leimata Suomen uusliberalismin lähteeksi, mutta onko asia tällä selvä? Ei mielestäni. Kyllä Suomessa noudatettiin uusliberaaleja oppeja luopumalla 1980-luvun aikana säätelystä ja luottosäätelystä aivan erityisesti. Nämä opit tulivat Yhdysvalloista. Rahamarkkinat vapautettiin uusliberaaleja periaatteita noudattaen. Yritykset ja kansalaiset käyttivät laajentuneita velanottomahdollisuuksia innokkaasti hyväkseen. Korkeasuhdanteessa 1980-luvun lopulla tehdyt huonot päätökset johtivat myöhemmin 1990-luvun alussa velkadeflaatioon, devalvaatioon ja suureen lamaan. Neuvostoliiton kaupan romahdus syvensi lamaa.
Milton Friedman on ollut kyltti, jonka takaa vaikutteet Suomeen tulivat. Kahdeksankymmentäluvun sääntelynpurkupolitiikka oli anglo-saksisista maista lähtöisin, ei Saksasta.
Uschanov näkee saksalaisen vaikutuksen paljon suurempana kuin anglo-saksisen. Uschanovin mielestä tiukka talouspolitiikka (valtion etu käy yksilön edun edellä) tuli meille Snellmanin ja Hegelin kautta. Osittain oikein. Mielestäni voidaan vetää suhteellisen suoraviivaisesti linja Snellmannin, Risto Rytin (Ryti oli anglofiili!), Rainer von Fieandtin (1950-luvun loppupuolen pääministeri), Iiro Viinasen ja Olli Rehnin niukkuuspolitiikan välille.
Tiukka ja säädelty linja katkaistiin 1980-luvulle tultaessa, kuten edellä on kuvattu. Löysällä luototuksella oli murheellinen loppu. Sen jälkeen (yli)tiukka linja jatkui 1990-luvun alussa uudelleen Iiro Viinasen johdolla.
Saksajohtoisen EU:n austerity-linjan ja Yhdysvaltain rahapoliittisen löysyyden välinen jännite on nähtävissä tänäkin päivänä. Suomi on tässä ollut Saksan talutusnuorassa. Björn Wahlroos on mainio esimerkki vastakkaisesta ajattelusta. Hän on ”puolensa valinnut": hän on anglosaksisen keskuspankin rahapoliittisen elvytyksen kannalla.
Ei siis voida sanoa, että Suomi olisi ollut yksipuolisesti saksalaisen tai anglosaksisen vaikutuksen alaisena. Pikemminkin kanta on vaihdellut. Liioin ei Saksa (saksalaiset pankit sortuivat finanssikriisissä löysään asuntolainaluototukseen) ole ollut johdonmukainen linjassaan.
www.historiajatkuu.blogspot.fi
Näin tämän vasta nyt. Kiitoksia! On mukavaa saada välillä kommentteja filosofisistakin(?) kirjoituksistani. Ja voin kyllä todeta omasta puolestani, että emme ole sisällöllisten väitteiden suhteen nähdäkseni kovinkaan kaukana toisistamme – eromme ovat painotuseroja.
VastaaPoistaKirjoitukseni oli seurausta ärsyyntyneisyyden tunteesta, jonka koin hyvin voimakkaana sekä Neljännen tien katsoessani että vielä kauan sen jälkeen. Tämä tunne johtui siitä, että näytelmässä oli niin läpinäkyvän selvästi otettu ulkomainen historiallisen selityskertomuksen malli – ja vielä yksi ainoa sellainen – ja pakotettu Suomi tämän mallin antamaan muottiin huomioimatta Suomen kansallisia kulttuurisia erityispiirteitä yksinkertaisesti mitenkään.
Tuo malli oli se, jonka esimerkiksi Naomi Klein esittää paljon kritisoidussa kirjassaan Tuhokapitalismin nousu kuvatessaan thatcherismin ja reaganismin nousua Britanniassa ja Yhdysvalloissa sekä uusliberalismin nousua mm. vuoden 1973 sotilasvallankaappauksen jälkeisessä Chilessä. Se ei sovi Suomen tapaukseen kuin hetkittäin joidenkin yksittäisten yksityiskohtien osalta. Mutta Neljäs tie väitti rivien välissä, että se sopii suunnilleen kaiken osalta ja aivan koko ajan. Kirjoitukseni lukijat saivat paistatella pitkälti lämmössä, jota tuotti tästä ristiriidasta syntyvä kitka.
(jatkuu...)
Suomen historiaa koskeva osuus tekstissäni oli pitkälti eräänlaista referaattia kirjastani Miksi Suomi on Suomi (2012), varsinkin sen keskimmäisestä luvusta "Talous ja hyvinvointi". Näkemystemme yhteneväisyydet ilmenevät esimerkiksi siitä, kuinka nostan kirjassani mm. Päivi Uljaksen erääksi suomalaisen hyvinvointivaltion historiankirjoituksen pääauktoriteeteista (s. 141) ja jopa pahoittelen hänen saamansa huomion vähäisyyttä. Kirjasta toivottavasti ilmenee Uljaksen tutkimukset lukeneelle muutenkin, kuinka monessa ja kuinka paljon olen ottanut vaikutteita juuri hänen edustamastaan hyvinvointivaltion historiankirjoituksen tavasta.
VastaaPoistaTai toisen esimerkin osoittaakseni: en pidä suomalaisten 1950–60-luvulla osoittamaa "malttia vaurastua" (Kekkonen) mitenkään kielteisenä ilmiönä, vaan lähinnä päinvastoin. Se on kuitenkin ilmiö, jonka koko olemassaolon Suomen historiassa Neljäs tie vain yksinkertaisesti kiistää kokonaan. Niin voimakkaasti, että sen ei edes erikseen tarvitse kiistää, että ko. ilmiöllä olisi ollut mitään osuutta sen hyvinvointivaltion syntyyn, jonka puolelle näytelmä moraalisesti asettuu. Kirjoituksessani pyrin ironisoimaan sitä, kuinka näytelmä tulee hyvinvointivaltiota ylistäessään epähuomiossa ylistäneeksi juuri sitä pahojen pankkimiesten herrakerhoa, joka on sen kollektiivinen pääroisto. Koska juuri näiden pankkiherrojen syytähän oli tämä pakkosäästäminen pankkien lakisääteisine korkokartelleineen.
Tässä oli nyt kaksi esimerkkiä siitä, missä olemme aivan samaa mieltä keskenämme. Mutta vastapainoksi vielä kaksi esimerkkiä siitä, missä haluan hieman puolustautua kritiikiltäsi.
Ensiksikin kysyt: "Millä perusteella poliitikot olisivat olleet irti 'talouspolitiikan tärkeistä periaatekysymyksistä' päätettäessä?" Sillä perusteella, että Suomeen ei koskaan syntynyt mitään poliittista jakolinjaa keynesiläisyyden ja ei-keynesiläisyyden välille käytäessä päivänpoliittista tai puoluepoliittista keskustelua. Yhdenkään Suomen puolueen puolueohjelman talouspoliittinen osuus ei missään Suomen historian vaiheessa ole ollut keynesiläinen, vaan kaikki SKP:stä kokoomukseen olivat Suomessa jakolinjan ei-keynesiläisellä puolella – myös keynesiläisyyden suurena kansainvälisenä "kulta-aikana" 1950–60-luvulla. (SKP toki eri motiiveista kuin kokoomus, mutta silti sisällöllisesti samalla tavalla.)
Neljäs tie esittää koko 1970-luvun jälkeisen Suomen historian yhdeksi suureksi taisteluksi keynesiläisyyden ja (Milton Friedmaniin henkilöityvän) uusliberalismin välillä. Se itse väittää täysin oma-aloitteisesti, että tämä on ylivoimaisesti tärkein talouspolitiikan periaatekysymys ja että se on ollut sellainen yhtäläisesti kaikkialla, myös Suomessa. Mutta Suomessa se ei ole todellisuudessa ollut sellainen, koska Suomessa keynesiläisten "joukkueessa" ei ole "pelannut" yhtään merkittävää aktiivipoliitikkoa vaan pelkästään akateemisia kansantaloustieteen tutkijoita. Kun kirjoitin, että poliitikot olivat sivuraiteella päätettäessä "talouspolitiikan tärkeistä periaatekysymyksistä", tarkoitin siis sitä, mitä puheena oleva näytelmä itse väittää – oikein tai väärin – "talouspolitiikan tärkeiksi periaatekysymyksiksi". Tämä jäi ehkä vähän epäselväksi.
Ja toiseksi kirjoitat: "Kyllä Suomessa noudatettiin uusliberaaleja oppeja luopumalla 1980-luvun aikana säätelystä ja luottosäätelystä aivan erityisesti. Nämä opit tulivat Yhdysvalloista." No, ehkä jossain mielessä jollain tavalla. Säännöstelyn purkamisen pääarkkitehti oli sveitsiläinen Alexander Swoboda, joka Neljännessä tiessä kyllä esiintyy. Mutta se tulkinta, joka häneen nojaamisestaan esitetään valtavirtaisessa lamaan joutumisen historiankirjoituksessa (esim. Hulkko & Pöysä, Vakaa markka tai Pekkarinen & Vartiainen, Suomen talouspolitiikan pitkä linja), ei anna ymmärtää, että asiaan olisi liittynyt suuria maailmankuvallisia intohimoja. Pikemminkin se esitettiin alistumisena ulkoa määrättyyn kohtaloon: kun muut vapauttavat omat markkinansa ympärillä, Suomi ei voi yksipuolisesti vain päättää yksin jäädä vanhaan järjestelmään, vaikka se olisi talouden kannalta paras ratkaisu.
VastaaPoistaMutta ei markkinoiden vapautus vielä yksin aiheuttanut 90-luvun alun romahdusta, vaan siihen vaadittiin useita eri osasyitä (kuten tulen syttymiseen tarvitaan lämpö, palava materiaali ja happi). Toinen syy oli Neuvostoliiton romahdus – jonka näytelmä myös sivuuttaa täysin, kuten tekstissäni totean. Mutta kolmas, vielä mielenkiintoisempi, oli viimeiseen saakka noudatettu surullisenkuuluisa vahvan markan politiikka. Ja se on jotain, jota uusliberalismin perustajaisä Friedman olisi nimenomaan jyrkästi vastustanut, jos häneltä olisi kysytty. Friedman kannatti selkeästi juuri kelluvia valuuttakursseja, ja eräs hänen kuuluisimmista akateemisista tutkimusartikkeleistaan oli nimeltään "The Case for Flexible Exchange Rates" – 'Kelluvien vaihtokurssien puolustuspuhe'.
Tässäkin minua ärsyttää ja huvittaa näytelmän kaksinaismoraali, joka kokonaan sivuuttaa historiallisen todellisuuden. Iiro Viinasta ja Suomen Pankkia syytetään "friedmanilaisuudesta" mukamas "todisteena" sellainen rahapolitiikka, jonka historian henkilö Milton Friedman itse todellisuudessa nimenomaan tuomitsi jyrkästi.
Toki voidaan esittää Risto Rydin kaltaisia vastaesimerkkejä, ja toki angloamerikkalainen uusliberalismi on merkinnyt myös Suomessa jotain. Mutta Neljäs tie veti mutkat suoriksi niin yksipuolisesti ja johdonmukaisesti yhteen tiettyyn suuntaan, etten voinut muuta kuin vetää ne suoriksi päinvastaiseen suuntaan.
Huh, tästä tuli aika pitkä, ja kellokin on puoli viisi aamulla. Kiitos vielä kerran kirjoitukseni kommentoinnista, ja toivottavasti tämä antoi jonkinlaista lisäselvennystä!
Tervehdys
VastaaPoistaKiitokset erittelevästä kommentistasi. Ilmoitit lopettaneesi kirjoittamisen klo 04.30, minä puolestani luin herättyäni kirjoituksesi sattumalta suunnilleen klo 04.30, joten ehkä tämä symboloi meidän lähestymistapaamme esillä olleisiin kysymyksiin.
Olen täysin samaa mieltä vahvan markan politiikasta. Se ei tullut Friedmanilta, vaan Keski-Euroopasta. Minua on harmittanut, että vahvasta markasta on tehty - hiukan liioitellen - suomalainen keksintö, kun ilmansuunta on selvä.
Ehkä muutoinkin vaikutteiden määrittäminen selkeästi lännen tai etelän suunnasta tulleiksi on jossain määrin kategorista. Esimerkki tähän: saksalaiset pankit vastustivat finanssikriisin alussa subprime-lainoista johdettujen arvoperien ostoa, mutta kun yksi pankki aloitti ostot ja keräsi alussa muhkeat voitot, muut eivät voineet jäädä sivuun. Tapahtui periaatteellinen käänne.
Taloustieteessä on useita koulukuntia ("itävaltalaiset"), joista ei voi päätellä, missä ajatukset lopulta löivät ensimmäisenä läpi ja ennenkaikkea mistä vaikutteet vahvimmin saapuivat. Pidän sääntelynpurun oppeja pääosin Yhdysvalloista tulleina (käsittelen tätä ilmiötä useissa kirjoituksissani).
Keynesiläisyys Suomessa ei ole todellakaan ollut - lukuunottamatta joitakin taloustieteilijöitä - kova sana. Muistan, että 1990-luvun alussa Esko Seppänen taisi olla ainoita, joka asetti silloisen Viinasen-Ahon linjan kyseenalaiseksi nimenomaan keynesiläisestä näkökulmasta.
Kirjoitin yhden blogikirjoituksen Niinistön lausahduksesta, kun hän totesi, että hän ei kannata keynesiläisyyttä, kun sitä ei noudateta korkeasuhdanteessa. Olen samaa mieltä, että keynesiläisyys unohdetaan korkeasuhdanteessa, mutta ei kai se ole teorian vika, jos sitä ei käytännössä noudateta!
Poliitikkojen talouspoliittisesta vallasta: tarkastelet asiaa hyvin pitkälle keynesiläisyys-antikeynesiläisyys näkökulmasta. Tämä ei todellakaan ole meillä keskustelujen vahva laji. Tarkoitin poliitikkojen talouspoliittisella vaikutusvallalla laajempaa asiayhteyttä.
Päivi Uljas on tehnyt uraa uurtavaa työtä hyvinvointiyhteiskunnan toteuttamisen tutkinnassa. Mieleeni nousee huikea kuva äitien mielenosoituksesta lapsilisien leikkauksia vastaan 1950-luvulla. Siitä voisi tehdä huoneentaulun!